Thelma, eli argentolaista telekineesikauhua Norjasta

Telekineettistä tuhoa, surrealismia, tukahdutettua seksuaalisuutta, modernia arkkitehtuuria, avoimia Dario Argento -vaikutteita. Joachim Trierin Thelma on poikkeuksellinen pohjoismaalainen elokuva.

Thelma suodattaa norjalaismaisemiin ja rationaaliseen mielenmaisemaan Brian de Palman kuvastoa elokuvista Carrie ja Pahan voima, mutta myös giallo-elokuvien kuvakieltä ja toisaalta ahdistuskuvausta, jossa on Lars von Trieriltä tuttu, perverssillä tavalla mukaansatempaava syyllisyydentunnon kierre. Myös Stephen Kingin kirjaan perustuva Carrie oli nimenomaan uskonnollisen tytön vieraantumis- ja syrjimiskokemuksesta ammentava kostotarina, ja Thelmassa on paljon samaa: nyt syvästi kristillisessä perheessä kasvanut opiskelija rakastuu toiseen tyttöön ja voimakkaat tunteet saavat tuhoavia fyysisiä ilmenemismuotoja.

Espoo Ciné-festivaalilla esitettävä Thelma on sekä erittäin kiinnostava teos, jonka valkokangasesitystä tekee mieli suositella kaikille elokuvan aineksista kiinnostuneille, että pieni pettymys. Paineet ovat suuret, sillä Trierin seitsemän vuoden takainen draama Oslo, August 31st on vuosikymmenen parhaita elokuvia, ei siis vain parhaita pohjoismaalaisia elokuvia.

Thelmassa ohjaaja rakentaa runsaan paketin, joka ei ole enempää kuin osiensa summa. Kameran fetissimäiset liikkeet (mieleen tulevat Trierin nuoruudensuosikikseen mainitsemalta Argentolta ulkoisesti etenkin Tenebrae ja Opera ja temaattisesti Suspiria) ja huippukohtausten, niin, oopperamaisuus ovat hetkittäin humalluttavia, mutta jokin mättää pahasti: depalmalaisten trillerien tyylittelyyn kuuluva kaiken erotisointi ja pohjoismainen viileys eivät saavuta synteesiä. Thelma jää ulkokohtaiseksi samalla tavalla kuin ohjaajan edellinen teos, Cannesin kilpailuunkin päässyt englanninkielinen Louder than Bombs. (Joka ei sekään ollut huono.)

Ongelma on syvällä: Trierin hyvä maku ja valittu, leimallisen absurdi tyylilaji eivät voisikaan kohdata.  Thelma on teoreettinen ja intellektuelli silloin kuin pitäisi olla vain täysillä tyylin vietävissä ja herkutella telekineesikauhun mielettömyyksillä. Toisaalta mies ohjaamassa lesborakkaustarinaa on vuonna 2018 vaikea kuvio, josta ohjaaja sinänsä selviää hyvin ja korrektisti.