Tuottaja Jesse Fryckman puskee haasteesta ja genrestä toiseen
Bronson Club -tuotantoyhtiötä pyörittävä Jesse Fryckman tuo suomalaiseen elokuvaan nuorta energiaa. Mutta miksi Bronson Clubista ei ole kuultu sitten Saunan?
Tapasin elokuvatuottaja Fryckmanin ravintola Bali-Haissa Helsingin Punavuoressa. Hänellä oli hyviä uutisia: seuraava pitkä elokuva, työnimeltään Ilta on vielä nuori kuvataan nyt. Se on ollut tekeillä jo vuodesta 2005, mutta rahoituksen järjestyminen on kestänyt ja kestänyt.
Lauri Nurkse ohjaa Katri Mannisen käsikirjoituksen, joka on buddy-komedia, ”urbaani ja rosonen ystävyystarina”.
Fryckman kehui Nurksen kanssa taannoin katsomaansa Funny Peoplea, farssiguru Judd Apatowin viimeisintä ja vakavinta elokuvaa. Tavoitteena ovat sen tyyppiset draamakomediatunnelmat, tunteiden ja huumorin yhdistäminen.
”Eikä Suomessa ole vielä tehty buddy-elokuvia”, Fryckman muistutti.
”Tämä on vähän kuin heteromiesten rakkaustarina.”
Kun Bronson Club perustetiin, sen tarkoituksena oli tehdä elokuvia pienillä, noin miljoonan euron budjeteilla ja rivakalla tuotantotyylillä. Nyt säännöstä on jo luovuttu: ”budjettia ei ole sidottu mihinkään, kukin elokuva tehdään sen kokoisena kuin on tarpeen”.
Bronson Clubin ensimmäinen elokuva oli A.J. Annilan kauhusävyinen Sauna, joka herätti kansainvälistä huomiota ja keräsi nipun Jussi-palkintoja. Katsojia se ei Suomessa löytänyt kuin parikymmentä tuhatta. Ja vaikka Saunan markkinointia tehtiin esimerkiksi Cannesissa suomalaisessa elokuvassa ennennäkemättömällä reippaudella ja rohkeudella, ei homma mennyt täysin putkeen.
”Kansainvälinen myynti ei vetänyt tarpeeksi nopeasti”, Fryckman myöntää.
Bronson Club oli menossa konkurssiin viime kesänä, mutta Solar Films osti siitä osake-enemmistön ja yhtiö saatiin taas jalkeille.
”Parempaa kumppania en olisi voinut toivoa. Bronson on uutta sukupolvea varten, mutta tällä hetkellä meillä on myös isoveli tukemassa.”
Kunnianhimoisuus näkyy Bronson Clubin elokuvissa. Sen ensimmäinen kansainvälinen yhteistyötuotanto on virolainen The Temptation of St. Tony, ohjaaja Veiko Öunpuun toinen pitkä elokuva. Öunpuun debyytti oli meillä eri festivaaleilla ja Yle Teemalla nähty hieno Syystanssit.
St. Tony on lähtenyt maailmalle komeasti: se sai viime kuussa kansainvälisen ensi-iltansa Yhdysvalloissa tärkeillä Sundancen festivaaleilla – jonne yksikään suomalainen näytelmäelokuva ei muuten ole vielä kelvannut.
Näin liikemiehen syyllisyydentunnoista ja yhteiskunnallisen vastuun romahtamisesta kertovan, groteskiin taipuvaisen mustan komedian Tallinnan elokuvajuhlilla joulukuun alussa. Se on vaikea, nykytarjonnan keskellä poikkeuksellisen älyllinen elokuva, josta tulivat mieleen niin Roy Andersson kuin Pier Paolo Pasolini, tavallaan myös Jean-Luc Godardin maailmanloppuvisio Week-end. Painajainen alkaa Dante-lainauksella ja surrealistiset (vertaus)kuvat vyöryvät toistensa päälle. Festivaalinäytökset Suomessa ovat varmoja ja tietyn yleisönosan innostuksen voi jo ennustaa, varsinainen elokuvateatterilevitys on epätodennäköisempää.
(Hauska detalji: elokuvassa soi pitkään ja hartaasti Op:l Bastardsin suurenmoinen elektrohitti Scorpius.)
Seuraava Bronson Club -ensi-ilta Suomessa on aivan uniikki tapaus.
Reindeerspotting – pako joulumaasta on rovaniemeläisten subutex-narkomaanien elämää cinema verite -tyylillä kuvaava dokumentti.
Elokuvan jo muutamaan kertaan nähneenä voin todeta, että mitään samankaltaista ei tietääkseni ole olemassa. Ei missään päin maailmaa. Yksi parikymppisistä miehistä on kuvannut lähipiirinsä arkea, rötöstelyä, onnettomuuksia ja piikitystä niin läheltä, että pahaa tekee – eikä silmiä haluaisi räpäyttää koska saattaisi menettää jotain ällistyttävää. Reindeerspotting ei ole missään tapauksessa tirkistelyä, vaan esteetön ikkuna todelliseen, meitä kaikkia yllättävän lähellä olevaan maailmaan, jossa ei elä iljettäviä, pahojaan hautovia huumeperkeleitä vaan tieltä eksyneitä kiltinnäköisiä naapurin poikia.
”Meidän toimistoon vaan käveli eräänä päivänä sisään tyyppi, jolla oli kaksi muovipussillista DV-nauhoja ja hän sanoi, että tässä olisi aika iso tarina kerrottavana”, Fryckman kertoo.
Amatöörikuvauksesta huolimatta valmiissa dokumentissa on tuolilta pudottavan hieno ja surullinen dramaturgia.
Reindeerspottingin Suomen ensi-iltapäivä on huhtikuussa. Fryckman uskoo sen löytävän myös hyvän esityspaikan joltain ulkomaiselta festivaalilta. Näkemäni perusteella sanoisin, että se on itsestäänselvyys, ja kansainvälinen myyntiyhtiökin on jo ottanut elokuvan huomaansa.
”Berliinin festareilla sovitaan tarkemmin kansainväliset suunnitelmat.”
Fryckman myöntää, ettei ole täysin tyytyväinen yhteistyöhön elokuvasäätiön kanssa. Yksi konkurssiuhan syy oli uuden tuotannon tukipäätöksen jatkuva viivästyminen. Kun päätös tuotantotuesta lykkääntyy, startti siirtyy aina, jopa vuodella eteenpäin. Ja jos säätiön tukea ei ole virallisesti vahvistettu, eivät muutkaan rahoittajat voi laittaa nimeään papereihin.
Mallista seuraa, että tuotantoyhtiöiden, isojenkin, on vaikea rakentaa tervettä liiketoimintaa.
”Siksi jokainen vuosi on yhtä epävarma”, Fryckman sanoo.
Kehitteillä on nyt ainakin neljä elokuvaa, joista yksi Sauna-ohjaaja Annilan kanssa, sekä Samuli Valkaman ja Oskari Sipolan esikoisohjaukset.
”Nurksen leffa on konkreettisesti tuotannossa. Viime viikolla kuvattiin jo ensimmäiset kolme päivää, heinäkuussa loput. Ensi-ilta on loppuvuodesta 2010”, Fryckman sanoo.