Kalle Kinnusen elokuvablogi.

The Expendables: nostalgiaa ja väkivaltaa Sylvester Stallonen tapaan

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 24.8.2010 05:31

En mennyt katsomaan Sylvester Stallonen ja kumppanien uutta pullistelua lehdistönäytökseen. Olin varma, että tämän jos jonkin elokuvan oikea ympäristö on täysi teatterisali. Ja täysiä salit ovat olleet, sillä The Expendables menestyy hämmästyttävän hyvin – ensi-illasta on vasta 11 päivää, mutta 50 000 katsojan raja on jo rikottu.

Oli kiinnostavaa nähdä, miten elokuva täytti yleisön odotukset.

Ja odotuksia kieltämättä oli: suurin osa katsojista arvatenkin halusi jotain samantapaista kuin Stallonen toissavuotinen paluuelokuva, railakkaasti yliampuva machoräiskintä Rambo (joka oli siis jo neljäs John Rambo-seikkailu). Sen näytöksissä Helsingissäkin hurrattiin ja taputettiin, kun pahat tyypit räjähtelivät konekivääritulituksessa kirjaimellisesti kappaleiksi.

Nyt yleisöstä huokui hysteriaa jo alkutekstijakson aikana. Jo näyttelijöiden nimet naurattivat monia: onko tässä tosiaan näin monta menneiden vuosien toimintatähteä? Kyllä, ja kyllähän te sen tiesitte jo, teki mieli sanoa hirnujille.

Lupaus nelos-Rambon tyylisestä ääriväkivallasta täyttyy heti alussa, kun expendablesit – sankarimme, joukko palkkasotilaita – iskevät somalimerirosvojen kimppuun. Ensimmäinen kuolonuhri-rosvo räjähtää vyötärön tasolta kahtia ja kappaleet lentävät metrejä.

Tätä elokuvaa katsotaan kahdesta syystä: toisaalta se on ironis-nostalginen kasarimachojen paluu, toisaalta hetkittäin hyperväkivaltainen tavalla, joka saa vitsissä mukana olevat katsojat hurraamaan, kun jotain kauhean raakaa tapahtuu.

Ei liene yllätys, että yleisöstä noin 90 prosenttia oli miehiä. Paria poikkeusta huolimatta ikähaitari oli silmämääräisesti arvioituna 15-35.

Ensimmäisen puolituntisen aikana elokuva vaikuttaa melkein puhtaasti komedialta. Stallonen, Arnold Schwarzeneggerin ja Bruce Willisin kohtaaminen on kirjoitettu täyteen itsetietoisia, ulkoelokuvallisia vitsejä – melkein kuin nämä 1980-luvun tähdet (jotka aikanaan perustivat kolmistaan Planet Hollywood -ravintolaketjun) olisivat puhuneet suoraan katsojalle.

Mutta: koko ajan tuntui, että ettekö parempaa keksi. Osa alun huumorista onneksi toimii, koska Stallone ohjaa viileästi ja tyypit heittävät pullistelurepliikkinsä oivallisen lakonisesti.

Sitten huumori melkein unohdetaan. Entä se tärkein, action?

Se on aika vaisua. Loppupuolella on koko rahan edestä isoja räjähdyksiä ja ammutaan joka suuntaan, mutta jakso ei silti ole vetävä. Valkokankaalla ei ole modernia Bourne-tyyliä, eikä kyllä aidosti 80-lukulaista rämäpäämenoakaan, vaan ärsyttäviä salamaleikkauksia ja muuta jälkituotannossa vauhti-illuusiota tavoittelevaa sekavaa suherrusta.

Commandon ja Cobran kaltaisten mainiolla tavalla huonojen kasaritoimintaleffojen viehätyksen leijonanosa tulee juuri niiden tasaisesta jyräävyydestä, ne ovat rehdisti läskipäisiä ilman turhia temppuja.

The Expendables tosin vahvisti käsitystäni Jason Stathamista tämän päivän ainoana oikeana action-tähtenä. Paras sivujuoni käsittelee Stathamin roolihahmon, hänen tyttöystävänsä ja ryökälemäisen kilpakosijan kolmiodraamaa, joka päättyy vanhanaikaiseen joukkotappeluun. Se oli vetreää, suorastaan hyväntuulista old school-äijäilyä.

Ehkä kyse on siitä, että kukaan muu ei oikein nouse esiin, vaan he vain peesaavat elokuvan konseptia. Muskelimasat näyttävät pärstäänsä ja sen pitäisi muka riittää. Pelkän The Expendablesin katsomisen perusteella olisi vaikea uskoa, että tässä on joukko toimintatähtiä, niin persoonattomia ja karismattomia he nyt ovat. Omissa elokuvissaan uhotessaan heillä on sentään ollut tilaa äristä ja runnella, joukon jäseninä he ovat paljon vähemmän kuin osiensa summa.

Elokuvan kokonaisuuden ongelma taas on se, ettei Stallone osaa irrotella.

The Expendables on yllättävän jäykkä ja vakava: niitä irtovitsejä on, mutta kokonaisuus ottaa itsensä tosissaan. Siihen voi suhtautua samoin kuin Stallonen, 64, näyttelemiseen ja kroppaan (jossa hän Elitistin Ilja Rautsin mukaan näyttää ”pornouraa tavoittelevalta, aineita täyteen pumpatulta transulta”). Sijaisnäyttelijää on tarvittu useissa kohtauksissa. Kun Stallone kerran juoksee itse, hän näyttää hassulta. Elokuvassakin kaikki on sangen keinotekoista, se on poseeraamista monella tasolla. Tämä testosteroni ei ole pumpatussa kropassa vaan labrassa liukuhihnalta tuotettua.

No, oli elokuvassa muutakin hyvää, kuten sarjakuvamainen lentokonehyökkäys, yhden expendablen järkyttävän tuhovoimainen automaattihaulikko (seurauksena CGI:nä toteutettua ihmisruumiiden räjähtelyä siitä tykkääville) ja Dolph Lundgrenin aivan hassu rooli. Mickey Rourke sai sivuosaansa aitoa tunnetta ja oli kuin eri maailmasta.

Ja siinä kaikki? Ikään kuin mielikuvitus olisi kielletty.

Pitikö yleisö näkemästään? Ilmeisesti aika paljon. Kunnon aplodeja ei kuitenkaan kuulunut kertaakaan, toisin kuin niissä Rambon näytöksissä pari vuotta sitten. Jotenkin vaisulta porukka näytti poistuessaan.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Pari kommenttia:

Cobra (1986) on oikeasti aika pirun tylsä leffa. Klassisen Quik-E-Mart -kohtauksen jälkeen leffa lässähtää täysin, ja keskittyy lähinnä Cobrettin undercover-touhujen kuvaamiseen. Lopun taistelukohtaukskin on aikamoinen antikliimaksi. Tuntuu, että siinä elokuvassa parasta on se leffan juliste.

Toiseksi, voisit opetella kaksiosaisten yhdyssanojen käytön. Kun sanoja useampi kuin yksi, esimerkiksi henkilön nimi, tulee välimerkin eteen välilyönti. Siis: ”John Rambo -elokuva”. Ei ”John Rambo-elokuva”.

Tekevälle sattuu, Cobretti. Kinnunen näyttää säännöt tuntevan, kun Planet Hollywood -ravintolaketju on ihan oikein. Tarkkuutta kritiikkiin, Cobretti, vai eikö Sinulle ikinä tule pianovihreitä?

Tätähän tapahtuu, kun testosteronilla varustetu 60–lukulaiset elähtäneet teinit
hyppivät valkokanakaalla. Mihin on hävinnyt Hollywoodilainen käsikirjoitustaito.
Kuka hiton ohjaaja suostuu edes näitä elähtäneitä teinejä ohjaamaan.
Hörhöä kaupallisuutta. Boikotoikaa tämmöistä.

”Toiseksi, voisit opetella kaksiosaisten yhdyssanojen käytön.”

Pahoitteluni. Yritys on kova.

Se teiniyleisö jonka joukossa katsoin tämän leffan ei tehnyt muuta kuin nauroi. Taitaa olla ainoa tapa suhtautua ko. elokuvaan.

Näitä luetaan juuri nyt