Tupakointi, elokuvat ja katsojat
Elokuvien roolihenkilöiden tupakointi houkuttelee nuoria polttamaan, kertoo tuore tutkimus.
En epäile. Monet menneiden aikojen coolit elokuvahahmot ovat kovia tupakkamiehiä.
Mutta vaikka tutkimus (HS ja Variety) olisi aivan oikeassa, mitä pitäisi tehdä? Tyystin kieltää tupakoinnin esittäminen elokuvissa? Sellaistakin on Yhdysvalloissa esitetty – Disneyllä, joka levittää omien perhe-elokuviensa lisäksi tytäryhtiöittensä elokuvia.
Valtavirrassa kielto on jo melkein tehty. Hollywoodin ensisijaisesti nuorille ja nuorille aikuisille suunnatuissa viihde-elokuvissa tupakointi on jo pitkään ollut ennen kaikkea roistojen pahe.
Tähän on tultu syöpäjärjestöjen painostuksesta. Omanarvontuntoinen, moderni sankari ei polta.
Poikkeuksia voivat olla vaikkapa Bruce Willisin kroonisesta krapulasta kärsivät äijähahmot, joista tulee toimintasankareita pakon edessä. Mutta tämän tyypin on aika jättämässä, aivan kuten kävi 1980-luvun muskeli-idoleille. Williskin on kohta kuusissakymmenissä, ei enää mikään nuorisotähti.
Jossain vähän särmikkäämmässä tai historiallisessa elokuvassa voi päähenkilökin ehkä tuprutella, mutta harvoinpa sitäkään näkee. Antisankarien epävarmuutta rööki voi toki korostaa.
Joillekin sivuhenkilöille röökit Hollywoodissakin sopivat, ja näistä kai kertyy niin paljon savua, että Tupakkayhtiöt – elokuvien kummit -raporttiin on saatu kamalan isoja lukuja. Hyvin tarkoitushakuinen tutkimus laittaa elokuvien kaiken tupakoinnin samaan kastiin ja tuoreimpia esimerkkejä on silti täytynyt hakea 1980-luvulta, kuten Lupa tappaa -Bondin markkinoinnista Ruotsissa 1989!
Tutkimuksen tilastoon on haettu mehua esimerkiksi korostamalla tupakointia elokuvissa Lord of War ja Superman Returns.
Ensinmainittu on kriittinen asekaupan kuvaus, jossa päähenkilö on ketjupolttaja – ja aivan kelvoton lurjus. Tupakointi korostaa hänen rappiollisuuttaan. Teräsmiehessä puolestaan röökiä kiskovat kummalliset sivuhahmot.
En niele väitettä, että tupakointi olisi lisääntynyt elokuvissa tavalla, joka altistaisi nuorison piilomainonnalle aiempaa enemmän.
Elokuvia oikeasti katsova kansalainen huomaa, että tupakointi on jäänyt arthouse – eli kansankielelle kärjistettynä taide-elokuvien – synniksi. Mutta niissäkin rööki sopii ennen kaikkea Steve Buscemin tai William H. Macyn esittämälle neurootikolle tai vaikkapa huonolle naiselle. Art house -elokuvista harva nuori hakee esikuviaan.
Pitäisikö tupakit retusoida vanhoista elokuvista? Laitetaan Humphrey Bogartin huuleen vaikka lyijykynä? James Dean näyttäisi ikonisissa kuvissaan ressukalta lerppahuulelta, jos häneltäkin riistettäisiin rööki.
Jos elokuva- ja ravintolatupakointi olisivat samalla viivalla, Aki Kaurismäen elokuvien levittäminen pitäisi välittömästi kieltää.
Tupakkakaupan leppoisasta elämänmenosta kertova Smoke-elokuva se vasta kamala onkin, pelkkää kuolemankauppiaiden ylistystä.
Tupakointihysterian huippu taidettiin saavuttaa, kun kolme vuotta sitten valmistuneessa tupakkateollisuudelle irvailleessa Thank You For No Smoking -satiirissa ei kertaakaan poltettu savuketta.
Syy oli juuri se, että syöpäjärjestöt suhtautuvat vihamielisesti tupakointia esittäviin elokuviin ja niiden tekijöihin. Niinpä elokuvan satiirikin jäi puolitiehen, kun teemaa ei voitu käsitellä täysin rehellisesti – ei edes näyttää sitä tosimaailmassa varsin yleistä tekoa, mistä koko elokuvassa oli kyse, eli tupakan polttamista.
Tupakoiminen on aivan älytöntä, mutta sen kieltäminen elokuvista on hullua.