Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Toivon tuolla puolen ja vintage-humanismin vetovoima

Blogit Kuvien takaa 17.3.2017 09:57
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Nähtyäni elokuvan Toivon tuolla puolen mietin, että eiköhän tästä tule Suomessa yhtä suosittu kuin Le Havresta. Uutuus on suomalaisempaa Aki Kaurismäkeä: mukana Sakari Kuosmanen ja niin edelleen. Ajattelin myös, ettei tämä ole aivan yhtä hyvä elokuva – ja että kyse on (hyvässä ja pahassa) ikään kuin ikkunan läpi katsellusta vintage-humanismista, joka on kaunista, mutta jolla ei ole tälle ajalle paljoa jykevää sanottavaa. Siitä huolimatta, että aihe on mitä ajankohtaisin.

Sitten elokuva tuli Berliinin elokuvafestivaaleilla kansainväliseen ensi-iltaansa, ja sai todella hyvän, joskaan ei yksimielisesti ylistävän vastaanoton.

Suomen elokuvateattereissa Toivon tuolla puolen on pärjännyt vain kohtalaisesti. Katsojia on viiden viikon esitysten jälkeen rellut 42 000, ja vaikka se siitä varmasti vielä nousee yli 50 000:n, ei se ole edes 40 prosenttia Le Havren katsojamäärästä (noin 130 000). Ja Le Havre sentään oli ranskankielinen ja sen pääosissa oli ennen kaikkea ranskalaisia, eli se ei ollut ”kotimainen elokuva”.

Mistä ristiriita johtuu?

Ainakin on selvää, että Kaurismäki vetää entistä vähemmän sitä (varsin suurta!) yleisöä, jolle erittäin tärkeää on elokuvan suomalaisuus. Yleisösegmenttejä on entistä enemmän, ja Kaurismäki tekee taidetta, ei mitään persujengin viihdettä.

Yksi syy voi olla Kaurismäki instituutiona. Hän on Suomessa läsnä silloin kuin ei olekaan. Kun hän avaa suunsa, häntä kuunnellaan. Jos hän sanoo jotain hupsua, provosoivaa tai jyrkkää, sitä puidaan. (Jos hän sanoo jotain järkevää, se ei ole niin iso uutinen.)

Kaurismäki on tällaisen kulttuurin monumenttina (ei, en vertaa Kekkoseen) aina ajankohtainen ja painava, ja siksi uudelle Kaurismäki-elokuvalle ei ole aivan helppo luoda momentumia.

En ihmettelisi, jos pakolaisteema, joka vetää puoleensa nuoria kaupunkilaisia, myös jättäisi kylmäksi vanhempaa väkeä. Päivänpolttava, vaikea (enemmän pitäisi tehdä, mutta mitä!) ja ihmisiä jakava pakolaisaihe saattaa olla monille (eikä vain niille junteille) ahdistava ajatus. Miksi mennä sen pariin ”viihtymään”? Toisin oli vielä kuusi vuotta sitten Le Havren aikaan. Ei silloin oikeasti tarvinnut ottaa kantaa.

Loput ajatukseni käsittelen vielä subjektiivisemmin.

Aivan varmasti suomalaisia, ja tässä kohdassa puhun nimenomaan vähän kärttyisistä (guilty as charged) kriitikoista, saattoi kiusata kohtaus, jossa esiteltiin Jörn Donnerit, Jukka Virtaset ja kumppanit. Kamera alleviivaa jokaista cameo-osaa kuin Uuno-elokuvissa julkkisrooleja. Kohtaus on ehkä Suomessa suuremmalle yleisölle lempeä vanhojen tuttujen kavalkadi ja silmänisku. Siitä jotain pointtia etsiville kohtaus näyttäytyy myös ärsyttävänä selkääntaputteluna. Ulkomailla kohtaus on varmaan herttainen ja hauska, jos ja kun näitä veikeästi esiteltyjä naamoja ei tunnista.

Toivon tuolla puolen on ravintolajuonineen myös auteurin avointa itseplagiaatiota, Kaurismäen best ofia. Suomalainen elokuvanystävä, jolle Kaurismäki on tietyllä tapaa (piti estetiikasta ja elokuvista tai ei) koko elokuvataiteen kaanonia, kyllä huomaa tämän ja antaa sen vaikuttaa mielipiteeseensä. Samaan tapaan edellämainitusta syystä tuttuus tuskin haittaa katsojaa, joka ei ole suomalainen. Sehän voi toimia nimenomaan päinvastoin ja nostattaa elämystä: ollaan Kaurismäkilandian ytimessä, tämä on juuri sitä mitä pitikin!

Suurin tulkinnan eroa selittävä syy on uskoakseni elokuvan teeman ja miljöön suhde. Toivon tuolla puolen on teos, jolle eri katsojat asettavat näistä syistä eri odotuksia.

Kun satu pakolaisaiheesta on sijoitettu Suomeen – tutulta tuntuvaan joskin kaurismäkeläisesti etäytettyyn Helsinkiin – ja ihmiset puhuvat suomea, vaikutelma on suomalaisesta/helsinkiläisestä aivan erilainen kuin katsojasta, jolle suomen kieli on eksoottista ölinää.

Satuvaikutelma on sadumpi, jos et ole suomalainen. Minä näin Kaurismäki-suodattimella todellisuuden keskelle sijoitettua vähän päämäärätöntä kelailua pakolaisteemasta. Asioita, joista olen samaa mieltä, kerrottuna omalla takapihallani, paksun nostalgisen ja idealistisen linssin läpi.

Tunnistan siis itse kokevani ongelmallista kitkaa siinä, kuinka elokuva käsittelee vakavaa aihetta, mutta pehmeän sadun keinoin. Se herättää (epäreilun) vaatimuksen, että elokuvan pitäisi antaa vastauksia.

Kansainväliset katsojat, kuten ne kollegani, jotka eivät ole koskaan käyneet Helsingissä, näkivät varmasti eri elokuvan.

Heille Toivon tuolla puolen on paljon puhtaammin satu. Ero voi olla ratkaiseva.

He eivät näe silmäniskuja saati selkääntaputteluja. He tekevät oman tulkintansa, ja heitä on enemmän kuin kymmenkertainen määrä potentiaalisiin suomalaiskatsojiin verrattuna (suomalaisista elokuvakriitikoista puhumattakaan).

Silmäniskuissa ei ole sinänsä vikaa – ja yhtä hyvin minun lienee turha koettaa edes selittää vaikkapa italialaiselle katsojalle, miksi Toivon tuolla puolen tuntuu  eetokseltaan parhaimmillaankin vintage-humanismilta, ja mitä sillä yritän tarkoittaa.

Toivon tuolla puolen tulee nyt ensi-iltaan Ranskassa ja Ruotsissa. Muiden tärkeiden eurooppalaisten maiden vuoro on ennen kesää. Uskon, että se menestyy suhteessa paremmin kuin Suomessa – mutta ei silti niin hyvin kuin napakammat Le Havre ja Mies vailla menneisyyttä. Kuten todettu, olen ennenkin ollut väärässä.

Muokattu 17.3. klo 10.16: vaihdettu sana faabeli sanaksi satu.