Toni Erdmannin amerikkalaiselle uusintaversiolle on syynsä
Tammikuun lopussa meni jo rikki 100 000 katsojan raja. Aika hyvin saksalaiselta komedialta. Saksalainen komedia ei nimittäin yleensä hirveästi kiinnosta Saksan ulkopuolella.
(Esimerkiksi Iso-Britannissa, jossa elokuvaensi-iltoja on 15-20 viikossa, ei oltu tätä ennen levitetty yli kymmeneen vuoteen kuin yksi saksankielinen komedia, Oh Boy nimeltään. Juu, ei siitä kovin moni ole kuullut.)
Tästä uudesta leffasta kuitenkin puhutaan, ja syystä.
Puhun tietysti Isäni Toni Erdmannista, Maren Aden hienosta elokuvasta, joka on Oscar-ehdokkaana ja sai vuosi sitten Cannesin festivaaleilla yksimielisemmin innostuneen vastaanoton kuin mikään muu elokuva. Aden monitasoinen elokuva käsittelee tyttären ja isän tarinan kautta eurooppalaisia sukupolvia sekä pinnan alla yhteiskunnallisia muutoksia ja moraaliasetelmia. Se on vakava, se on julmakin, mutta myös todella hauska ja lopulta vilpittömän vapauttava.
Kun kirjoitan 100 000 katsojasta, kirjoitan Tanskasta. Se on 5,6 miljoonan asukkaan maa.
Suomessa, jossa on 5,5 miljoonaa asukasta, Isäni Toni Erdmann on saanut noin 15 000 katsojaa. Ensi-ilta oli Tanskassa kaksi viikkoa aiemmin, mutta käytännössä tällä erolla ei ole enää merkitystä ainakaan meikäläisen levitystuloksen suhteen.
Tanskalaiset asuvat toki keskimäärin lähempänä elokuvateattereita kuin suomalaiset. Meillä elokuvissa käydään muun muassa siksi paljon vähemmän kuin Tanskassa, Ruotsissa, tai Norjassakaan, jossa on kunnallisten elokuvateatterien vahva verkko. Ehkä suurempia ovat varsinaiset elokuvakulttuurin erot.
Suomessa mennään kohti amerikkalaistyyppistä polarisaatiota, jossa valtavirran isojen hittien ja pienempien elokuvien välinen juopa kasvaa.
Tilastot tukevat tätä. Isäni Toni Erdmann on 15 000 katsojalla tämän päivän Suomessa todellinen hitti eurooppalaiseksi elokuvaksi, etenkin kun siinä ei ole tuttuja tähtiäkään.
Joku kysyy, miksi ihmeessä Isäni Toni Erdmannista tehdään amerikkalainen remake, miksi ihmiset eivät tyydy alkuperäiseen, miksi Hollywood omii siististä kulttuurista hyviä juttuja?
Vastaus on hirveän yksinkertainen. Uudessa hegemoniassa englanninkieliset sekä kotimaiset leffat voivat olla keskisuuria tai suuria. Joitain pikku poikkeuksia voi tulla, mutta levittämisen näkökulmasta suuret suurenevat ja ne pienemmät, ne vaativammat, ne rohkeammat – ne kutistuvat. Viime aikoina iloiset art housen menestysyllätykset, kuten aika introspektiivisen Arrivalin nousu valtavirran hitiksi, ovat yleensä liittyneet englanninkieliseen elokuvaan.
Suuren markkinointikoneen ulkopuolellakin on elämää ja elokuvaa, se vain pitää todella löytää. Kun se löytyy, sitä pitää myös vaalia.
Olisin todella kummissani, mikäli Isäni Toni Erdmannin suunniteltu amerikkalaisversio, jossa Jack Nicholson palaa valkokankaalle, saa Suomessa vähemmän katsojia kuin alkuperäisversio. Sillä, miten se menestyy ei ole tekemistä sen kanssa, onko se parempi kuin saksalainen. Isot resurssit ja isot tähdet eivät ole yhtä kuin iso yleisö, mutta totta kai ne auttavat. Olisin myös todella kummissani, jos amerikkalaisversio olisi parempi.
Tanskan, Ranskan ja Ruotsin kaltaisia maita, joissa art house -leffoista voi yhä tulla todellisia hittejä, ei ole montaa. Asiasta on turha itkeä. Ainoa, mitä voi ja mitä kannattaa tehdä, on levittää sanaa hyvistä elokuvista ja siirtyä myös tekoihin – käydä itse katsomassa niitä leffateattereissa.
Mene katsomaan Isäni Toni Erdmann nyt. Mene katsomaan se, vaikka nimihenkilöä esittävä Peter Simonschek ei ole tuttu kuten Jack Nicholson.
Jos olet jo nähnyt Toni Erdmannin, mene katsomaan Toivon tuolla puolen, Elle, Paterson, perjantaina saapuva Moonlight tai vaikkapa Swiss Army Man. Jos et ole yhtään näistä elokuvateatterissa katsonut, on ihan turha valittaa elokuvatarjonnasta tai siitä, miten tyhmää on, että hyvistä leffoista tehdään laimeampia uusintaversioita. Valitusluvan saa vasta, kun itse tekee asialle jotain.
(Sitä paitsi haluan kyllä nähdä sen amerikkalaisen Isäni Toni Erdmann-tulkinnankin. Sen olemassaolo ei ole mistään pois.)