Top of the Lake, Jane Campionin loistava paluu
Jane Campionin Top of the Lake saattaa olla parasta, mitä Campion on tehnyt. Se ei ole vähän sanottu Pianon ja Holy Smoken ohjaajan uutuudesta.
Top of the Lake on kuusiosainen, Uudessa-Seelannissa kuvattu sarja. Se alkaa Ylen TV1:llä tänään. Sarja on myös jo saatavana Suomessa dvd:nä.
Pinnalta tarina on dekkari, jossa etsitään kadonnutta tyttöä Laketopin junttikylässä. Ensimmäisessä jaksossa on paljon twinpeaksmaisuutta huumoria myöten. Top of the Laken yhteydessä on usein mainittu myös tanskalaissarja Rikos.
Campion ei ole tehnyt aiemmin televisiosarjaa. Ehkä siksi hän käyttää minisarjan muotoa niin ronskein ottein.
Esimerkiksi karmeassa ja nerokkaassa kolmannessa jaksossa koko sarjan teema tuntuu muuttuvan. Käänteet ovat hämmentäviä, niiden tapahtuessa joskus melkein raivostuttavia ja silti täysin loogisia.
Huumori on usein absurdia ja aina alleviivaamatonta. Monilta katsojilta se voi uskoakseni mennä täysin ohi, toiset saattavat nauraa ääneen. Riippuu siitä, mitä ajattelee esimerkiksi ekstaasipillereitä nauttineiden keski-ikäisten sekavasta kieriskelystä metsässä.
Roolitus on persoonallinen. Mad Menistä esiin noussut Elizabeth Moss on tarinan päähenkilö, poliisi Robin Griffin, joka palaa Australiasta kotiseudulleen. Roolihahmon kehityskaari on pitkä ja raju, mutta aina salaperäinen Moss suorituu upeasti.
Holly Hunter näyttelee ikääntyvien naisten kultin vähäsanaista johtajaa huikean vetovoimaisesti.
Peter Mullan on loistava kadonneen tytön umpirikollisena machoisänä, jota katsoja saa rakastaa vihata. Tällä miehellä on outo tapa rakastaa. Ehkä se johtuu itseinhosta.
Kirjaimellisesti kaikki päähenkilöt ovat arvoituksia. Robin ei suinkaan ole hahmoista ainoa, jonka kuva katsojan silmissä tekee kaksi-kolme käännöstä. Tämäkään ei välttämättä toimisi elokuvan rajoitetussa mitassa.
Uuden-Seelannin luonto on kauniisti esillä sekä tapahtumien taustalla että maalailevissa maisemakuvissa, joissa tyttöä etsitään helikopterein. Tosin sarja antaa Laketopin ihmisistä niin karun kuvan, ettei tällä ehkä turismia houkutella. Tietenkään Campion ei kerro alueen kulttuurista realistisesti vaan roimasti liioitellen, mutta silti: Laketopin miesväki valehtelee ja nöyryyttää, joskus raiskaa ja tappaa.
Keskeistä on ihmisen minäkuva ja seksuaalisuus. Ollaan siis Campionin omimmalla alueella. Tuntuu, että tässä elokuvaa pidemmässä, mutta kuusituntisena silti varsin napakassa mitassa hän saa pyöriteltyä teemojaan tehokkaammin kuin koskaan.
Campion on omalaatuinen humanisti ja feministi. Hänelle ihminen on sangen kiinnostava luontokappale. Ei ihme, että elokuvantekijän tie Yhdysvalloissa on ollut kivinen Pianon Oscareista huolimatta. Campionilta on turha odottaa sovinnaista moraalia saati valtavirtaviihteen moralismia – tai kivoja loppuratkaisuja.
Sarjan lopussa monia lankoja jää solmimatta, mutta jatkoa ei ole luvassa. Top of the Laken yhdessä Gerard Leen kanssa kirjoittanut Campion – joka ohjasi itse kuudesta jaksosta kolme – on sanonut, että tarina oli tässä.
Lue kirjoittajan Jane Campion-haastattelu täältä.