The Hurt Locker: miehiä sodassa ja itseään vastaan

Miksi amerikkalaisista pomminpurkajista kertova Irak-kuvaus The Hurt Locker on paitsi vuoden paras elokuva, myös yksi kaikkien aikojen hienoimmista sotaelokuvista?

Mikä olennaisinta, The Hurt Locker on mukaansatempaava ja painostava todella harvinaisella tavalla. Rytmi on virheetön. Kyyti on kiihkeää, niin että suvaintovaiheissa kaipaa taas räjähteen ääreen – ja kohta ollaankin jo pahassa paikassa.

Ohjaaja Kathryn Bigelow pakottaa katsojan myötäelämään päähenkilöiden vaara-addiktion ja nauttimaan siitä.

Irakin tai minkä tahansa sota-alueen kuvauksena The Hurt Locker on tosi – ei välttämättä sataprosenttisen realistinen, mutta aina vakuuttava. Todellisuus on arvaamatonta ja kaoottista, kauhistuttavaakin. Tajunta täyttyy ärsykkeistä. Se pitää hermot kireällä.

Työlleen omistautuneet sotilaat ovat sankareita – mutta myös yllytyshulluja, uhkarohkeita, riiteleviä, omahyväisiä hölmöjä. Pääosan Jeremy Renner tasapainottaa kusipäisyyden ja sympaattisuuden roolissaan niin hyvin, että tyyppiä ei käy sääliksi, vaikka hän on sekä samastumiskohde että aivan toivoton tapaus.

Jos taide- ja viihde-elokuvan ero on siinä, että päähenkilön motiiveja ei taiteessa täysin avata katsojalle, on The Hurt Locker juuri sitä – vaikka se on myös ”viihdyttävä” vastakohtana verkkaiselle.

The Hurt Locker nimittäin tuntuu vauhdikkaalta, vaikka sen jännitys perustuu aina ennen kaikkea odotukseen. Oltiin sitten purkamassa räjähdettä tai tarkka-ampujien armoilla, kyse on ajasta, ei liikkeestä. Rytmi ei ole kiivas, vaan uhkaava, kuin hidastuneet kellon lyönnit, ja vihollinen on näkymätön: laukaisuhetkeen asti passiivinen räjähde tai näkökentän ulkopuolella lymyilevä kasvoton kiväärimies. Toiminnallisia elokuvia (vampyyritarina Near Dark, makeileva poliisi-action Point Break, tieteisdystopia Strange Days) tehnyt Bigelow siis vetää tunnelman kireäksi keinoin, joita Hollywood-elokuvissa ei juuri koskaan edes uskalleta yrittää. The Hurt Locker onkin independent-tuotanto.

Ja kotiinpaluu on tylsä – niin tylsä, että katsoja ymmärtää täysin, miksi mies haluaa takaisin pommien ääreen, paikkaan jossa hengenmeno on ennen pitkää väistämätön.

Muutkin henkilökuvat ovat loppuun asti sopivan arvoituksellisia. Täysillä toimii myös tuttujen kasvojen (Ralph Fiennes, Guy Pearce) käyttäminen yllätysrooleissa, jotka ovat melkein cameoita.

Kyse on todella miehisestä miljööstä: elokuvan ensimmäinen ymmärrettävää kieltä puhuva naishahmo esitellään noin varttia ennen loppua.

Äärimmäisen maskuliinisen sotilasmaailman kuvauksen on ohjannut nainen. Oikeastaan se on loogista: Bigelow osaa katsoa touhua ulkopuolelta. Hän näyttää juuri sopivan varovaisella ironialla, kuinka hölmöä toisiaan villimiehiksi kehuvien äijien munanheiluttelu pohjimmiltaan on – eikä silti kiellä tuon kulttuurin euforiaa.

The Hurt Locker aukeni ja iski todella vasta toisella katsomiskerralla. Vuosi sitten Tallinnan festivaaleilla pidin näkemästäni varauksella, sillä odotukseni olivat vähän vääränlaiset: Bigelow’n aiemman tuotannon perusteella ajattelin saavani helppoa, ruudinkatkuista viihdettä. Paluu elokuvan pariin palkitsi. Tämäkin tapaus osoittaa, että erilaisuutta ei aina heti niele – elokuvissakaan. Myönnän mielelläni erehtyväisyyteni, jos voin kehua The Hurt Lockeria.

Tänä keväänä Oscareista tulevat kilpailemaan muiden muassa Bigelow ja hänen ex-miehensä James Cameron, jonka Avataron maksanut (lähteestä riiippuen) 20-45 kertaa niin paljon kuin The Hurt Locker.

Toinen jää historiaan tekniikkansa vuoksi. Toinen on mestariteos.

Suomeen jahkailun jälkeen vain yhdellä kopiolla tuotu The Hurt Locker pyörii vielä valkokankaalla. Tämä elokuva on syytä kokea teatterissa.