Tuntemattoman sotilaan traileri – propagandaa sodasta, josta on 75 vuotta
Väinö Linna kyseenalaisti sodan. Traileri pyytää ihailemaan sotaa.
Tuntemattoman sotilaan traileri julkaistiin eilen. Kuvat ovat yksittäisinä hienoja, tosin ne ovat ainakin tässä paketissa pääasiassa televisiomaista puolilähikuvaa. Räjähdykset rytmittävät leikkausta suorastaan juhlallisesti.
Kokonaisuus on yhden sävyn paatosta. Traileri ei houkuttele elokuvan pariin, enkä sen useita kertoja katsottuani kykene kuin vastakarvaiseen pohdintaan.
Kirjoitan nyt siis tästä mainoksesta eli trailerista, en (kuulemma kolmetuntiseksi leikatusta) elokuvasta, joka on eri asia.
Toisaalta ei pidä unohtaa, että trailerin ainoa ja varmasti tarkkaan suunniteltu tarkoitus on mainostaa sitä. Juuri nämä elementit ja keinot on valittu. Tällainen kuva halutaan antaa.
Trailerin ongelma on siis sävy. (On mielenkiintoista, että trailerissa on ainoastaan yksi sävy.)
Sävyn epämiellyttävyys ja ehkä yksioikoisuuskin johtuu yhdestä asiasta, musiikista. (Yksioikoisuus taas johtuu siitä, että musiikkiraita ei puolitoistaminuuttisen aikana vaihdu tai käännä suuntaa.)
Mitä tämä musiikki on?
No tietysti ainakin osaavasti tehtyä Hans Zimmer-mukaelmaa. Säveltäjä on taitava, nykyään Los Angelesissa asuva suomalainen Lasse Enersen.
Millaista tämä musiikki on?
Kohtalokasta Hollywoodin toimintasankarimusaa. Nousevaa nostalgista tunnepauhua. Tässä kontekstissa, juuri näihin kuviin ja dialoginpätkiin (taistelun ja vihollisuuden korostaminen) yhdistettynä tunkkaista ja hapetonta nationalistista jylyä. Se johdattaa oitis ajattelemaan, että kyseessä on fetisoiva, juhlallinen sankaritarina. Semmoinen leijonapaitajengille sopiva. Jos lopussa lukisi ”Suomi ensin” eikä Tuntematon sotilas, sävy ei kärsisi mitenkään.
Tämä musiikki kertoo joksikin tulemisesta ja ylentymisestä. Mitä Väinö Linna ajattelisi trailerista? Hän pyrki purkamaan mytologiaa. Traileri on puolitoista minuuttia menneisyyteen katsovaa myyttirunkkausta ja sota-ajan ihannointia.
Linna kyseenalaisti sodan. Tämä traileri pyytää ihailemaan sotaa.
Kuten sanottu, itse elokuva voi olla sävyiltään toisenlainen. Tuotteliaan ja lahjakkaan ohjaaja Aku Louhimiehen aiempien elokuvien inhorealistisen perustyylin ja kyynisen ihmiskuvan tuntien todennäköisesti onkin. Toisaalta uhriuttava machofatalismi sopii Louhimiehen pirtaan erinomaisesti.
Esimerkiksi eleginen kuva naisesta viljapellolla ei ole ainoastaan suora, sinänsä oikein kiva laina Terrence Malickilta ja/tai Ridley Scottin Gladiaattorista (ja kyllä tiedetään, miten viljapelloillaan unelmissaan käyskentelevälle urokselle siinä käy). Se lienee elokuvassa sotilaan muistikuva tai unelma, siis surullinen hetki. Tähän musiikkiin yhdistettynä se on kuitenkin lattean mainosmainen, pelkkä klisee.
Sotahulluusvaikutelmassa kyse on siis ainoastaan musiikin ja kuvan yhdistämisestä, mutta juuri tämä yhdistelmä on nyt tehty, eikä tietenkään vahingossa. Miksi yksi, ylistävä sävy? Onko tosiaan niin, että koska satavuotiaalla Suomella ei ole muuta historiaa kuin tämä sota, siihen voi suhtautua ainoastaan fanaattisen palvonnan elkein?
Donald Rumsfeldin sanoin sotaan mennään sillä armeijalla joka käytössä on. Elokuvaan houkutellaan yleisöä tavoilla, jotka sille yleisölle parhaiksi katsotaan. Vain propagandan keinoinko tavoitetaan elokuvalle (ensi-ilta lokakuun lopulla) ne ennätykselliset 700 000 katsojaa, joita sen erittäin korkea budjetti ja toisaalta monokulttuurinen vain yhdessä maassa kiinnostavuus edellyttävät?
Tällainen on Suomi, sata vuotta. Peiliä on turha syyttää.
Eikä tällaisella propagoinnilla myydä elokuvia muissa länsimaissa. Ällistyttävää, tai sitten ei, Tuntemattoman sotilaan traileri muistuttaa yksioikoisuudessaan kovasti neljän vuoden takaisen venäläisen nationalistieepoksen Stalingradin kansainvälistä traileria.