Tunnepornosta ja pornosta: nyt auttaa itku markkinoilla
Itke. Itke. Älä mieti, vaan selitä se itkemällä. Sehän riittää, aito tunne. Mikä tunne olisi aidompi kuin se, mitä ilmaisee itku? No kiima, mutta se ei ole tolleen elegisesti niinku kaunista. Ja rakkautta on vaikea visualisoida.
Ilmiö ei ole uusi, mutta miten se kiihtyy! Tunteiden käsittely meni silkaksi tunteiden pornografiaksi ensin tosi-tv:ssä. Vain elämää -jaksojen money shotteja ovat tunnetusti itkukohtaukset. Julkkiksen julkinen itku on ”rohkeaa”.
Suomalaiseen dokumenttielokuvaan kyynelissä piehtarointi hiipi saunan kautta. Miesten vuoro oli avautumiselokuva, jossa miehet saivat avautua ahdistuksestaan, itkeä ja itkettää katsojaa. Jos muuten ei kyynelhana auennut, laulettiin Oravan laulu.
Itku auttoi markkinoilla: Miesten vuorosta tuli dokumentiksi erittäin suosittu.
Perjantaina tuli ensi-iltaan Miesten vuoron ohjaajan uusi Äidin toive, ja se on myös uhriuttamiselokuva, joka kertoo, kuinka paljon äidit ympäri maailmaa kärsivät. Elokuva ei ole kovin hyvä, mutta voi että siinä on surua puserossa. Vireeseen päästään alussa, kun dokumentaristi Joonas Berghäll itse kertoo itku kurkussa äidin menettämisen pelosta. Ei ole vähäisintäkään syytä epäillä, etteikö fiilis olisi aito: samastuin itsekin, ja dokumentilla on arvonsa viihteenä.
Kuristavinta suolavettä on pulputtanut Yle TV1:n Kioski-ohjelman maanantaiannos. Tubettaja Mentaalisavukkeen eli Aleksin puolituntinen Aleksi’s Wonderland esitetään prime timessä, klo 19.30.
Nyt itkupornoa sovitetaan journalismiin, ja se on jo ihan kauheaa. Toimittaja Aleksi kohtaa asioita, ja ohjelma ei kerro asioista, vaan Aleksin reaktiosta niihin. Hän itki pitkään nähdessään pakolaisia. Taustaa ei avata. Asiaa ei tulkita. Merkityksiä ei avata. Seurauksia ei mietitä.
Riittää, että Aleksi itkee katsojalle. Koko viesti on siinä.
Itku on fyysinen reaktio, jolla on pysäyttävä psykologinen vaikutus sen todistajille. Katsoja itsekin reagoi jopa fysiologisesti: itkun näkeminen herkistää, samoin kuin vaikka oksennuksen näkeminenkin voi alkaa oksettaa. Itku on kliimaksi, ja ilmiötä voi verrata hardcore-pornografiaan, jossa hinkataan ja sitten eritepurskahdus näytetään lähikuvassa. Kumpikin myy.
Itkeminen on tervettä. Julki-itkemisen ylentäminen ei ole rohkeaa, se alkaa olla rivoa. Kun tunnepornolla ja vaikerruksella (ja muulla idiotismin legitimoinnilla) täytetään jo journalistista viitekehystä, on aika sanoa jyrkkä ei.
Toivon, että kun Helsingin Sanomien etsimä ”suomen itkettävin taideteos” löydetään, se laitetaan arkkuun, joka suljetaan visusti ja heivataan Itämeren syvimpään kohtaan.
Sitten elämä voi jatkua.