Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Tarantinon Kunniattomat paskiaiset on töksähtelevä Kill Adolf

Blogit Kuvien takaa 23.5.2009 14:16
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Adolf Hitler keskeisenä henkilönä Quentin Tarantinon ohjaamassa elokuvassa on asetelma, joka saa mielikuvituksen laukkaamaan. Se lupaa jotain hillitöntä, etenkin kun vastassa on natsien päänahkoja keräävä juutalaiskommandoryhmä.

Ei siis liene yllätys, että toisen maailmansodan loppuvaiheet tarantinolaistava Kunniattomat paskiaiset eli Inglourious Basterds on yhtä kursailematta fantasiaa kuin vaikkapa ohjaajan Kill Billit. Historia kirjoitetaan uusiksi – ainakin hieman valoisammaksi – verellä ja huumorilla.

Yllätys on, kuinka irrallisista ja hiomattomista palikoista elokuva on kasattu. Se ei ole esimerkiksi “sotaseikkailu”, koska ei ole ketään, joka seikkailisi. Lukuisia henkilöitä esitellään, ja monet unohdetaan samantien. Sotaelokuva Kunniattomat paskiaiset toki on jo miljöönsä puolesta. Lähimpiä hengenheimolaisia ovat kuitenkin ehkä spagettiwesternit – oltiinhan esimerkiksi Hyvissä, pahoissa ja rumissakin Yhdysvaltojen sisällissodan pyörteissä.

Spagettia ja perus-Tarantinoa on esimerkiksi alkujakso, jossa eversti Hans Landa (suurenmoinen Christoph Waltz) kuulustelee juutalaisperheen piilottamisesta epäilemäänsä ranskalaista maalaisisäntää. Näytelmä tuo mieleen Leonen kostajien motiiveista kertovat julmat prologit ja takaumat, Landan piippukin muistuttaa eräästä Lee Van Cleefin hahmosta. Mutta kohtaus kestää yli 20 minuuttia – puolet olisi riittänyt. Nyt se ei ole herkullisen dialogin taidonnäyte vaan vatkaamista. Kukaan ei kai sano Tarantinolle, että joskus vähemmän on paljon enemmän.

Seuraavaksi esitellään Brad Pittin näyttelemä Aldo Rayne rämäpääkavereineen. Mutta näiden vihollislinjojen taa soluttautuvien kostajajuutalaisten – ”Paskiaisten” – esittely ei etene paljoa pidemmälle kuin trailerissa. Näytetään, että he groteskisti skalpeeraavat tappamiaan saksalaisia. Sitten heidät unohdetaan.

Ei, Brad Pitt ei todellakaan ole tämän elokuvan päätähti. Hän on valkokankaalla tuskin paljon varttia pidempään. ”Paskiaisten” ja natsien kamppailuja odottavat katsojat saavat pettyä. (Suoraan sanoen tuo traileri on kuin aivan eri elokuvasta.)

Varsinainen tarina kertoo alkukohtauksessa pakoon livahtaneesta Shosannasta (Melanie Laurent), joka pitää miehitetyssä Pariisissa elokuvateatteria. Göbbels haluaa sinne uuden sotaeepoksensa ensi-illan. Shoshanna suostuu, aikomuksenaan räjäyttää talo taivaan tuuliin kun koko kansallissosialistien johto on sisällä.

Raynen porukkaan palataan välillä – he tekevät yhteistyötä Göbbelsin ensi-illasta vihiä saaneiden brittien kanssa. Operaatiota johtava luutnantti Hicox (Michael Fassbender) on luonnollisesti entinen elokuvakriitikko, joka on julkaissut kirjoja muun muassa G.W. Pabstista. Filmihullujen viittausten viljeleminen on hauskaa ja sympaattista, mutta where’s the beef? Jatkuvana touhu muuttuu itsetarkoitukselliseksi todisteluksi jostain, mikä on kuitenkin ilmiselvää.

Muitakin tyyppejä tulee ja menee, esimerkiksi Diane Kruger näyttelijä-kaksoisagenttina ja Daniel Bruhl siloposkisena saksalaisena sotasankarina, joka iskee silmänsä Shoshanaan. Yksikään ei ole mieleenpainuvampi kuin eversti Landa, jolle Tarantino on antanut parhaat vuorosanat. Hän on elokuvan ainoa hahmo, joka jää elämään – elokuva on tuntemattomalle televisiokasvo Waltzille varma menolippu Hollywoodiin, jos ei värikkäälle uralle niin ainakin lukuisiin natsirooleihin.

Kunniattomia paskiaisia on ainakin trailerin ja Cannesin visuaalisten materiaalien perusteella markkinoitu actionina, mitä se ei missään tapauksessa ole. Väkivaltaisia yhteenottoja nähdään vain muutamia, ja koko elokuvassa on vain yksi aidosti jännittävä kohtaus, soluttautuja-juutalaisten ja palaneen käryä haistavan natsiupseerin vuoropuhelu salakapakassa. Sekin on sikäli rauhallinen, että kaikki istuvat tuoleillaan.

Tässä elokuvassa puhutaan paljon. Melkein liian paljon. Ei dialogia ihan paikallaan junnaavaksi voi sanoa, muttei se ole sitä teräväintä Tarantinoa, jota minä ja miljoonat rakastavat.

Kokonaisuus tuntuu keskeneräiseltä. Elokuvan kuvaukset päättyivät vasta helmikuussa, joten todennäköisesti se on saksittu Cannesia varten kasaan hädässä ja paljon on jäänyt leikkaamon lattialle – esimerkiksi Maggie Cheung ei ole kuvissa lainkaan, vaikka hänen roolinsa mainitaan viimeisimmissäkin tuotantotiedoissa, Mike Myersillä on vain yksi kohtaus ennen kuin hänet unohdetaan, ja muutenkin rytmi on häiritsevän töksähtelevä. Ehkä elokuva leikellään uusiksi vielä Cannesin jälkeen. Mutta esitysversiota ei ilmoitettu keskeneräiseksi, joten se täytyy arvioida kuin valmis teos. (En pitäisi mahdottomana, että elokuvasta tulee dvd:lle yli tunnin pidempi laitos, jossa on enemmän tolkkua.)

Inglourious Basterds ei siis ole Tarantinoa parhaimmillaan. Se jää selvästi ohjaajan tuotannon hännille, mikä ei tarkoita, että se olisi lainkaan huono. Kaksi ja puoli tuntia kuluu mukavasti. Mutta kun elokuva on loppu, fiilis on kaukana siitä euforiasta, mitä vaikkapa Kill Billit saivat aikaan – Reservoir Dogsista, Pulp Fictionista tai Jackie Brownista puhumattakaan.

Kunnon draiviin päästään vain hetken ajan, hieman ennen loppuhuipennusta, kun kuvat on kerrankin leikattu svengaavasti ja taustalla soi David Bowien kasarihitti Putting Out the Fire. Epätodennäköistä, kummallista – ja jotenkin vain erinomaisen energistä. Tällaisia irtiottoja jää lopputekstien pyöriessä kaipaamaan.