Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Tukholman elokuvafestivaalit 2011: Beats, Rhymes and Life on musiikkidokumenttien eliittiä

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 19.11.2011 15:58

Näin vihdoin hiphop-ryhmä A Tribe Called Questin tarinaa kertovan dokumentin Beats, Rhymes and Life. Se ei pettänyt melko korkeita odotuksia.

Näyttelijä Michael Rapaportin ensimmäinen ohjaus on muodoltaan rosoinen, mutta informaatiomäärältään ja älykkyydeltään esimerkillinen musiikkidokkari. Se ei ole patsastelevaa suurten saavutusten muistelua, vaan elää yhtyeen jäsenten mukana menneessä ja nykyisessä.

Onnistumisen ydin taitaa olla siinä, ettei Rapaport katso ATCQ:ta ylöspäin. Mystiikkaa ei tarvita. Hän on selvästi fani, muttei fanita, vaan ihailee harkitummin.

Kun 1990-luvun alussa tapahtui kaksi suurta muutosta (amerikkalaisessa, mutta välillisesti maailmanlaajuisesti) popmusiikissa, siirtymä glamour-hevistä ”Seattle-soundin” grungeen ja lofi-estetiikkaan sekä sämplepohjaisen musiikinteon nousu uudelle tasolle, jossa lainatuista aineksista luotiin jotain aivan kokonaan uutta, oli ATCQ jälkimmäisen liikkeen aallonharjalla.

Siitä ei dokkarissa koskaan tehdä numeroa, sitä ei oikeastaan edes sanota suoraan ääneen. Olennaiset biisit kuten Check the Rhime, Award Tour sekä tietysti ”helppo” Can I Kick It? soivat taustalla, mutta niiden nerokkuutta ei korosteta. Niin, unohtamatta Electric Relaxationia.

Sataminuuttisessa dokkarissa ollaan jo 40 minuutin kohdalla ryhmän ehkä kovimmassa albumissa, dokkarissa ”hiphopin Sgt. Pepperiksi” erään haasteteltavan suulla luonnehdittavassa Midnight Maraudersissa. Vaikka koko ajan soi musiikki, ei kyse ole levyjen ja biisien listaamisesta, vaan porukan ystävyydestä, yhteistyön vaikeudesta ja vastoinkäymisistä.

Tärkeintä on luottamus, jota yhtyeen jäsenet osoittavat Rapaportia kohtaan. Ehkä toiselle esiintyjälle on helpompi avautua kuin ammattidokumentaristille. ATCQ:n tarina päättyi (vai päättyikö?) riitoihin, joita käydään aika avoimesti läpi.

Native Tongues-kollektiivi keksi hiphopin sellaisena kuin minä siitä eniten pidän, ja olen kuunnellut tätä musiikkia varsin pitkään, joten olen hieman jäävi arvioimaan, miltä dokkari tuntuu, jos ATCQ ei ole tuttu. Hyvän vastaanoton se on kuitenkin Yhdysvalloissa saanut ns. valtavirran kriitikoiltakin.

Ja dokkaria katsoessa meinasi taju lähteä, kun Minnie Riperton lauloi Inside My Lovea ja siitä siirryttiin Lyrics to Gohin. ”Q-tip just picks the best loops, man.” Näin on.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Erinomainen dokumentti, joka antoi hyvin näkökulmaa ryhmän sisäiseen dynamiikkaan. Diggasin todella paljon mutta on vaikea sanoa miltä dokkari vaikuttaa jos ATCQ ei ole tuttu! Highly rec’d!