Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

The Tree of Life: elämää suurempi elokuva vai banaaliksi sortuva maailmanselitys

Blogit Kuvien takaa 30.1.2012 08:31
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Terrence Malickin poikkeuksellinen, rohkea ja näkökulmastani filosofisesti hankala The Tree of Life on yksi vuoden hienoimmista elokuvista, ja toisaalta taas ei ehkä ole. Kunnianhimoinen Cannes-voittaja sai ansaitusti tärkeitä Oscar-ehdokkuuksiakin: paras elokuva ja paras ohjaaja.

Kävin lopulta katsomassa The Tree of Lifen uudelleen. Se pyörii Helsingissä vielä Kino Engelissä, ja vetää ilmeisesti edelleen aika hyvin väkeä: torstain alkuillan näytöksessä oli ainakin parikymmentä katsojaa. Ensimmäisestä rivistä (Engel 2:n parhaat paikat, koska kankaaseen on silti kohtuullinen etäisyys) elokuva myös näytti oikein komealta. Kotioloissa tuskin tämän pariin tulen pitkään aikaan palaamaan – Malick vaatii ison kankaan.

Olen kirjoittanut elokuvasta aiemmin: tämän linkin takana on Imagen kolumnini (”Se on tavallisen tarjonnan keskellä jotain aivan muuta kuin naapurisalin rytinät ja siirapit, kokonainen maailmanselitys valkokankaalla. Samalla se on pettymys ja Malickin huonoin elokuva”), tämän takana blogini edellinen merkintä aiheesta – siinä mietin, miten tällaisen tällaisen elokuvan voi asettaa 1-5 tähden skaalalle.

Ongelmani The Tree of Lifen kanssa ei ole sen uskonnollisuus sinänsä. Sehän on ensimmäisistä sanoista alkaen uskonnollinen, ei aina välttämättä kristillinen elokuva. Malick on maltillinen kristitty. Elokuvan esittämä maailmankaikkeuden historia on luonnontieteellinen.

”Jos ei rakasta, elämä vilahtaa ohi”, on pitkän, ohjaajan omista lapsuudenkokemuksista ammentavan keskijakson viimeinen viisaus, ja sen voi allekirjoittaa.

Elokuva tuntui paremmalta kuin Cannesissa kokemastani muistin. Nautin kuvien ja äänen sinfoniasta syvään hengittäen. Tämä on kerrontaa, jolle pitää antautua. Kent Jonesin fantastinen essee – ehkä viime vuoden paras elokuvateksti – oli jättänyt jälkensä, halusin katsoa elokuvaa eri kulmasta kuin ensimmäisellä kerralla.

”Bombastic? grandiose? when the film is working at its peak level, which is about 90 percent of the time, it is both an ecstatic inventory of wonders and a symphony of unending transformation, in which the short-circuiting of control triggers surrender, curiosity blooms into destruction, and-movingly-cruelty gives way to grace. The movie does not come at us in isolated shots but in bursts of attentively covered emotion and energy, and one recalls instants that feel like they’ve been seized from one’s own memory: a playground scene that expands to a shapely and excitingly colored Brueghel-esque vision; ferocious boys hurtling their way through tall grasses on their bikes; a first trembling foray into flirtation, a play of glances and aversions; the house and the yard as the heart of the world, and the street as the boundary of beyond”, Jones kirjoittaa kauniisti näkemästään. Näin samaa elokuvaa.

Armon tuosta vaan sisäistävä dinosauruskin meni helpommin ohi.

Sitten päästiin viimeiseen jaksoon, jossa Jack (Sean Penn) harhailee jonkinlaisessa tuonpuoleisessa lapsuuden perheensä (vanhempina Jessica Chastain ja Brad Pitt) uudelleen tavaten. Tämä jakso oli kornimpi kuin millaiseksi olin sen mieltänyt. Kitschiä. Pelkkää sitä.

”En ole Tree of Lifeä nähnyt, muttei ateistisen maailmankuvan tulisi olla esteenä viidelle tähdelle”, kommentoi nimimerkki AT edellistä TTOL-blogimerkintääni.

Ei kyse ole elokuvan uskonnollisuudesta vaan siitä, miten se on esitetty. Kyllä se on esteenä, kun jonkinlaisena (henkisen) elämän ja sielun kulminaationa esitetään kirjaimellinen jälleennäkeminen tyyliin ”emme koskaan kuole”.

Se on naiivia. Siihen jäädään vielä pitkäksi aikaa kieriskelemään. Auts.

Silti The Tree of Life on yksi vuoden 2011 kymmenestä parhaasta elokuvasta. Se on monella tapaa kaunis ja sen lapsuuskuvauksen totuudellisuus pelastaa valtavan paljon. Kokoan koko listan lähipäivinä.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen