Toivon tuolla puolen ja vintage-humanismin vetovoima

Yksi syy voi olla Kaurismäki instituutiona.

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Nähtyäni elokuvan Toivon tuolla puolen mietin, että eiköhän tästä tule Suomessa yhtä suosittu kuin Le Havresta. Uutuus on suomalaisempaa Aki Kaurismäkeä: mukana Sakari Kuosmanen ja niin edelleen. Ajattelin myös, ettei tämä ole aivan yhtä hyvä elokuva – ja että kyse on (hyvässä ja pahassa) ikään kuin ikkunan läpi katsellusta vintage-humanismista, joka on kaunista, mutta jolla ei ole tälle ajalle paljoa jykevää sanottavaa. Siitä huolimatta, että aihe on mitä ajankohtaisin.

Sitten elokuva tuli Berliinin elokuvafestivaaleilla kansainväliseen ensi-iltaansa, ja sai todella hyvän, joskaan ei yksimielisesti ylistävän vastaanoton.

Suomen elokuvateattereissa Toivon tuolla puolen on pärjännyt vain kohtalaisesti. Katsojia on viiden viikon esitysten jälkeen rellut 42 000, ja vaikka se siitä varmasti vielä nousee yli 50 000:n, ei se ole edes 40 prosenttia Le Havren katsojamäärästä (noin 130 000). Ja Le Havre sentään oli ranskankielinen ja sen pääosissa oli ennen kaikkea ranskalaisia, eli se ei ollut ”kotimainen elokuva”.

Mistä ristiriita johtuu?

Ainakin on selvää, että Kaurismäki vetää entistä vähemmän sitä (varsin suurta!) yleisöä, jolle erittäin tärkeää on elokuvan suomalaisuus. Yleisösegmenttejä on entistä enemmän, ja Kaurismäki tekee taidetta, ei mitään persujengin viihdettä.