Tarkastelussa Transformers 4, eli Trier ja Houellebecq Michael Bayn varjossa
Ymmärsin Michael Bayn elokuvissa olevan jotain todella erityistä, kun näin aikoinaan Armageddonin, jossa maailman (lue: Yhdysvaltojen) parhaat öljynporaajat lähetetään räjäyttämään Maapalloa uhkaava asteroidi. Yhdistelmä huvitti. Yhtä välinpitämättömän meluisaa ja matalaotsaista, mutta silti nokkelan humoristista äijien uhoa näkee elokuvissa harvoin (ja tosielämässä ei koskaan).
Sisäistin Bayn uniikkiuden, kun samoihin aikoihin kuulin hänen parkkeeraavan urheiluautonsa mieluiten invalidipaikoille.
Bay on maksimalisti.
Bay on myös sosiopaatti, sikailija, itsekeskeisen maskuliinisen ”teen tämän koska voin” -asenteen lihallistuma.
En tietenkään väitä, että hän olisi tosielämässä sellainen. Hänen tahdittomista, lapsellisen provosoivista ja mentaalisesti rivoista elokuvistaan vain tuppaa saamaan sellaisen kuvan.
Enkä voisi jättää yhtään näistä elokuvista väliin.
Otetaanpa nyt tämä uusin kansainvälinen superhitti Transformers: Tuhon aikakausi, eli Transformers, osa neljä. Se oli ensi-iltaviikonloppunaan myös Suomen katsotuin elokuva – ja teki vuoden toistaiseksi parhaan ulkomaisen leffan tuloksen.
Elokuva alkaa liitukaudella. Ensimmäisessä kuvassa vikkelä hassu dinosaurus huitaisee hännällään tahallaan viatonta, pienempää dinoa. Hups, pikkudino lentää kaaressa ilman halki ja voihkaisee kauhusta. Tämä on, tietenkin, Baysta hauskaa. Öykkäridino on tietysti prologin päähenkilö.
Myöhemmin elokuvassa eräs robottisankareista ampuu häkissä olevan pienen, omituisen olennon tuusan mössöksi perustellen tekonsa sillä, että otus oli niin ruma. Niin olikin, ja tursutti jotain eritteitä. Mutta oliko sen tappaminen tosiaan hauskaa?
Tarkoitus on nauraa merkityksettömälle tappamiselle.
Kaiken kaupallisen vilpillisyyden keskellä Bayn umpikaupalliset elokuvat ovat hyvin vilpittömiä. Ohjaaja on auteur, jonka tekijyyden, tyylin ja aiheet tunnistaa vaikka muutaman sekunnin pätkästä hänen elokuvaansa. Bayn tuotanto on varteenotettava apaja psykoanalyysille.
Bayn elokuvat eivät tule ”arviotyhjiöstä”. Ohjaaja on iso pikkupoika, joka ikään kuin tavaramerkkinään on esitellyt jokaisessa Transformers-elokuvassa naispääosan esittäjän kuvaamalla ensimmäisessä kuvassa antaumuksellisesti tämän persettä. Olisi varmaankin seksististä todeta, että takapuoli on ollut keskeinen syy näyttelijävalintaan. Todellisuudessa esiintyjiltä on vaadittu muutakin, nimittäin klassinen stereotyyppibimbon fyysinen olemus.
Megan Foxin Bay kiinnitti ensimmäiseen Transformersiin ja nosti näin maailmantähdeksi annettuaan tämän ensin pestä autonsa. Kameralle. Sellainen koekuvaus.
Tällä kertaa naishahmo on aiempiakin nuorempi (näyttelijä Nicola Peltz oli roolin saadessaan juuri täyttänyt 18). Kamera saa kurkistaa hänen anteliaaseen kaula-aukkoonsa. Luonnollisesti nännejä ei ole, koska tämä on Amerikka, ja seksuaalisuus jää muovikuvastoksi, kiusoitteluksi jenkkimusiikkivideoiden tyyliin.
Vaikka naiset eivät ole ohjaajan elokuvissa yleensä varsinaisesti ihmisiä, ei Bay ehkä ole sukupuolisovinisti, sillä hänen elokuvissaan lähes kaikki mieshahmotkin ovat karikatyyrejä ja pellejä. Vain tappavaa voimaa ihaillaan epäröimättä: armeijan ja muiden auktoriteettien kylmäveriset surmaajat ovat ainoita hahmoja, jotka eivät ole jollain tapaa noloja. (Tässä kunnioituksessa saattaa olla seksuaalinen pohjavire.)
Transformersit ovat väkivallasta huolimatta periaatteessa ”koko perheen elokuvia”. Ne kertovat, periaatteessa, muotoaan muuttavista roboteista.
Ikärajasyistä veripalttua ei nähdä (kun mainittuja omituisia otuksia tapetaan, roiskuva neste on vihreää), mutta kuten aiemmissakin elokuvissa, robottihahmo muun muassa repii toiselta pään keskeltä halki.
Bay-maailmaa voi verrata Lars von Trierin ihmiskuvan ehdottomuuteen. Kumpikin auteur on jumala, joka kohtelee nukkejaan säälimättä. Heistä tehdään pilaa. He kärsivät. Bayn elokuvissa päähenkilöitä nöyryytetään enemmän kuin Trierin elokuvissa. He saavat jatkuvasti tietää toimineensa väärin. Sosiaaliset normit ovat niin vaikeita – ja tämä on Bayn komedian perusydin.
Kohtaukset toistuvat ohjaajan elokuvissa variaatioina. Transformers 4 on ennen kaikkea kooste Bayn teemoja. Siinä on useita Bad Boys 2:n mieleen tuovia jaksoja erikoisjoukkojen iskusta eri sanailuihin. Armageddonista ja BB2:sta toistuu isä-tytär-kosija -asetelma, jossa aiemmin nuorukainen nousi uudeksi kuninkaaksi (A) ja toisaalta sai henkisesti hirvittävällä tavalla köniinsä (BB2). Nyt ollaan kiltimpiä.
Normaalimpaa vaikutelmaa luo myös se, että (tavallaan) pääosassa on nyt säheltävän Shia LaBeoufin tilalla perheenisämäinen Mark Wahlberg, josta ei tehdä niin suurta klovnia. Koska Bayn sankarit ovat usein mieheytensä kanssa kamppailevia tunareita, siirtyy painopiste tästä tasaisemmasta tyypistä loppupuolella tyystin toisiin, veijarimaisempiin hahmoihin.
Ehkä tämä tietty seesteisyys on syynä siihen, että T4 on mielestäni Bayn uralla hieman kuin Michel Houellebecqin pääteos Maasto ja kartta.
Kuten ranskalaiskirjailija, Bay osoittaa teoksillaan rajusti modernin maailman kipupisteitä ja sairautta. Hän tekee sen tietenkin omannäköisensä ilon kautta, ei tarkkanäköisenä moralistina vaan sikailuun sukeltaen.
T4:ssä käsitellään rahan valtaa ja merkitysten katoamista. Kiina-yhteys on hämmentävä kurkistus tulevaisuuteen. Stevejobsmainen jenkkimiljonääri edustaa katoavaa vanhaa maailmaa. Teksasissa perinteinen elokuvateatteri on tuhoutunut raunioiksi. Keskiluokan keskiluokkainen maku johtaa kulttuurin perikatoon. Houellebecq pohti samoja kysymyksiä taitelijoiden, ei leikkikalurobottien parissa.
Psykoanalyysimahdollisuuden kannalta on keskeistä, että Bay on niin rehellinen mielihaluilleen ja mielihaluistaan. Siksi hän ei ole niin kyyninen kuin kokoperheen elokuvia tehtaileva menestyskoomikko Adam Sandler, jonka elokuvien maailmankuva on (ohjaajasta ja käsikirjoittajasta riippumatta) vielä nihkeämpi, lähellä masentuneen ihmisen umpiota. Sandlerin niljakkaimmat elokuvat kieltävät kaiken hyvän ja kauniin. Olisi mielenkiintoista lukea tutkimus Sandlerin elokuvien suosion yhteydestä itsemurhien määrään.
Kuten Houellebecqin viimeisin romaani, myös T4 tuntuu tyhjentävältä: se kiteyttää kaikkea Bayn elokuvissa nähtyä. (Huomio: Bad Boys 2 on silti edelleen ohjaajan viihdyttävin kokonaisuus.) Mihin tästä voidaan enää jatkaa?
Transformers nelonen on vuoden kalleimpia elokuvia, ja mikäli sarjan edellisten osien ja ensimmäisten esityisviikkojen perusteella voi mitään päätellä, se tuo maailman elokuvateatterien lippukassoihin lähes miljardi dollaria. Kenties enemmänkin, sillä tuottajat ovat tehneet yhteistyötä Kiinan kanssa: myös ne markkinat ovat avosylin auki Bayn uutuudelle, ja toistaiseksi alueelta on kertynyt yli sata miljoonaa dollaria lipputuloja.
Bay-mentaliteetti puree siis myös länsimaiden ulkopuolella.
Varmaa on, että Bay saa jatkaa touhujaan, eli valmistaa järjettömän isolla rahalla huumorintajunsa ilmentymiä, joissa Yhdysvaltojen lippu liehuu kerran vartissa. Visuaalisesti ohjaaja on ehdottomasti erittäin taitava: jokaisessa hänen elokuvassaan on enemmän katsottavaa kuin kaikissa Marvel-supersankarileffoissa yhteensä. Tämä uusin muuten kannattaa katsoa mielummin 2D:nä kuin 3D:nä. Syvyysvaikutelma ei tuo lisäarvoa ja leikkaus on liian nopeaa kolmiulotteisuuteen.
Olen miettinyt, miksi vaikkapa machofantasia Stalingrad herättää vastareaktion ja Yhdysvaltojen armeijaa aivan poskettomasti propagoivat kolme ensimmäistä Transformersia eivät.
Kai siksi, että Bay on individualisti ja uskoo elämään, itsensä toteuttamiseen. Vaikka hänen elokuviensa ideologia on kyseenalainen, on taas kerran vapauttavaa katsoa, kuinka joku saa roiskia epäkorrektia taidettaan valkokankaalle näin vapain käsin.
Transformers: Tuhon aikakausi on viihdettä sekä pahoinvointitaidetta. Suosittelen paitsi lelurobottien ystäville, myös kaikille lukutaitoisille, joilla kantti kestää. Tämä elokuva voi saada ”muuttamaan maailmankuvaansa, epäilemään kaikkea, katsomaan asioita muustakin kuin sokeana mukana kulkevan karjaeläimen, idiootin, näkökulmasta”, tai sitten ei.