Toby Youngin kirja filmattiin väärin
Toby Youngin muistelmat – tai määrittelijästä riippuen ehkä yhtä hyvin ”tosipohjainen romaani” – How to Lose Friends and Alienate People oli ilmestyessään hitti tuttavapiirissäni.
Kirja kertoi brittitoimittaja Youngin toilailuista arvostetun Vanity Fair -lehden leivissä New Yorkissa, aivan erilaisessa työ- ja julkkiskulttuurissa kuin mihin hän oli tottunut
Kirja oli pisteliäs, mutta ennen kaikkea itseironinen. Young maalasi itsestään kuvan kiusallisten tilanteiden miehenä, joka usein sai mitä ansaitsi. Samalla Young paljasti ison rahan ja julkkisten päähänpistojen armoilla elävän amerikkalaismedian salaista maailmaa tavalla, joka tuntui tarpeelliselta sekä raikkaalta. Viihdyttävyys ja kriittisyys paiskasivat kättä. Mainio teos, suosittelen.
Elokuvaa Youngin kirjasta on kaavailtu pitkään: ensimmäisistä filmaussuunnitelmista kerrottiin jo heti sen ilmestymisen (2001) jälkeen.
Nyt elokuva on kymmenien mutkien jälkeen valmis. Se päivittää tapahtumat tähän aikaan. Nimet on vaihdettu, kai oikeusjuttujen pelossa.
Ja ainakin puolet tapahtumista on keksitty uudelleen.
Kirja oli kertomus tosielämästä. Elokuvasta on tullut romanttinen komedia ja mauton farssi. Yhdistelmä on huono, niin elokuvakin.
Näyttelijät ovat periaatteessa kohdallaan. Simon Pegg on hyvä Toby Youngina – anteeksi, Sidney Youngina. Pegg on oikealla tavalla vuoroin nokkela, vuoroin nolo. Jeff Bridges vetää hienosti Vanity Fairin päätoimittajan Graydon Carterin roolin; tosin koppava tyyppi on nyt nimeltään Clayton Harding ja lehti on Sharps Magazine. Ja Gillian Anderson sopii pr-legenda Nadine Johnsonin – ei kun Eleanor Johnsonin näyttelijäksi.
Hieman heikommin pärjää Kirsten Dunst Peggin kollegana, jonka vuoksi elokuvasta tulee romanttinen. Dunst on aina söpö ja viehättävä. Nyt hän on liian söpö ja viehättävä. Jo pelkälläolemuksellaan Dunst vie elokuvaa sinne kepeimmän Hollywood-hössötyksen suuntaan
Mutta ratkaisevin ongelma on tyylilaji. Kirja kertoi kymmenistä häpeällisistä tilanteista, joihin Young itsensä puolivahingossa järjesti, mutta elokuva leipoo niistä suorastaan adamsandlermaisen mauttomuuksien kavalkadin. Alapäähuumori toistaa itseään. Irtovitsien (aiheina esimerkiksi transseksuaalien penikset, lemmikkikoiran tappaminen vahingossa ja sisätiloissakin aurinkolaseja käyttävät nousukas-elokuvaohjaajat) aina vain yliampuvammaksi kiertyvä farssiaste osoittaa, että tuottajat eivät ole luottaneet alkuteokseen.
Todennäköisesti elokuva tehtiin nyt, koska Paholainen pukeutuu Pradaan oli taannoin niin iso menestys. Kummatkin kertovat tositapahtumista ammentaen fiksusta toimittajasta, joka joutuu tyylilehden palvelukseen ja koppavien menestyjien nöyryytettäväksi. Nyt kaadutaan halvempaan paitsi huumorin tasossa, myös ulkoisesti. New Yorkin jetset-maailma ei näytä aidolta. Brittituotannossa ei ole riittänyt rahaa edes kunnon lavasteisiin. Huipennus Apollo-gaalassa (eli Oscarit tai Golden Globet) ei kerta kaikkiaan vakuuta.
Eniten käy sääliksi ohjaaja Robert Weidea. Hän on vuosien ajan tehnyt loistavaa Curb Your Enthusiasmia, joka on paras Suomessa vielä esittämätön HBO-sarja. Mikä harmi, että Weiden harppaus valkokangasviihteeseen on pannukakku.
How to Lose Friends and Alienate People ei tiettävästi tule Suomessa valkokankaalle, eikä ole väliksikään. Mökellyksen alhaisen tason voi tarvittaessa tarkastaa aikanaan yhtä hyvin dvd:ltä.