Kalle Kinnusen elokuvablogi.

The Girl with the Dragon Tattoon ensimmäinen arvostelu nosti myrskyn

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 6.12.2011 14:27

Stieg Larssonin menestysdekkarin Miehet jotka vihaavat naisia amerikkalainen filmatisointi The Girl with the Dragon Tattoo saa ensi-iltansa parin viikon kuluttua. Pääosissa ovat Daniel Craig ja Rooney Mara, ohjaajana mestari David Fincher. Ensimmäinen arvostelu julkaistiin jo Yhdysvalloissa, ja siitä syntyi ilmiriita.

Yksi Yhdysvaltojen arvostetuimmista elokuvakriitikoista, The New Yorkerin David Denby, kirjoitti arvionsa lehden uusimpaan numeroon.

Hän kuuluu newyorkilaiseen kriitikkoseuraan, jolle ”pahan mielen elokuva” oli näytetty jo marraskuun lopulla nimenomaan sillä ehdolla, ettei arvioita julkaista ennen kuin 13.12.

Elokuvan tuottaja Scott Rudin raivostui. Hänen näkökulmastaan asia on niin, että nyt muutkin alkavat rikkoa embargoa, ja markkinointioperaatio menee levälleen. Denby ei ole enää tervetullut Rudinin elokuvien näytöksiin, tuottaja kirjoitti tälle julkisuuteen vuotaneessa sähköpostissa.

Ei auttanut, että Denby on innoissaan elokuvasta.

Embargoriita kielii älyttömäksi kiristyneestä markkinointikaaoksesta. Elokuvan saaman julkisuuden pitäisi olla toteemina pystyssä täsmälleen ensi-illan hetkellä, ei aiemmin, eikä ainakaan myöhemmin. Ajatellaan, että vain ensi-iltaviikonlopun rahallisella tuloksella on väliä.

Mitään uutta embargossa sinänsä ei ole. Olen itse allekirjoittanut jos jonkinlaista embargoa ja noudattanut niitä. Yleensä arviot ovat Suomessa julkaisuvapaita heti lehdistönäytöksen jälkeen, koska meillä näytökset ovat sangen harvoin ennen maailmanensi-iltaa. Festivaaleilla olen kuitenkin nähnyt elokuvia joitain päiviä ennen varsinaista maailmanensi-iltaa ja kerran erään tieteiselokuvan peräti vuotta ennen sen virallista, isoksi kasvanutta ensi-iltaa. Näissä tapauksissa embargot ovat hyvin tiukkoja.

(Mutta esimerkiksi haastatteluja varten elokuvaan jo hyvissä ajoin tutustuakseni olen nähnyt ison rahan Hollywood-elokuvista keskeneräisiä versioita – joista esimerkiksi puuttuu erikoistehosteita, vaikkapa toimintakohtauksessa sankaria vetävä vaijeri on vielä digitaalisesti poistamatta – sekä kotimaisia, joista äänityöt ovat vielä kesken. Keskeneräisen arvioimisesta tulee pidättäytyä.)

The Hollywood Reporter -lehdessä on puitu kriitikoiden ja muiden ammattilaisten Twitter-kommentteja asiaan.

Olen asiassa hieman enemmän Rudinin puolella. Miksi Denby allekirjoitti embargon, jos ei aikonut noudattaa sitä?

Tai toisinpäin: arvostelujen embargoja saa rikkoa omalla vastuulla, jos journalistinen painoarvo on tosiaan niin suuri, mutta sitten tulee ottaa vastaan rangaistus. Monet ovet sulkeutuvat, jos ei ole luottamuksen arvoinen.

Joka tapauksessa elokuva sai lisää julkisuutta, eikä se tässä tapauksessa ollut huonoa, joten niin tai näin, Rudin voitti.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kapoiseksi on mennyt, kun kritiikki on alistettu näin tylysti mainostarkoituksiin, ja eihän nykyisillä palstamillimetreillä muuta tietysti voikaan kuin pitää mainospuhetta, oli itse sanottava positiivista tai negatiivista.

Hyvä jos joku kirjoittaa oikeita arvioita, ja kyllä ne lukijan kannalta voivat olla mainiosti silloin, kun ne sattuvat syystä tai toisesta olemaan kirjoittajalleen ajankohtaisia, saati nyt sitten kotimaisen elokuvan kansainvälisen ensi-illan yhteydessä. Milloin vain, jos siihen on kerran varaa.

Mitä useammin kirjoitatte ja mitä odottamattomissa paikoissa, sen parempi elokuvalle ja sitä parempi kritiikille. Ei yhdelläkään varteenotettavalla medialla kuitenkaan ole varaa olla julkaisematta jonkinlaista arviota ensi-illan yhteydessä. Jos moninkertaiseen kirjoittamiseen ei ole varaa, aina voi kirjoittaa omaan blogiinsa, siellä ei palstamillimetrin painaminen pajon maksa. Jos tämä on kielletty, vaikka mieli tekisi kirjoittaa, on toimittajalla pohdiskelun paikka.

Ei meitä katsojai/lukijoita ekä varmasti elokuvan tekijöitäkään kannata kuvitella pettävänsä, jos ei pysykään ruodussa ja luovuta muutamaa maksettua riviään ainoastaan sovittuna ajankohtana vaan jo sitä ennen. Näin orjallinen sitoutuminen mediateollisuuden markkinakoneistoon ja kahliutuminen patteripupujen rummunpäristykseen pitää ajattelevan kirjoittajan hylätä ja jättää tällainen vähälahjaisemmille kynäniekoille. Niin kuin espanjalainen sen sanoo: sin embargo, parempi ilman.

Sopimuksen rikkominen on tietysti oma lukunsa, ja sikäli tuottajan ”raivon” ymmärtää, mutta kyllä tällaiset embargot kielivät sairaaksi menneestä kilpailusta huomion maksimoinnissa. Se johtaa käytännössä siihen, että mitään ilmaisun vapautta ei ole, on vain tarkasti laskettua äänenkäyttöä itsestäänselvien ennakkokatsausten, haastattelujen, arvioiden ja jälkikäteisten ”syvennysten” muodossa.

Ei todellakaan ole kriitikillä mitään ”itseisarvoa” tällaisessa tilanteessa, eikä elokuvalla merkitystä myyntikautensa ulkopuolella.

”Kritiikin ei tarvitse palvella yleisöä tai taiteen tekijää” on heikon kriitikon puolustus – miltä taholta se tietysti tähän keskusteluun tuotiinkin.

Jos kritiikillä ei ole tuollaista välinearvoa, se on yhtä arvokas kuin kenen tahansa Facebookissa esiin tuoma mielipide – eli arvoton. Mielipiteethän ovat kuin persreikiä; jokaisella on omansa, ja toisten haisevat. Suomalainen elokuvakritiikki on surkeassa alennustilassa, ja menettänyt täysin yleisön luottamuksen, juuri tällaisten idioottimaisuuksien takia. Se on helposti huomattavissa siitä, että kriitikoiden positiivisesti arvostelema Hyvä poika sai alle 10 000 katsojaa, kun muutamaa viikkoa myöhemmin kriitikoiden täysin lyttäämä Huhtikuun tytöt sai lähes 80 000. Kriitikoilla ei ole katsojien näkökulmasta mitään painoarvoa. Milloinkohan lehdet ymmärtävät tämän, ja lakkaavat painamasta niitä?

Vertailun vuoksi, jos Helsingin Sanomissa julkaistaan kriittinen teatteriarvio, se on lähes varma kuolonisku ko. esitykselle. Jos arvio on ylistävä, esitys myydään parissa päivässä loppuun. Näin ainakin pääkaupunkiseudulla. Elokuvan puolella mitään vastaavaa kriitikon mielipiteeseen kohdistuvaa luottamusta ei ole havaittavissa. Ja syystä.

Post scriptumina voisin todeta, että itse olen valikoinut muutaman kriitikon, jotka ymmärtävät elokuvaa laajemmassa mittakaavassa (nimenomaan nykyhetken näkökulmasta; ikuinen Jarvan ja Mollbergin kaipaaminen tätä ei ole) ja arvostelevat teoksia myös muilla kriteereillä kuin perstuntumalla. Sen tosiasian tunnustaminen, että elokuva voi olla hyvä, vaikket siitä itse pidä, on monelta kriitikolta hukassa. Kalle kuuluu niihin yhden käden sormilla laskettaviin suomalaisiin kriitikoihin joiden tekstien lukeminen ei ole täydellistä ajan haaskausta.

Piti siis kysyä, että milloinkohan lehdet lakkaavat painamasta arvioita. Luulen, että siihen ei ole kovin pitkä aika, että ne siirtyvät kokonaan verkkoon, kuka tahansa voi kirjoittaa oman arvionsa, eikä kriitikoille enää makseta siitä.

Voit Hannu lohduttautua sillä, että et ole kuitenkaan surkean joukon surkein. Sen kunnian saa Findance.comin Olli Riihimäki, jonka täytyy olla joko täysin sekaisin, tai yksi taidokkaimmista trolleista internetin historiassa.

Nimerkille puhuminen on vähän kuin tuuleen huutamista, mutta yritetään keskustella, lähteä siitä, että on tarkoitettu jotain. Vaikka pitkää taas tulee, ei voi mitään. Toivottavasti bittiavaruutta riittää…

Nimimerkki ”Katsoja” kirjoitti: ”´Kritiikin ei tarvitse palvella yleisöä tai taiteen tekijää´ on heikon kriitikon puolustus – miltä taholta se tietysti tähän keskusteluun tuotiinkin.” Minkähän tasoista on keskustelua syntyy, kun pahimmat tölväisyt ja lepsuimmat väitteet esitetään – ylläri, ylläri – rohkaistuneesti nimimerkillä?

Osalainaus oli muuten Savukeitaan Ville Hytöstä, kustantajaa, runoilijaa ja kriitikkoa, jonka ajatus jatkui ”kritiikillä – siis recensiolla – on itseisarvo”. (Hän korvaisi sanan arvostelu ja kritiikki latinan recensiolla, katsastusta merkitsevällä sanalla.) Kovin mielelläni katsoisin Katsoja-nimimerkin kortit, että onko hänellä tosiaan kanttia ”kritisoida” Hytöstä. Millä lihaksilla? Nyt perustelut puuttuvat tai ne ontuvat.

”Voit Hannu lohduttautua sillä, että et ole kuitenkaan surkean joukon surkein”. En tarvitse lohdutusta enkä lohduttautumista, kun en katso kuuluvani surkeaan joukkoon. Ja jos olisin surkea, en tietenkään kirjoittaisi arvosteluja julkisesti. Tuskin minulle olisi annettu mahdollisuuttakaan.

Kun nimimerkin ei tarvitse näyttää naamaansa, sen ei tarvitse myöskään perustella sanomisiaan. Kuka olikaan surkea? ”Kuka tahansa voi kirjoittaa oman arvionsa” – joo, mutta kuka sen lukisi? Jollei se ole kokenut, asiantunteva, perusteltu. Tai no, kyllähän löpinää luetaan ja BB:täkin katsotaan.

Mikä perustelu on sanoa ”kriitikoiden positiivisesti arvostelema Hyvä poika sai alle 10 000 katsojaa” kun ”kriitikoiden täysin lyttäämä Huhtikuun tytöt sai 80 000”? Mitä järkeä tässä on? Olisiko pitänyt kehua huonoa Huhtikuun tyttöjä? (Perustelut huonoudelle: googlaa arvio nimelläni + elokuvan nimellä.)

Jouduin antamaan Hyvälle pojalle keskinkertaiset ”tähdet” (perustelut googlaa jne.), kuten Le Havrellekin (perustelut googlaa…). Vastaanotto Hyvälle pojallekaan ei siis ollut yksimielisen ”positiivinen” – mutta näkeehän sokea Reettakin, että Vares on filmeistä kehnompi. Näyttäisi siltä, että nimimerkki Katsoja on sitä mieltä, että kriitikot ovat väärässä, yleisö aina oikeassa. Niin kuin 50 miljoonaa Elvis-fania tai 50 miljoonaa kärpästä?

Kun Baudelairen Pahan kukkien Antti Nylénin uudesta suomennoksesta ilmiintyi arvio Hesarissa, olin samana päivän Akateemisessa Kirjakaupassa kuulemassa, kun myyjät keskustelivat, miten kirja oli myyty sieltä heti loppuun. Kirjan ja teatterin kohdeyleisö näyttäisi käyttäytyvän eri tavalla, mutta kysymys on myös hieman eri asioista.

Yllätyin, kun Nader ja Simin: Ero –elokuvaa oli katsomassa kanssani täysi sali. Olisikohan siihen kuitenkin vaikuttanut vaikkapa Nyt-liitteen kehut? Vai ovatko kaikki iranilaiset filmit aina tupaten täynnä? Ja mikäs siinä, kyseessä onkin näkemistäni vuoden 2011 paras elokuva. (Perustelut, googlaa…)

Hyvästä pojasta näki, ettei siitä tule vetonaulaa. Eivätkös tekijätkin jopa tämän blogin mukaan sanoneet, että filmi oli tarkoitettu pienen yleisön elokuvaksi? Tästä voi toki olla monta mieltä (teatterielokuva on kallis muoto yms). Mutta arvostelijain tehtävä ei kuitenkaan ole olla sisäänheittäjinä, kritiikin onnistumista voi tarkastella sen mukaan, onko filmi yleisömenestys vai ei. Tai sen mukaan, pystyykö arvostelija ”välineellään” tappamaan jonkin teatteriesityksen.

Sunnuntaina ja maanantaina nähtävä Taulukauppiaat oli viime vuoden paras fiktio ja parempi kuin kaikki tämän vuoden elokuvatkin, mutta sen varsinainen ensi-ilta on vasta nyt. Jostain käsittämättömästä syystä Yle panttasi filmiä puolitoista vuotta Cannes-voiton jälkeen. Filmi nähtiin vain muutamassa teatterissa. Kaikki sen katsoneet huomasivat filmin arvon ja se saikin viisi Jussi-ehdokkuutta, mutta ei yhtään palkintoa, koska juuri kukaan äänestäjistä ei ollut sitä nähnyt (mutta äänesti silti muita nähtyjä filmejä, vaikka se on sääntöjen vastaista). Tällaisten elokuvien esiin nostaminen – myös Hesari kehui sen – on arvostelijan tehtävä, siitä huolimatta että filmiä ei nähdä kuin muutamassa teatterissa ja puolentoista vuoden päästä telkkarissa.

”Kriitikolla ei ole katsojien näkökulmasta mitään painoarvoa. Milloinkahan lehdet ymmärtävän tämän ja lakkaavat painamasta arvioita?” Runoillakaan ei ole suurta ostavaa yleisöä, mutta silti niitä painetaan ja arvostellaan. Pitäisikö runous lopettaa, jos se ei myy? Hytönen tarkoitti, olettaakseni, että kritiikki on yksi kirjoituksen laji, parhaimmillaan kirjallisuutta. Se on sitä, mitä kirjoittavat ihmiset tekevät ja lukevat ihmiset lukevat.

Maailmalla, ihan totta, vieläkin painetaan parhaiden kriitikoiden tekstikokoelmia: James Agee, David Thomson, Pauline Kael, Manny Farber… Kritiikilläkö ei ole muuta kuin välinearvo? Kun sanotaan, että sen ei ”tarvitse” palvella yleisöä tai tekijöitä, se ei tarkoita, etteikö se voi sitä tehdä, vaikka sivuvaikutuksena. (Sanotaan nyt varmuuden vuoksi vielä, että omia tekstejäni en pidä kirjallisuutena. Minulle teos on ensisijainen, minä vain kommentoin sitä jälkeenpäin, eikä minulla olisi mitään sanottavaa, jollei taiteilija olisi ensin tehnyt luomistyötään.)

”Jos kritiikillä ei ole tuollaista välinearvoa, se on yhtä arvokas kuin kenen tahansa Facebookissa esiin tuoma mielipide – eli arvoton.” Kummallinen päätelmä. Arvostelunhan pitäisi ihannetapauksessa olla kokeneen asiantuntija-ammattilaisen tekemä. Onko Facebook täynnä kokeneita asiantuntija-ammattilaisia? En tiedä, kun en ole Facebookissa.
Arvostelijan täytyy tietää asiastaan ja hänen täytyy perustella näkökantansa. Muille usein riittää mutu-tuntuma. Jos asiantuntemusta, osaamista, kokemusta ja perusteluja ei löydy, niin silloin mielipide on – ei arvoton – mutta vain mielipide, eivätkä kaikki mielipidelausahdukset ole arvosteluja: ”Ruoka on hyvää”. ”Tykkään tästä!” ”Oikein huono!”

”Post scriptumina voin todeta, että itse olen valikoinut muutaman kriitikon, jotka ymmärtävät elokuvia.” Olisi ollut oikein mukavaa, jos olisit meillekin maininnut, keitä he ovat, niin näkisimme, oletko tosiaan löytänyt ne parhaat. Saisi vähän käsitystä, mitä arvosteluissa ”arvostat”. Nyt sinä vain toteat, mutta et mainitse.

”Nimenomaan nykyhetken näkökulmasta…” Mitähän siitäkin olisi tullut, jos se Baudelaire arvioitaisiin Hesarissa vain ”nykyhetken näkökulmasta”, jos sillä tarkoitat historiattomuutta. Tai jos Nylén olisi kääntänyt Pahan kukat vain ”nykyhetken näkökulmasta”. Jos arvostelija ei tunne elokuvan historiaa – myös niitä Mollbergia ja Jarvaa – ei hän tunne aihettaan, eikä voi tietää, mikä uudessakaan elokuvassa lopulta on uutta. Monella vanhemmallakin elokuvalla on annettava nykyhetkelle. Suosittelen Susanna Välimäen kirjan Miten sota soi vertailua Laineen ja Mollen Tuntemattomien välillä ja huomioita Mollbergin tyylistä verrattuna vaikkapa Spielbergin Pelastakaa sotamies Ryaniin tai Klimovin sotafilmiin Tule ja Katso.

Miten arvioidaan Scorsesen tai Spielbergin uusia, jollei ole nähnyt niitä vanhoja? Ei mitenkään. ”Ikuinen Jarvan ja Mollbergin kaipaaminen” – mihinkähän tämä nyt viittaa? Senkin voi kysyä, kuka Katsojan mielestä on nykyhetken Mollberg ja Jarva? Onko meillä tänä vuonna syntynyt montakin uutta Tuntematonta, Maa on syntistä laulua, Jäniksen vuotta tai Kun taivas putoaa –tyyppistä ratkaisua? Olla suomalainen elokuva-arvostelija tuntematta Jarvaa ja Mollbergia on yhtä mahdoton ajatus kuin olla kirja-arvostelija tuntematta Baudelairea.

Kalle Kinnusen kehuihisi voi yhtyä. Luen harvoin Kuvalehteä tai Imagea, joten en näe hänen kaikkia arvioitaan (niitä ei edelleenkään ole verkossa), mutta esim. Driven arvostelu oli persoonallinen ja omakohtainen, erilainen näkökulma aiheeseen. Ja tietysti festivaalireportaasintekijänä maailmalta hän on ohittamaton. Luen ne aina kiinnostuneena omasta lehdestänikin. Puhumattakaan erinomaisista Woody Allenin tai Brad Pittin haastatteluista ja henkilökuvista.

”Sen tunnustaminen, että elokuva voi olla hyvä, vaikket siitä itse pidä, on monelta kriitikolta hukassa.” Voi olla, mutta kaipaisin taas esimerkkejä. Mitä tarkoittaa ”pitäminen” tässä yhteydessä? Monesta elokuvasta on vaikea ”pitää”, mutta niiden merkityksen voi silti tajuta ja tuoda esiin. Pitääkö pitää? Mutta arvostelijan täytyy käyttää asiantuntemustaan, kokemustaan ja myös työssä toivottavasti kehittynyttä makuaan, vertailla ja perustella teoksen ominaisuuksia, ja sen perusteella tehdä päätelmänsä. Olisi naurettavaa arvostelijan todeta, että Vares on ihan jees ja neljä tähteä, kun sitä käy katsomassa 80 000 ihmistä.

Suosittelen – taas kerran – Ronan McDonaldin hyvää kritiikin perusteosta The Death of The Critic. Sanana ”kritiikki” ei tarkoita haukkumista, niin kuin tunnut ymmärtävän. Ja trollillekin suomessa on jo hyvä sana: trulli.

Esittelet hienoa idealismia kriitikon tehtävästä, joka on hyvin kaukana ainakin suomalaisesta todellisuudesta. Ei tarvitse kehua Huhtikuun tyttöjä, ei tarvitse sanoa mitään, mitä ei tarkoita, siitä ei ole kyse – kyse on siitä, että yleisö ei luota kriitikoiden mielipiteisiin, ei nojaa niihin lippujen ostopäätöksissään. Ehkä yksi asia on se, että teatterikritiikin lukee kulttuurisivuilta, ja elokuvakritiikin lapsellisesta Nyt-liitelehdestä. Miten tilanne voisi korjaantua? Ehkä tuosta epäsuhdasta voisi aloittaa, ja arvostella ainakin kotimaiset elokuvat ja merkittävämmät ulkomaiset elokuvat kulttuurisivuilla. Niinkuin vaikkapa Nader ja Simin: Ero.

Yksi täysi sali on kuitenkin merkityksetön asia. Nader ja Simin: Eron katsojaluvut ovat toivottavasti hyvät, levittäjä on ottanut tietoisen riskin tuodessaan sen teatterihin asti, vaikka menestystä festivaaleilla on tullutkin.

”Olisi naurettavaa arvostelijan todeta, että Vares on ihan jees ja neljä tähteä, kun sitä käy katsomassa 80 000 ihmistä.” Tämähän on muuten täsmälleen, mitä Episodi-lehti teki. Sehän onkin julkaisuna lähinnä vitsi.

Kriitikoiden tehtävä on tehdä itsensä merkityksellisiksi ja arvokkaiksi kulttuurin kuluttajan näkökulmasta, mitä he eivät tällä hetkellä ole. Itse ainakin luotan mieluummin Facebook-ystävieni arvioihin, ainakin heidän maustaan ja sen yhteneväisyydestä omaani minulla on käsitys. Siinä vastaus kysymykseesi siitä, ”ketkä niitä lukisivat”. Ystävät ja läheiset. Tässä tilanteessa laajalti ollaan jo.

Elokuvakritiikkien julkaiseminen voitaisiin kauttaaltaan lopettaa huomenna, ja se ei vaikuttaisi elokuvakulttuuriin millään tavalla. Tällä hetkellä kriitikot kirjoittelevat niitä toisilleen, ja levitysyhtiön pressiväelle joka otsa hiessä etsii pienintäkin sitaattia mainokseen painettavaksi. Ja turhaan.

Trolli kirjoittaa internetiin asioita joita ei tarkoita, provosoidakseen. Tämän asian suhteen tarkoitan joka sanaa.

Fair enough, Katsoja!

Samaa mieltä Nytin lapsellisuudesta. Muodonmuutos teki siitä ilmeeltään ilmaisjakelulehdykän. Edellisviikon etusivu mainokselle pyhitettynä – joka jotenkin sattumalta yhteydessä sisällön vempelepainotteisuuteen – äklötti. Naderin ja Siminin esiintuominen ilahdutti jokin viikko sitten, myöhemmin petyin myös siihen, että suurelle yleisölle tärkeä Twilight Aamunkoi ohitettiin ylenkatseella puuttumatta mitenkään siihen millainen elokuva oli.

Kriitikoita saa ja pitää kritisoida. Viikonlopun lemmikkejäni ovat uudistuneen (Virallista lehteäkin tylsemmän näköiseksi muuttuneen) Rumban viiden tähden Tähkä-levyn arvio, jossa ei sanottu mistään mitään.

Tänään taas poimin Hesarin sivuilta vuoden 2011 ”anything goes” -levyparhaimmistosta otteen modernin klassisen puolelta: ”…minä-prisman lävistävät suuret kysymykset.” Touché! Käy kaikkeen!

Katsoja: ”– kyse on siitä, että yleisö ei luota kriitikoiden mielipiteisiin, ei nojaa niihin lippujen ostopäätöksissään. — Kriitikoiden tehtävä on tehdä itsensä merkityksellisiksi ja arvokkaiksi kulttuurin kuluttajan näkökulmasta, mitä he eivät tällä hetkellä ole. Itse ainakin luotan mieluummin Facebook-ystävieni arvioihin, ainakin heidän maustaan ja sen yhteneväisyydestä omaani minulla on käsitys. Siinä vastaus kysymykseesi siitä, ”ketkä niitä lukisivat”. Ystävät ja läheiset. Tässä tilanteessa laajalti ollaan jo.”

Valitettavasti tässä on paljon totta. Suhteen rakentaminen tietyn kriitikon näkemyksiin vaatii tässä maassa aikamoista omistautuneisuutta ja pitkää seuraamista. Hesarissa/Nytissäkin on aika iso joukko ensi-iltaelokuva-arvostelijoita. Sellaista elokuvakritiikkitekstiä, jota lukisi ihan sen itsensä vuoksi – väkevää kirjoittamista – kohtaa harvoin.

Toisaalta monelle ei-niin-omistautuneelle lukijalle, jolle elokuva ei ole kovin tärkeä asia, ongelmaa ei sinänsä näy. Luetaan arviota jos se silmiin sattuu, saadaan siitä yksi näkemys asiaan, toivottavasti joskus ihan positiivisen tai negatiivisen lipunostopäätöksen painoinen.

Ja tätä ei-omistautunutta ellei peräti ei-kiinnostunutta väkeä on maa täynnä. Elokuva ei ole suomalaisille mikään juttu. Sikäläinen kollegani kuvaili, että sukuloidessaan lounais-Ranskassa (Le Peniä kannattavalla konservatiivialueella) pikkukylässä leffateatterissa meni marraskuun alussa kolme elokuvaa, ja yksi niistä oli Nader ja Simin, ja se on ihan normaalia. (Sehän oli kohtuullinen hitti.) Meillä, kun ei ole elokuvakasvatusta eikä elokuvaa pidetä oikein minään, vastaavassa laitoksessa pyörisivät mikä tahansa kotimainen sen kotimaisuuden vuoksi, mikä tahansa 007/johnnyenglish/pirates-franchisejuttu ja joku lastenleffa, mutta eivät samalla viikolla, koska saleja on vain yksi, koska elokuvissa ei käydä. Eikä siis ihme, ettei elokuvalle ole lehdissäkään ihmeemmin tilaa.

”Elokuvakritiikkien julkaiseminen voitaisiin kauttaaltaan lopettaa huomenna, ja se ei vaikuttaisi elokuvakulttuuriin millään tavalla. Tällä hetkellä kriitikot kirjoittelevat niitä toisilleen, ja levitysyhtiön pressiväelle joka otsa hiessä etsii pienintäkin sitaattia mainokseen painettavaksi.”

Ei kukaan elokuvia kriitikoille tee, mutta ihan käytännön tasolla kritiikit ovat kuitenkin tärkeä osa elokuvan medianäkyvyyttä ja vähän arvokkaammin: ne ovat kutakuinkin ainoaa keskustelua, mitä tästä taiteenalasta ylipäänsä käydään muualla kuin sosiaalisessa mediassa.

No, sen voi lisätä, että kyllä moni elokuvantekijä vielä pillastuu ja jaksaa kantaa kaunaa epäsuotuisasta arviosta, enkä tarkoita vain ohjaajia. Että vaikutusta on, ainakin sensorttista.

Kalle, sehän olisi mahtavaa jos kriitikot laajemmaltikin ymmärtäisivät olevansa osa elokuvataiteen kehitystä ja sen kulttuuria. Tietenkin vielä hienompaa, jos kriitikoilla olisi jotain annettavaa. Jos kritiikit ovat vain osa ’näkyvyyttä’, eikö silloin nimenomaan olisi ihan sama, jos ne korvattaisiin levitysyhtiön kirjoittamilla mainosartikkeleilla?

Elokuvakritiikistä on vallitseva käsitys, että kuka tahansa voi sellaisen kirjoittaa. Olen kuullut tapauksesta, jossa kesäharjoittelijaksi kohtuulliseen isoon lehteen otettu kouluttamaton nuori henkilö oli päässyt kirjoittamaan lehden elokuva-arvosteluja kerrottuaan ”tykkäävänsä elokuvista”. Teatterin puolella tällaista ei voisi kuvitella tapahtuvan missään olosuhteissa.

Olet täsmälleen oikeassa siitä, että ongelma on laajempi – Suomessa elokuvaa ei yksinkertaisesti arvosteta. Suomalaiset eivät käy elokuvissa, elokuvaharrastuneisuus on äärimmäisen pientä, kouluissa elokuvaa ei opeteta kuin harvoilla valinnaisilla kursseilla. Suunta on muutettava.

Tämä blogi on parasta, mitä elokuvasta Suomessa kirjoitetaan.

Katsoja: ”Jos kritiikit ovat vain osa ’näkyvyyttä’, eikö silloin nimenomaan olisi ihan sama, jos ne korvattaisiin levitysyhtiön kirjoittamilla mainosartikkeleilla?

Olisi pitänyt täsmentää, että tuo ei ole kuin se raadollisin osatotuus kaupallisten toimijoiden ml. levittäjien näkökulmasta. Mutta jos olisi ainoastaan näin, vastaus on kyllä.

”Elokuvakritiikistä on vallitseva käsitys, että kuka tahansa voi sellaisen kirjoittaa. — Teatterin puolella tällaista ei voisi kuvitella tapahtuvan missään olosuhteissa.”

On huvittavaa, kuinka vähän tämä suhtautuminen on Suomessa muuttunut sadassa vuodessa. Kun elokuvasta ei välitetä, ajatellaan, että elokuva on ainoastaan viihdettä (paitsi vähän vanhempi väki ajattelee, että elokuvissakin kaikki oli ennen paremmin). Toki se on suurelle yleisölle ensisijaisesti sitä (myös siellä Ranskassa), mutta samalla unohdetaan, että niin on esimerkiksi teatterikin. Ja jos meillä elokuvissakäyntejä on vuodessa yli 2,5 kertaa se määrä kuin (ruhtinaallisesti julkisin varoin tuettuja) teatteri- ja oopperakäyntejä yhteensä, luulisi että vaikkapa HS:n kulttuurisivuilla elokuvaa käsiteltäisiin edes lähes yhtä paljon ja innostuneesti kuin teatteria. No ei sinne päinkään, eikä etenkään ilmiöjuttuina, jotka kertoisivat vähän suuremmista kokonaisuuksista.

”Tämä blogi on parasta, mitä elokuvasta Suomessa kirjoitetaan.”

Kiitän nöyrimmin.

Hannu: Tarkoitan pseudotapahtumaa boorstinilaisessa mielessä, eli sillä on ensisijaisesti julkisuusarvoa. Toki Sodis on hieno juttu, mutta suurelle yleisölle – ja sitä kautta suurelle yleisölle suunnatuille lehdille – se ei ole samalla samalla oikea tapahtuma kuin leffan teatteriensi-ilta.

Siksi arvelin, että Sodis-enskari on yleisjulkaisuissa enempi uutistyyppinen noteeraus kuin arvion paikka.

Toki elokuvajulkaisut kautta maailman kirjoittavat elokuvista heti kun ne on nähty edes jossain, mutta keskivertoaviisi tarttuu asiaan vasta silloin kun filmi pyörii kotikylän teattereissa.

En sano että näin pitäisi olla vaan että näin on.

Olli hyvä, jotenkin nyt tuntuu puurot ja vellit…

Wikipedia Boorstinista: “[Boorstin] goes on to coin the term pseudo-event which describes events or activities that serve little to no purpose other than to be reproduced through advertisements or other forms of publicity.”

Kiitos vinkistä, Boorstin ei ollut aiemmin minulle tuttu. Tarkennus kuitenkin tarpeen. Little to no purpose other than…?

Jos edellisen lainauksen mielessä asiaa tarkoitit, on edelleen erikoista kutsua pseudotapahtumaksi Kaurismäen (yhden Sodankylän tapahtuman henkisistä tukirakenteista) halu esitellä uusin elokuvansa ensimmäisenä kansainvälisesti arvostetuimmalla kotimaisella filmifestivaalilla hänen hartaimmalle yleisölleen.

Sehän tarkoittaisi ”pseudotapahtumana” sekä A) että kyseessä olisi julkisuustemppu ja ristiriitaisesti samalla, että B) sen merkityksen arvelet median kannalta vähäiseksi – ei tehdä arvosteluja vaan kuitataan ”uutisena” ja arviot säästetään ensi-iltaan (ison pseudotapahtumaan?).

Tässä uransa vaiheessa Kaurismäki aiheuttaa julkisuutta ilman pseudotemppujakin, eikös? Tulkitsen kommenttiasi siten, että Sodankylän esityksellä ei olisi mainosjulkisuusmerkitystä verrattuna ensi-iltaan:

OlliS: ”…suurelle yleisölle – ja sitä kautta suurelle yleisölle suunnatuille lehdille – se ei ole samalla tavalla oikea tapahtuma kuin leffan teatteriensi-ilta. Siksi arvelin, että Sodis-enskari on yleisjulkaisuissa enempi uutistyyppinen noteeraus kuin arvion paikka.”

Joten boorstinilaisena pseudotapahtumana se jotenkin … defeats its purpose?

Hannu, mielestäni Sodankylää voi pitää tässä yhteydessä pseudotapahtumana siksi, että vaikka elokuva esitettiin siellä ensimmäistä kertaa Suomessa, _valtaosa_ maamme potentiaalisista elokuvissakävijöistä ei voinut sitä siellä nähdä. Siksi on mielestäni tolkullista, että joukkoviestimet kirjoittavat siitä lähempänä teatterilevityksen alkua.

Joten A) kyllä, se on julkisuustemppu ja B) kyllä, sen merkitys on _suurelle yleisölle_ aika pieni.

(Se, että Kaurismäen leffa saa Suomessa julkisuutta muuallakin kuin Sodiksen yhteydessä ei tarkoita, etteikö myös Sodankylän ensi-ilta olisi pseudotapahtuma.)

Edelleen: mun mielestä on aivan asiallista kirjoittaa leffoista arvio heti kun se on jossain nähtävillä, koska kyllähän se meidän kaltaisiamme kiinnostaa. Samalla epäilen kuitenkin olevan niin, että proverbiaalista pihtiputaalaista palvelee paremmin teatterilevityksen tienoilla ilmestyvä kirjoittelu.

Olli – hyväksytään, että käsityksemme ”pseudotapahtumista” – varsinkin Sodankylän yhteydessä -eroavat suuresti. (Jos pseudotapahtuma on julkisuustemppu, niin mikä se sellainen julkisuustemppu on, josta ei ole suurelle yleisölle merkitystä – ei siis saada julkisuutta?)

Pihtiputaalaista palvelee se, että hän saa tiedon elokuvasta mahdollisimman tuoreeltaan – hänen paikkakunnallaan tuskin on elokuvateatteria, jossa uutuudet – saati art house -elokuvat, kuten Le Havre, esitetään virallisen ensi-illan yhteydessä. (Korjatkaa, pihtipuaalaiset, jos olen väärässä.)

Tässä taas toisaalla ”vellovaan” kritiikin merkitys -keskusteluun lisuke: mutu-tuntuma sucks/awesome ei hirveästi kerro taiteentuotteista informatiivisesti ja sivistävästi. En itsekään pääse Helsingin teatteriensi-iltoihin tai konsertteihin, mutta erittäin mielelläni niistä luen arvosteluja, joista saan parhaan mahdollisen tiedon siitä, ”millainen se oli”.

Lähtökohtaisesti varmaan kaikki ensi-iltapirskeet on pseudotapahtumia, koska eipä niistä elokuvissakävijä kauheasti kostu. Miksi pihtiputaalaiselle pitää kertoa, että toukokuussa Cannesissa nähty leffa on nyt nähty Sodankylässä, jos teatterilevitykseen on kuitenkin vielä pari kuukautta?

Totta kai sua kiinnostaa lukea uusista elokuvista, niin kiinnostaa minuakin. Siksi me täällä hra Kinnusen blogissa vängätäänkin asioista, jotka ovat aika monelle muulle herttisen yhdentekeviä.

OlliS: Ei me nyt oikein päästä tässä puuta pitkään. Nyt ensi-iltapirskeet ovat pseudotapahtuma, äsken se oli kunnianarvoisa Sodankylä. Jotenkin ei nyt puhuta samasta asiasta.

Olli hyvä – miksi pitää odottaa ”pseudotapahtumaa” ja markkinoijan ensi-iltapirskeitä, kun elokuvan voi suht. tuoreeltaan esitellä ja arvioida pihtiputaalaiselle(kin) silloin, kun se on tosiasiassa ensi kertaa Suomessa julkisesti nähty? Eikös odottaminen palvele vain markkinamiehiä ja sitä pseudotapahtumaa? Kyse on taiteentuotteesta, ei siitä, milloin markkinakoneisto nytkähtää liikkeelle.

Ja helsinkiläinen näkee elokuvan ensi-illassa, pihtiputaalainen tod näk ei. Mitäpä, jos joskus laitettaisiin nämä kaksi samalla viivalle ja kerrotaan elokuvasta millainen se oli, silloin kun se on Suomessa esitetty. Ensi-illat eivät kohtele maatamme tasapainoisesti.

Ensi-illoissa Sinä olet etuoikeutetumpi kuin minä – tai se pihtiputaalainen. Mutta miksi väenvängällä ghettoistua ja erikoistua ja olettaa, että elokuva olisi ”herttisen yhdentekevää” muille, tarkoittanet pihtiputaalaisia? Lähden siitä, että kuka tahansa voi olla kiinnostuntu Kaurismäestä ja Philip Rothista ja Kitajsta tai Howard Devotosta, koska minäkin olen.

Ymmärrän varsin hyvin miksei mitkään lehdet olleet erityisen kiinnostuneita Le Havren arvioista Sodankylän jälkeen. Ensikommentithan kuultiin jo Cannesista. Silti esim. hesari pyhitti kokonaisen sivun Le Havren tunnelmoinnille.

Le Havre -näytöksen leimaaminen pseudotapahtumaksi osoittaa lähinnä, ettei ollut paikalla. Lippuja oli äärimmäisen vaikea saada (jotkut jonottivat tuntikausia) eikä siitä silti samalla tavalla uutisoitu kuin Kaurismäen röökaamisesta Cannesissa. Jotta Sodiksessa saa huomiota pitäisi vähintään polttaa puoli kylää. Sodiksessahan on tavallaan yllättävän vähän lehdistön ammattilaisia paikalla.

Hieno tapahtuma, jossa tapaa mielenkiintoisia ihmisiä. Suosittelen.

Ei Olli varmaan kuitenkaan tässä ole leimaamassa koko Sodiksen festaria joksikin vähäpätöisiksi mainostemppukekkereiksi vaan viittaa pseudotapahtumalla siihen, että Le Havren esitys siellä on uutisoinnin kannalta lopulta melko epäkiinnostava tilaisuus: Suomen ensiesitys toki, mutta lopulta kuitenkin yksittäinen ennakkonäytös elokuvan Cannesin maailmanensi-illan ja elokuvan Suomen teatteriensi-iltapäivän välissä. Tässä ei mitenkään ole tarkoitus vähätellä Sodiksen arvoa festarina vaan tuon yksittäisen esityksen arvoa uutisena.
Periaatteessa sellaisen elokuvan, jonka festivaaliesitys todennäköisesti jää sen ainoaksi julkiseksi esitykseksi Suomessa, pitäisi ainutlaatuisuudessaan olla uutiskriteereiltään Le Havre -ennakkoa korkeammalla. Näitä on jokaisella festarilla iso määrä ja useimmat niistäkin jäävät medialta huomioimatta. Festarit tekevät Suomessa ainutlaatuista työtä tuomalla nähtäville leffoja, joista muuten emme edes kuulisi. Otamme sen vain annettuna, että kaikki näkemisen arvoinen tuodaan kyllä eteemme.

Liisa L, hyvä. Jos OlliS olisi selkeämmin tuonut esille, mitä lausellaan ajoi takaa, emme ihmettelisi yhä, mitä hän tarkoitti. OlliS kirjoitti: ”Tapaus Le Havre: Sodis-enskari meni enemmän uutisoinnin puolelle (vaikka kyseessä olikin pseudotapahtuma)…”

En ymmärrä, miten tulkitset, että lause ”meni enemmän uutisoinnin puolelle” yhtäkkiä tarkoittaisikin ”uutisoinnin kannalta melko epäkiinnostavaa tilaisuutta”. Minä olen täss ihmetellyt, miten kuuluisimman ja tärkeimmän suomalaisohjaajan uutuuden vihoensimmäinen ensi-ilta kotimaassa on missään mielessä ”pseudotapahtuma” tai uutisoinnin tai lehtijutun tai arvostelun kannalta ”epäkiinnostava” – saati, että Sodankylä festivaalina sitä olisi.

Selkeyttä blogikommentointiin ja hyvää joulun jatkoa toivottaen ~(;^)~

Liisa, mun pointti olikin, että miten se voi olla julkisuustemppu jos sillä ei saa julkisuutta

Näitä luetaan juuri nyt