Tätä ne meistä ajattelevat: kadonneessa italialaisdokumentissa suomalaiset sekstailevat ja juopottevat hautausmaalla
Sitä luulee nähneensä suunnilleen kaiken. Silti vastaan tulee joskus pitkiä, ammattimaisesti tehtyjä vanhoja elokuvia, joiden parissa hämmästyy syvästi ja jatkuvasti – jopa elokuvia, joiden olemassaolosta oli autuaan tietämätön.
Tämä on Suomi – maa vailla syntiä on kaikkien aikojen ”mitä ne meistä ajattelevat” -elokuva. Se on vuonna 1970 valmistunut italialainen dokumentti, joka kertoo Suomesta.
Elokuva on superharvinaisuus, jota ei ole koskaan julkaistu valkokankaalla Italian ulkopuolella eikä tiettävästi ikinä aiemmin esitetty Suomessa. Siitä ei ole ollut vhs- tai dvd-julkaisuja.
Käytännössä sitä ei oikein ole voinut nähdä missään vuosikymmeniin. Lauantaina se saa Suomen ensiesityksensä Kino Reginassa.
Tämä on Suomi – maa vailla syntiä ei ole asiadokumentti. Se kuuluu italialaiseen mondo-elokuvan lajityyppiin. Gualtiero Jacopettin Mondo Canesta (1962) alkaneen genren voimavarat olivat eksotiikka, sensationalismi ja aika usein tahalliset väärinymmärrykset tai posketon kulttuurinen appropriaatio ainakin kertojan asenteessa.
Mondo-elokuvat esittelevät kulttuurien eroja yleensä vähän karnevalistisena kummallisuuksien kavalkadina. Jos perinteiseen dokumenttielokuvan eetokseen kuuluu vilpitön totuuden kertominen, mondodokumentin sävy on ironinen. Elokuvallisen liioittelun keinoin hämmästeltävää löytyy sieltäkin, missä sitä ei ehkä ole. Tulkinnanvaraista on rajanveto sen suhteen, korostaako elokuvantekijä eri mantereiden ihmisten perimmäistä samanlaisuutta vai erilaisuutta, ja joskus nämä painotukset vaihtuvat saman elokuvan sisällä.
Ei ole tuomitsevaa sanoa, että moni mondo hivelee katsojan ennakkoluuloja tai moralisoi samalla, kun se pyrkii myymään mässäilyllä tai järkyttämällä. Useissa mondoissa on silti samaa vilpittömästi ihmisestä kiinnostuneen humanismin ja alhaisen tirkistelyn törmäyksen kiehtovaa kitkaa kuin 1970-luvun Hymyssä ja muissa jalostuneissa sensaatiolehdissä. Jacopetti ja Veikko Ennala olivat jossain määrin hengenheimolaisia.
Ei huolta: Tämä on Suomi – maa vailla syntiä ei kuulu mondo-elokuvien pahamaineisimpiin eli väkivaltaisimpiin alalajeihin, eikä se pyri paheksumaan vaan kummastelemaan. Jos katsoja ei ole suomalainen, se tuntuu genressään varmaankin varsin maltilliselta. Se lienee osasyy, miksi suht halvalla, mutta aivan osaavasti toteutettu teos on unohtunut historian roskakoriin.
Suomalaiskatsojalle teos on kyllä enemmän kuin merkillepantava. Jo ajatus, että keväällä 1970 Italiassa ihmiset ovat maksaneet elokuvalipuista katsoakseen tätä Antonio Colantuonin ohjaamaa ja tuottamaa pläjäystä valkokankaalta viihteenä, on totaalisen kreisi.
Elokuva on aivan kiistaton todiste siitä, miten syvässä kliseet ovat, eli todiste siitä, että ne ovat totta. Suorastaan rasistinenkin se suomalaisia kohtaan taitaa on, tai ainakin kulttuuria huolettoman roisilla otteella ylitulkitseva.
Heti perään tekee mieli lisätä: vai onko sittenkään?
Ehkä näkökulma onkin vain leikkisä ja itse asiat tosia. Kuvat nimittäin eivät valehtele, eikä niistä ole lavastettu tai järjestetty kuin viattomia saunomisia, pussailuja ja järveen kirmailuja.
Se, mitä kertoja kontekstiksi väittää, tosin voi lähteä aivan lapasista.
Aluksi esitellään kesäistä saaristoa, jäistä Itämerta ja veristä hylkeenmetsästystä. Elokuvaa ei ole kulunut montaa minuuttia, kun katsojaa järkytetään näyttämällä poron teurastus hangelle ja kertoja höpisee toisen poron kastroinnin seurauksista runollisesti kuin härmäläinen urheiluselostaja.
Kohta ollaan koululuokassa, ja laveasti liioittelevan mieskertojan rinnalle tulee hieman asiallisempi naiskertoja. Aihe on kyllä raflaava: koulun seksuaalikasvatus. Italialaisille se on tietenkin hämmentävä juttu, joka pitää lyödä kohta läskiksi. ”Viattomien verilöyly ja lapsuuden ryöstö”, kertoja johdattelee teemaan.
Suomalaiset eivät saa puheenvuoroja kuin harvoin, ja haastattelut on dubattu italiaksi, joten syntyy fiilis, että dokkarintekijät ovat voineet panna niihinkin väliin aivan omiaan.
Rohkean tulkinnan ja dokumentintekijän vapauden puolelle mennään seuraavassa jaksossa, joka kertoo nuorten suomalaisten aikuisten pariutumismenoista. Kamera esittelee siistin nuorenparin, joka on valinnut sekstailupaikakseen hautausmaan. Ja kas, heitä on siellä muitakin.
Kuusen juurella päivystää ahavoitunut trokari hienossa villapaidassaan ja myy pullon kirkasta nuorelle miehelle. Korkki auki, känni päälle ja intohimoinen suutelu jatkuu hautakivien siimeksessä!
En tiedä onko kohtaus totta, enkä tiedä onko hautuumaa ollut tällaisessa luovassa yhteiskäytössä muulloin kuin Colantuonin kameraryhmän niin päättäessä, mutta kyllä se totuudellinen on.
Kohta esitellään muun muassa Dipolia ja Linnanmäkeä. Vappuna opiskelijat juovat itsensä aivan soosiin – tästä on vähintäänkin kiusallisen intiimi montaasi. Teekkariyhtyeen jäsenet naukkailevat viinaa soittimeen kätketystä pullosta ja siitä leikataan kuvaan papista.
Elokuva löytää Suomesta valtavat kontrastit: luterilaisen kirkon ja jatkuvan ryyppäämisen, primitiivistä luonnonläheisyyttä ja modernia arkkitehtuuria, älykköjä ja armeijan, ja niin edelleen. Joskus mennään ihan perinteisen matkailunedistämis- ja opetuselokuvan kuvastoon, tukinuiton ja sellutehtaan esittelyyn. Ratkaisu voi hyvinkin olla myös rahan sanelema sikäli, että Colantuoni on saanut käyttöönsä matkailufilmiä, jolla elokuvaan on leikattu lisää pituutta.
Hetkittäin tuntuu, että Colantuoni ei vain ole löytänyt Suomesta kovin paljoa sekoilua, jolla tehdä elokuvasta aidosti sensationalistinen – että maa on vähän liian siisti ja hyvinvoiva, eikä katolista italialaisyleisöä oikein tosissaan kehdata härnätä edes naisten (seksuaalisella ja muullakin) vapaudella, vaikka siihen on selvästi pyritty etenkin mieskertojan levottomissa jutuissa.
Aina voi kuitenkin lisätä väliin kuvia suomalaisista juomassa pullon suusta kirkasta viinaa!
Maineikkaan Piero Umilianin jazzahtava musiikki rakentaa osaltaan aika tyypillistä varhaismondojen henkeä, jossa ihmisten toiminta redusoituu myös idyllin tai nyky-yhteiskunnan keskellä aina naurettavaksi, oli kyseessä sitten Tuntemattoman sotilaan kesäteatterinäytös Pyynikillä, kansantanhut tai metsästys. Ollaan jossain uteliaisuuden, ironian ja ivan välimaastossa, kun bossanova soi taustalla ja henkisesti poissaolevan oloinen aikuinen poliisimies univormussaan tuijottaa kaukaisuuteen lasten liikennepuistossa ympärillään polkuautoilevia poikia. Tämäkö on hyvinvointia, tuntuu Colantuoni kysyvän.
Tällaiseen elokuvaan haastatellut kuuluisuudet tulevat oikeastaan järkytyksenä. Peter von Bagh on läsnä siviilipalvelusmiehenä, joka arvostelee yhteiskuntaa ja polttaa sairaalajätteitä. Armi Ratia kertoo designistä.
Lopussa palataan olennaiseen: suomalaisten nuorten soidinmenoihin hirsimökissä (tuijotteluvaiheessa pöydällä on maitotölkki ja kalakukko, sitten hipsitään sänkyyn vaatteet päällä) sekä naistensaunaan, jossa kamera menee hieman liian lähelle alastomia muotoja ikään kuin muistuttaakseen, mikä parhaiten myy. Toki kertoja mussuttaa taustalla jotain saunan fyysisistä ja henkisistä vaikutuksista ja siitä, miten löylyt auttavat reumaatikkoja, koska dokumenttihan tämä.
Ehkä vuonna 1969 kuvatun elokuvan kuva Suomesta onkin, tarkemmin katsottuna, liian kaunis. Haastateltaviksi, saunojiksi ja opiskelijajaksoihin on nimittäin löydetty freesejä ja erittäin hyvännäköisiä nuoria aikuisia. Jos ja kun teos on eksotisoiva, se on sitä etenkin positiivisessa mielessä.
Colantuonin Suomi-kuva nosti kansallista itsetuntoani. En oikein keksi, miten kukaan järkevä suomalainen voisi olla siitä nauttimatta, etenkin kun lopussa nähdään vielä urheilukisat ja Kekkonenkin.
Tämä on Suomi – maa vailla syntiä Kino Reginan Shockpoint II -festivaalilla la 7.3. klo 18 ja torstaina 12.3. klo 21.