Kalle Kinnusen elokuvablogi.

The Tree of Life: elämää suurempi elokuva vai banaaliksi sortuva maailmanselitys

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 30.1.2012 08:31

Terrence Malickin poikkeuksellinen, rohkea ja näkökulmastani filosofisesti hankala The Tree of Life on yksi vuoden hienoimmista elokuvista, ja toisaalta taas ei ehkä ole. Kunnianhimoinen Cannes-voittaja sai ansaitusti tärkeitä Oscar-ehdokkuuksiakin: paras elokuva ja paras ohjaaja.

Kävin lopulta katsomassa The Tree of Lifen uudelleen. Se pyörii Helsingissä vielä Kino Engelissä, ja vetää ilmeisesti edelleen aika hyvin väkeä: torstain alkuillan näytöksessä oli ainakin parikymmentä katsojaa. Ensimmäisestä rivistä (Engel 2:n parhaat paikat, koska kankaaseen on silti kohtuullinen etäisyys) elokuva myös näytti oikein komealta. Kotioloissa tuskin tämän pariin tulen pitkään aikaan palaamaan – Malick vaatii ison kankaan.

Olen kirjoittanut elokuvasta aiemmin: tämän linkin takana on Imagen kolumnini (”Se on tavallisen tarjonnan keskellä jotain aivan muuta kuin naapurisalin rytinät ja siirapit, kokonainen maailmanselitys valkokankaalla. Samalla se on pettymys ja Malickin huonoin elokuva”), tämän takana blogini edellinen merkintä aiheesta – siinä mietin, miten tällaisen tällaisen elokuvan voi asettaa 1-5 tähden skaalalle.

Ongelmani The Tree of Lifen kanssa ei ole sen uskonnollisuus sinänsä. Sehän on ensimmäisistä sanoista alkaen uskonnollinen, ei aina välttämättä kristillinen elokuva. Malick on maltillinen kristitty. Elokuvan esittämä maailmankaikkeuden historia on luonnontieteellinen.

”Jos ei rakasta, elämä vilahtaa ohi”, on pitkän, ohjaajan omista lapsuudenkokemuksista ammentavan keskijakson viimeinen viisaus, ja sen voi allekirjoittaa.

Elokuva tuntui paremmalta kuin Cannesissa kokemastani muistin. Nautin kuvien ja äänen sinfoniasta syvään hengittäen. Tämä on kerrontaa, jolle pitää antautua. Kent Jonesin fantastinen essee – ehkä viime vuoden paras elokuvateksti – oli jättänyt jälkensä, halusin katsoa elokuvaa eri kulmasta kuin ensimmäisellä kerralla.

”Bombastic? grandiose? when the film is working at its peak level, which is about 90 percent of the time, it is both an ecstatic inventory of wonders and a symphony of unending transformation, in which the short-circuiting of control triggers surrender, curiosity blooms into destruction, and-movingly-cruelty gives way to grace. The movie does not come at us in isolated shots but in bursts of attentively covered emotion and energy, and one recalls instants that feel like they’ve been seized from one’s own memory: a playground scene that expands to a shapely and excitingly colored Brueghel-esque vision; ferocious boys hurtling their way through tall grasses on their bikes; a first trembling foray into flirtation, a play of glances and aversions; the house and the yard as the heart of the world, and the street as the boundary of beyond”, Jones kirjoittaa kauniisti näkemästään. Näin samaa elokuvaa.

Armon tuosta vaan sisäistävä dinosauruskin meni helpommin ohi.

Sitten päästiin viimeiseen jaksoon, jossa Jack (Sean Penn) harhailee jonkinlaisessa tuonpuoleisessa lapsuuden perheensä (vanhempina Jessica Chastain ja Brad Pitt) uudelleen tavaten. Tämä jakso oli kornimpi kuin millaiseksi olin sen mieltänyt. Kitschiä. Pelkkää sitä.

”En ole Tree of Lifeä nähnyt, muttei ateistisen maailmankuvan tulisi olla esteenä viidelle tähdelle”, kommentoi nimimerkki AT edellistä TTOL-blogimerkintääni.

Ei kyse ole elokuvan uskonnollisuudesta vaan siitä, miten se on esitetty. Kyllä se on esteenä, kun jonkinlaisena (henkisen) elämän ja sielun kulminaationa esitetään kirjaimellinen jälleennäkeminen tyyliin ”emme koskaan kuole”.

Se on naiivia. Siihen jäädään vielä pitkäksi aikaa kieriskelemään. Auts.

Silti The Tree of Life on yksi vuoden 2011 kymmenestä parhaasta elokuvasta. Se on monella tapaa kaunis ja sen lapsuuskuvauksen totuudellisuus pelastaa valtavan paljon. Kokoan koko listan lähipäivinä.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

HB: ”Kysyn miksi filosofinen (tai sofistinen) haahuilu olisi filmissä parempaa kuin vaikka hyvän tarinan kertominen elokuvallisesti niin, että siitä tulee taidetta?”

Filosofia ei ole yhtä kuin sofismi. Nyt tarkkana.

Filosofisuus ei tee tietenkään elokuvasta automaattisesti parempaa, mutta elokuville on ominaista, että ne ovat aktiivisia: niissä kuvia ja asioita asetetaan tietyllä tapaa suhteisiin. Elokuvat toisin sanoen rakentavat konsepteja. Filosofian avulla näistä konsepteista on mahdollista puhua. Elokuvat voivat myös olla kokeiluja tai vastauksia filosofisiin ongelmiin tai heijastella niitä. Kaikessa taiteessa noin ylipäänsä pätee nämä samat asiat.

Filosofia on kiinnostunut taiteesta, koska taide on luovaa. Hyvä taide rikkoo totunnaisia tapojamme ajatella. Hyvä taide auttaa näkemään asioita toisin, uusissa suhteissa ja mittakaavoissa.

En oikein ymmärrä valitustasi filosofisesta hairattelusta Tree of Lifen kohdalla. Millaisia tarinoita sinun mielestäsi sitten Stan Brakhagen elokuvat kertovat? Nehän ovat lähestulkoon täysin abstrakteja. Tai minkälaisen tarinan Godardin viimeisin elokuva Film Socialisme sinusta kertoo? Onko tarinallisuus sinusta välttämätön, jotta elokuva voi olla taidetta?

Ja miksi viittaamasi Godard, Brakhage ja Bunuel puhuvat sitten aina filosofeista? Esimerkiksi mainitsemasi Godard on myöhäistuotannossaan tunnustanut velkansa niin Derridalle kuin Bergsonille. Stan Brakhage löysi innoituksensa omiin töihinsä fenomenologiasta. Bunuelin tiedettiin olevan taas äärettömän kiinnostunut Freudin kirjoituksista. Vaikuttiko asianomaisten henkilöiden lukuhistoria heidän elokuviinsa? Jollain tavalla varmasti. En sano että heidän elokuviaan tulisi lukea rinta rinnan kyseisiin ajattelijoihin, jotta elokuvat voisi ymmärtää. Elokuvat rakentavat itse itsensä. Mutta kyllä, kaikkien edellämainittujen tekijöiden työt vastaavat jonkinlaisiin ongelmiin tai ne rakentavat uusia ongelmia ja kysymyksiä. Luova työ reagoi ympäristöönsä ja oman aikansa ongelmiin.

Olen valmis hyväksymään sen, että luet Tree of Lifea eri tavalla kuin minä. Ei kaikki voi miellyttää. Provosin sinua lukemaan Lähteen tekstin siksi, jotta huomaisit että elokuva rakentaa tiettyjä ongelmia määrätietoisella tavalla.

Olen siinä sinun kanssasi eri mieltä, että Malick pyrkisi tekemään realistista kuvausta. Kinnunen mainitsi jo yhden hyvän esimerkin, mutta mainittakoon vielä toinen. Elokuvan alussa esitetään Pennin roolihahmon vanhemmat nykyajassa samanikäisinä, kuin Penn muistaa heidät nuoruudessaan. Tämä kohtaus on toinen vihjaus siitä, että suurin osa elokuvasta käsittelee Pennin roolihahmon muistoja. Siksi meille ei ole edes syytä näyttää hirvittävästi sitä, millainen hän on nykyhetkessä. Me voimme ymmärtää hänen tuskansa hänen muistojensa kautta. Niin ikään tuonpuoleinen on Pennin hahmon visio tai kaipuu esteettömään yhteisöllisyyteen. Jos en muista aivan väärin, Pennhän jahtaa visioissaan nuorta minäänsä ennen pääsyään rannikolle. Tämä vihjaisi, että ”tuonpuoleisessa” on edelleen kyse samasta päänsisäisestä taistelusta, jota olemme seuranneet koko elokuvan ajan.

Uskoisin, että se syy miksi Lähde riistää tekstissään elokuvalta ”tarinallisuuden” johtuu siitä, että katsoja ymmärtäisi Malickin ohjaavan henkilöhahmojaan tietynlaisista ongelmista puhuen. Elokuvan henkilöhahmot ruumiillistavat tiettyjä ajattelun ja toiminnan tapoja ja nämä laitetaan törmäilemään elokuvassa keskenään. Vähän vastaavastihan tehdään esimerkiksi Tarkovskin Stalkerissa, jossa tiedemies ja kirjailija lähtevät matkalle oppaansa mukaan.

Vielä yksi juttu: minusta on edelleen tylsää vertailla Tree of Lifea muihin elokuviin vain sen perusteella, ovatko ne parempia vai ei. Nader ja Simin: Ero on erinomainen elokuva, mutta se käsittelee aivan eri asioita ja sen esitystavat eivät ole millään tavalla vertailukelpoisia Malickin elokuvan kanssa. Vähän sama kuin väittäisin että oma suosikkileffani, Mark. E. Lesterin Commando (1985) on minusta parempi leffa kuin Powellin ja Pressburgerin Life and Death (se kyllä on! Mutta jaksaako kukaan väitellä tämänlaisesta asiasta, kun kyse on jo ihan tunneperäisistä jutuista?).

”Elokuvan kannalta ongelma on minusta se, että nuo lehteenkin painetut filmin kuvat merestä ja maalta ja avaruuksista voisivat olla kenen tahansa ottamia, mistä tahansa laadukkaasta ja asiantuntevasta luontodokumentista. Ne ovat persoonattomia.”

Jos elokuvan päähenkilö (Penn) kasvaa ymmärtämään elokuvan kuluessa, että hän on osa luontoa eikä sen ulkopuolella, niin kyllä ne elokuvan alussa nähdyt kuvat luonnosta saavat olla, ja niiden jopa pitääkin olla uhkaavia ja ”persoonattomia”.

Tämä nyt vähän hajoaa ja lentää joillakin lapasesta.

KK kysyy viattomasti ”Mikä tarkoitushakuisuus?”, vaikka sokea Reettakin huomaa, että kaikki hänen viimeaikaiset kommenttinsa minun kommentteihini ovat juuri sitä ad hominemia, mistä hän aina puhuu. Miksi hän muuten repäisisi vaatteensa minun varauksellisesta suhtautumisestani Malickin filmiin, kun on itse alustuksensa mukaan pitkälti samoilla linjoilla.

JL: juuri tuota filosofian ja sofismin ”veteen piirrettyä viivaa” minä yritin tunnustella, tavoittaa sitä kohtaa, missä ylevä tosiaan muuttuu naurettavaksi. Jos rinnasta Tree of Lifen Andalusialaiseen koiraan tai Brakhageen tai Godardiin, lienee päivänselvää, etten pidä vain tarinavetoista elokuvaa elokuvataiteena. Väittelen vain siitä, kuinka onnistunut ToL ratkaisuissaan on. Minusta ei kovin.

Teodikean ongelma on toki kiinnostava, esim. lempikirjailijani Roth on käsitellyt sitä uusimmassa Nemesis-kirjassaan – mielestäni paremmin kuin Malick. Malick yhdistelee filosofiaa, uskonnollisuutta ja 50-luvun lapsuuskuviin ja muistoihin sisältyvää psykologista(kin) realismia näkyihin ja fantasioihin, sehän on ilmiselvää, kun hänen filminsä jakaantuu selkeästi erillisiin jaksoihin. Keskustelua olemme ymmärtääkseni koko ajan käyneet siitä, miten hyvin hän pitää kokonaisuuden kasassa, elokuvana – ja jos tuo ei ole hänen pyrkimyksensä, niin mitä semmoista uutta hän esittää, mitä ei olisi ennen nähty.

Kiinnostava keskustelu, kunhan ylilyönneiltä vältyttäisiin ja perustelemattomilta syytöksiltä ad hominem.

J.K. Näyttelijän kommentti on edelleen paljastavin. Sean Penn:

”I didn’t at all find on the screen the emotion of the script, which is the most magnificent one that I’ve ever read. A clearer and more conventional narrative would have helped the film without, in my opinion, lessening its beauty and its impact. Frankly, I’m still trying to figure out what I’m doing there and what I was supposed to add in that context! What’s more, Terry himself never managed to explain it to me clearly.”

Aina ei voi sanallisesti kertoa kaikkea mitä elokuva kuitenkin onnistuu ilmaisemaan. Kuuluisa esimerkki on Ben-Hur. Charlton Hestonia potutti äärettömästi, kun hän sai jälkeenpäin selville, että elokuvan pohjavirtauksena on Ben-Hurin ja Messalan välinen rakkaus (joka muuttuu vihaksi).

Pihalla leijuva äiti kytkeytyy mielessäni aika suoraan siihen, että tämä on hetki sitten kertonut lapsilleen lentokokemuksestaan. Tämä on yksi elokuvan monista kohtauksista, jotka tavoittavat poikkeuksellisella tarkkanäköisyydellä lapsen tavan hahmottaa maailmaa ja luoda erikoisia mielleyhtymiä.

JL:lle tarkennuksena, että vanhempia ei nähdä lainkaan nykyajassa. Ne alun kohtaukset sijoittuvat ajallisesti Jackin lapsuus- ja aikuiskohtauksien väliin.

Ja Hannu, väistit kysymykseni. Sanot näin:
”Tree of Lifen budjetti tuntuu huippuluokan haaskaukselta – kun arvaa, ettei suurin osa Malickin budjetista mennyt niihin upeisiin lapsuuskuviin vaan niihin dinosauruksiin, joiden empatiasta emme mitään voi tietää.”

Eikö tämä aika yksiselitteisesti tarkoita, että koska meillä ei ole tarkkaa tietoa dinosaurusten tunne-elämästä, niiden käyttäminen tällaisen elokuvan osana on turhanpäiväistä? Miksi AMOLADin kuvat taivaasta sitten olisivat yhtään arvokkaampia?

HB:lle tiedoksi – Pennin kommentti (kaikkineen käännetty ranskalaislehden jutusta, eli käännetty ensin ranskaksi ja sitten taas englanniksi..) jatkuu:

”But it’s a film I recommend, as long as you go in without any preconceived ideas. It’s up to each person to find their own personal, emotional or spiritual connection to it. Those that do generally emerge very moved.”

Ja Hannu, älä viitsi jauhaa ad hominemista, kun et tiedä, mitä se tarkoittaa. Kommentoin taas kerran vain ja ainoastaan sitä ja sen perusteella, mitä olet itse asiasta kirjoittanut, en henkilöäsi.

Se, että puutun useammin sanomisiisi kuin muiden juttuihin – voisiko johtua siitä, että olet mielipidekysymyksissä jatkuvasti hieromassa totuuksiasi toisten naamaan ja väheksymässä kaikkien muiden mielipiteitä, kuten eilen. Jos joku muu kirjoittaa jotain, otat ”juu juu”-asenteen ja puhut päälle, jopa pilkkaavasti. Se ei ole keskustelua, se on jankkaamista.

”Let’s sing another song boys, this one’s grown old and bitter”. – Leonard Cohen

KK: Olet nimenomaan mennyt henkilökohtaisuuksiin. Mm. haukkunut minua paksukalloiseksi ja vähän muuksikin. Se pilkkaamisesta. Sitä voi kutsua koulukiusaamisen kaltaiseksi blog bullyingiksi, eikä minun tarvitse siihen alistua. Tässäkin ketjussa tartuit kommenttini linkistä Bertrand Tavernieriin, jotta saisit jotain möläytettävää, vaikka Tavernier ei ollut asian pointti. (Toki hänenkin suhteensa olit väärässä.) Et vain kestä sitä, että muillakin on mielipiteitä ja ne perustellaan. Toivoisit ehkä enemmän joo joo -miehiä? Blogikommenteissa ei voi puhua päälle, vaan peräkkäin. Itse koen jankkaamisena sen, että teet minun kohdallani vaikka tikusta asiaa löytääksesi jotain pilkattavaa. Ad hominem, indeed.

En haluaisi enää jatkaa tästä. Mutta toki voin, jos haluat.

Sami Pöyry: ”Eikö tämä aika yksiselitteisesti tarkoita, että koska meillä ei ole tarkkaa tietoa dinosaurusten tunne-elämästä, niiden käyttäminen tällaisen elokuvan osana on turhanpäiväistä? Miksi AMOLADin kuvat taivaasta sitten olisivat yhtään arvokkaampia?”

Mainitsin muistaakseni jo edellä – vaikka nythän tämä siis menee jankkaamiseksi! – ettei ole kysymys siitä, mitä tehdään elokuvassa, vaan miten. Jos dinot voidaan perustella, niin siitä vaan. AMOLADin kuvat ovat arvokkaampia, koska ne ovat kekseliäämpiä. Ne ovat enemmän ja vakuuttavampi osa ”isoa kuvaa” tuossa filmissä. Esimerkiksi kukaan ei P & P:tä ennen kuvannut taivasta mustavalkoisena ja elämää maan päällä ”in glorious Technicolor”. Miten usein P&P:n keksintöä onkaan käytetty myöhemmissä filmeissä – tavalla tai toisella (esim. Wings of Desire/Wenders).

Antti: Siis vähän kuin Spartacuksen Crassus (Laurence Olivier) ja miespalvelijansa Antoninus (Tony Curtis).
~(;^)~

Dear Hannu, kun nyt otit asian esiin: tosiaankin nimitin sinua paksukalloiseksi vuosi sitten, kun neljättä tai viidettä kertaa perustelit sitä, että minä olen jossain (ihan muussa) asiassa väärässä ja sinä oikeassa sillä, että minun pitäisi hävetä, kun olen kerran kuukausia aikaisemmin kirjoittanut Reindeerspottingiin liittyen humoristisen tekstin. (Nimittäisin uudelleenkin, koska moisella toiminnalla voidaan määritellä paksukalloisuuden merkitys.) No, enempää en missään tapauksessa jaksa jatkaa, kukin tehköön johtopäätöksensä tykönään.

Dear Kalle, feeling is mutual – I rest my case.

~(;^)~

Ihan virkistävää sinänsä, että joku kriitikko jaksaa kritisoida Tree of Lifea, mutta tuo Björkbackan tyyli on väsyttävää ja keskustelun järkevyyden kannalta haitallista. Keskustelu ei etene, kun toinen osapuoli jankkaa samoja asioita varsinaisesti ajattelematta mitä ”vastustaja” on sanonut. Internet-keskustelun ei tarvitsisi olla nyrkkeilyottelu, jossa toinen pökertyy kyllästymisestä ja toinen hakkaa itseään naamaan.

Hyvä esimerkki Björkbackan luetunymmärtämisestä on vastaus Alasen viestiin. Alanen yritti selittää, että elokuvan avulla voi lähestyä tai herättää ajatuksia, joista on mahdoton tai vaikea puhua elokuvan käsikirjoituksessa. Ikään kuin kritiikkinä Penniä kohtaan. Björkbacka vastasi kuitenkin tavalla, josta jää mielikuva, ettei viesti mennyt lainkaan perille.

Malickin vahvuus on nimenomaan ristiriitaisuus ja leikkauspöydällä kerronnan monimutkaistaminen. Se jos joku tekee Tree of Lifesta elokuvataidetta. Tarinan yksinkertaistaminen olisi heikentänyt elokuvaa.

Sallittakoon vielä tämä kommentti, kun edellinen kohdistuu (taas) minun henkilööni.

Hienoa, Mikko Pihkoluoma, että Sinussa viimein löytyy se kommentoija, joka tietää, mikä on keskustelussa järkevää.

Harmi vain, ettei ”todistuskappaleesi” ole kovin järeä. Satuitko panemaan merkille sen pienen hymiön siinä Antille laittamani kommentin perässä? Siinä oli käyty aika tiukkaa vääntöä muutamassa entryssä peräkkäin, joten ajattelin, että pieni hengähdystauko oli paikallaan.

Hyvä myös, jos tiedät noin tarkkaan, mitä muut kommenteillaan tarkoittavat. Itse en kyseenalaistaisi Sean Pennin hoksottimia. Pennin mielestä esimerkiksi Klimovin Tule ja katso on paras koskaan tehty sotaelokuva, ja olen hänen kanssaan siitä(kin) samaa mieltä. (Klimov sopii hyvin keskusteluun Malickista, koska sekä Malick, Klimov että Mollberg ovat sotaelokuvissaan käyttäneet tietyssä mielessä samantapaista ilmaisua.)

”I didn’t at all find on the screen the emotion of the script…” Tässä Penn kritisoi sitä, että käsikirjoituksen tunnevoima ei välittynyt kankaalta. Oletan, että Penn on tarkoittanut nimenomaan omia kohtauksiaan.

”I’m still trying to figure out what I’m doing there and what I was supposed to add in that context! What’s more, Terry himself never managed to explain it to me clearly.” Tässä Penn valittaa sitä, ettei Malick antanut hänelle tarpeeksi henkilöohjausta.

Penn ei selvästikään pitänyt filmiä kaikilta osiltaan onnistuneena. Ja samaa mieltä oli Mikko Pihkoluoma aiemmin:

MP: ”Tree of Life on kiehtova elokuva, mutta loppu on ilman tulkintaakin aika kitschiä. Se on banaali, kliseinen ja mielikuvitukseton kuvallisesti – ainakin jos sitä vertaa lapsuusmuistojen lähes kokeelliseen kuvavirtaan.”

KK taas piti olennaisena Pennin haastattelulausunnon loppupätkää:

“It’s up to each person to find their own personal, emotional or spiritual connection to it. Those that do generally emerge very moved.”

Itse “editoin” sen pois epäkiinnostavana, koska en näe suurta mielekkyyttä siinä, että ensin aiheellisesti kritisoi jotakin elokuvaa ja sen jälkeen kompromettoi sen sanomalla ”kukin makunsa mukaan”. Sehän on itsestäänselvyys ja sopii kaikkiin elokuviin. Itse en päättäisi arvostelua sellaiseen. Sean Pennin kohdalla tuo tietysti oli erittäin ymmärrettävää lojaalisuutta filmille, jossa hänellä oli iso rooli.

Hannu! Arvostan sinua ensiluokkaisena elokuvakirjoittajana. Tämän blogin isäntä on Kalle Kinnunen, ja joka vierailee toisen tontilla, käyttäytyy isäntää ja muita vieraita kohtaan kunnioittavasti. Miltä sinusta tuntuisi, jos joku tulisi sinun blogiisi ja käyttäytyisi niin kuin sinä käyttäydyt täällä? Toivoisin, ettet vastaisi tähän kysymykseen mutta miettisit sen sijaan sitä mielessäsi. Sinulla olisi niin paljon myönteistä sanottavaa vaikka mistä.

Ihan pieni kommentti ottamatta nyt kantaa tähän tympeään tunnelmaan muuten. Mitä mieltä olette siitä veljen itsemurhasta? Hannu ainakin pitää sitä sellaisena. Olen lukenut kommentteja joissa sitä pidetään Vietnamissa kaatumisena ja siten minäkin asian näen: lähetti tuntuu tietävän mitä kirjeessä on ja häipyy paikalta ettei joutuisi puhumaan äidin kanssa. Eli ykstyistä itsemurhaa tuskin viestintuoja aavistaisi. Kirjekuoressa on siis sjotain tunnistettavaa… Käsittääkseni Vietnamista on kyse? Isän tuska nousee ankaruuden tajuamisesta ja erityisesti siitä, kun se on liian myöhäistä, oli kuolintapa mikä tahansa (ja älkää nyt viisastelko kukaan ettei tämmösellä ole merkitystä. ehkei, mutta kysympä vain; itse olen kyllä sitä mieltä että itsemurha ikään kuin kiinnittäisi elokuvan liikaa henkilökohtaiseen tragediaan, tukahduttaisi sitä).
(terveiset vanhalle ystävälleni hannulle!)

Tiedän/tiedämme, että Malickin veli teki itsemurhan.

Elokuvassa ei kai mikään kuitenkaan viittaa itsemurhaan? Vietnam minullakin mielessä, en nyt muista miksi. Oliko lähetti univormussa?

Ei ollut uniformussa muistaakseni mutta mistä se muuten tietäisi suruviestistä kuin siksi, että kuori on ennestään tuttu ja on joutunut niitä viemään aiemmin? Isä voi katua ankaruuttaan siihen katsomatta, miten poika menehtyi, eli siitäkään ei vo itehdä johtopäätöstä itsemurhaan…

(P.S. minustakin dinot olivat kummallisia. Jos kohtauksessa olisi ollut esim. kääpiösimpanssien hyväntahtoisuutta, olisin ostanut pointin… mutta muuten elokuva jäi iholle; se tulee epäilemätä katsottua monta kertaa…)