Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Tätä sinä syöt: dokumenttihelmi Säilöttyjä unelmia tänään televisiossa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 10.12.2012 07:16

Kuinka säilykeruoka oikein päätyy marketin hyllyyn? Erinomainen suomalainen dokumenttielokuva Säilöttyjä unelmia kertoo sen, ja samalla piirtää väkevän kuvan ja kaavion maapalloistumisesta, siis globalisaatiosta.

Katja Gauriloffin dokumentissa näytetään ketjun osat. Tomaattiviljelmä, teurastamot, säilykepurkin metallin alkuperä brasilialaisilla kaivoksilla.

Näkökulma on kiihkoton ja tulkinta jää katsojalle.

Itse järjestelmää voi halutessaan vaikka ihailla, se on koneena näennäisesti täydellinen. Suuret koneet käyvät ja tulosta syntyy. Elokuva kertoo prosessista. Tietysti sen osia ovat myös ihmiset, ja se tekee ainakin allekirjoittaneelle katsomiskokemuksesta tunteellisen. Koneen osilla on unelmansa.

Kuluttaja katsoo Säilötyissä unelmissa silmiin ihmisiä, jotka tuottavat ruoan. He avautuvat ääninä taustalla. Jotkut tarinat ovat surullisia, toiset rumia.

Säilöttyjä unelmia on maailmanluokan elokuvaa ja – vaikka sitä onkin muute hankala verrata suoraan näytelmäelokuviin – allekirjoittaneelle vuoden 2012 vaikuttavin kotimainen ensi-ilta.

Jotkut ovat väittäneet elokuvan olevan plagiaatti itävaltalaisdokumentista Jokapäiväinen leipämme (2005). Ei se ole. Lähestymistavassa n yhtäläisyyksiä, mutta kuten Kari Salminen Turun Sanomien arviossaan totesi, lähtökohta on erilainen. ”Vastakohtaisuus työläisten henkilökohtaisten tarinoiden ja teollisen liukuhihnatyön vääjäämättömän formalistisuuden välillä ei voisi paljon vahvempi olla”, Salminen kiteytti.

Nimenomaan näin.

Säilöttyjä unelmia tänään maanantaina 10.12. TV1:llä klo 21.30

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

”Olet mitä syöt”, sanoo sananlasku. Muistaakseni Alfred Hitchcock uumoili kerran tekevänsä SÄILÖTTYJÄ UNELMIA vastaavan elokuvan, mutta Katja Gauriloff, Joonas Berghäll ja kumppanit ovat idean nyt vaikuttavasti toteuttaneet. Elokuvateattereissa on ollut vahva suomalaisen dokumenttielokuvan vuosi muutenkin. SINIVALKOINEN VALHE aiheuttanee järistysaaltoja vielä Norjaa kauempanakin. Lauantaina katsoin ROBIN-elokuvan, jossa on onnistuttu pop-elokuvan tärkeimmässä asiassa: artistin ja yleisön välisen sähkökentän dokumentoimisessa. Lisäksi elokuvaan on rakennettu tehokkaasti nouseva intensiteetti. Vaikuttavaa, vaikken kuulune suoranaiseen kohdeyleisöön.

”Säilöttyjä unelmia on maailmanluokan elokuvaa ja – vaikka sitä onkin muute hankala verrata suoraan näytelmäelokuviin – allekirjoittaneelle vuoden 2012 vaikuttavin kotimainen ensi-ilta.”

Ikävä tuottaa sinulle Kalle pettymys, mutta kyseessähän ei ole ensi-ilta eikä leffa ole vuodelta 2012 vaan 2011. On esitetty jo kertaalleen telkussa, muistaakseni juurikin viime vuonna. Hieno ja ajatuksia herättävä dokkari joka tapauksessa!

1Suomalainen: ”Ikävä tuottaa sinulle Kalle pettymys, mutta kyseessähän ei ole ensi-ilta eikä leffa ole vuodelta 2012 vaan 2011. On esitetty jo kertaalleen telkussa, muistaakseni juurikin viime vuonna.”

Kumpikaan väite ei pidä paikkaansa. Ensi-ilta elokuvateattereissa oli tammikuun 27. päivä vuonna 2012, kansainvälinen ensi-ilta helmikuussa Berliinin elokuvafestivaaleilla ja paraikaa pyörivä tv-esitys on ihan ensimmäinen.

Varmaan katson uusinan joka ilmeisesti pian tulee. Katsoin siihen sikalan pitäjään asti ja sitten väsähdin, siis jo alussa. Ensin innostuin, varsinkin kun olin juuri saanut luettua Terry Eagletonin Marx-kirjan ja innostuin globaalista luokkajaosta tässäkin. Mutta sitten ihmisten jaarittelut alkoivat tuntua jotenkin irrallisilta ideaan nähden. Sorry porukat. En ainakaan eka katsomalla jaksanut syttyä. Mutta katson uudelleen ja kokonaan ja jos muutan mieltäni, palaan asiaan.

1suomalainen: Vähän tylsää nyt tarrautua tähän, mutta tuo valmistumisvuosi 2011 on tavallaan virhe. Ensimmäinen lehdistönäytös ehkä oli jo 2011, mutta ensi-iltana pidetään julkista ensiesitystä.

juha saari: En tiedä mihin kohtaan tarkalleen viittaat, mutta koin elokuvan rakenteen ehyeksi niin, että palaset tukevat toisiaan ja loksahtelevat emotionaalisesti kohdalleen. Kokonaisuus on silti aika raskas, ja itse olen nähnyt vain melko isolta valkokankaalta, jossa toteavat, kolkot mutta tavallaan kauniit kuvat kasvavat musiikin tukemina varmasti itseään suuremmiksi.

Tarkoitan sitä sikalan omistajaa joka puhuu synnynnäisestä vammastaan ja suhteestaan kasvattamiinsa eläimiin ym. Sitten teurastajakin taisi jossain välissä puhua syyllisyydentunnoistaan… Ymmärrän kyllä mihin tällä pyrittiin, mutta omissa fiiliksissäni nuo monologit alkoivat viedä asiaa sivuun siitä, mikä oli kiinnostavaa. Ne ihan alun louhimolla olevat ihmiset ja sulan metallin roiskeessa oleva työläinen (kai tällaista sanaa saa yhä käyttää?) ja hänen haastava tuijotuksensa kohti kameraan tekivät minuun ensin vaikutuksen, mutta liika puhe alkoi viemään kuvista voimaa. Ehkä puolen tunnin lyhäri ilman puhetta olisi ollut kuin isku palleaan. Mutta katson uudelleen, lupaan sen. Vaikka sitten netistä. Ja jos olen ihan väärässä, palaan asiaan. Se lienee velvollisuuteni tekijää kohtaan vaikka hän ei tätä lukisikaan.

Nyt on Säilötyt katsottu kokonaan. Valitettavasti näkemykseni ei muuttunut. Elokuvan keinotekoisuus mielestäni jopa korostui entisestään. Dokumenttielokuvan yleiseksi maneeriksi tuntuvat tulleen staattiset otokset, joiden ilmeisesti ajatellaan antavan katsojalle tilaa ajatella ”tässä muuten niin nopeassa ajassa” (loppukuva säilykepurkeista esim.). Hitaus on haastavaa. Kun se toimii, se on vaikuttavaa (kuten vaikkapa Setä Boomneen edellisten elämien jälkipuoliskolla).

Näitä luetaan juuri nyt