Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Tarantino- ja Wu-Tang-suosikki Shogun Assassin: remix-elokuva on alkuperäisiä japanilaisseikkailuja parempi

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 31.10.2012 09:59

Otetaan kaksi vuonna 1972 valmistunutta japanilaista samuraielokuvaa, leikataan niistä Yhdysvalloissa parhaat palat -kooste ja dubataan siihen uusi juoni, josta puuttuvat monet tarinan alkuperäiset nyanssit. Sävelletään taustalle anakronistinen elektroninen musiikki. Mitä syntyy? Vastoin ilmeisiä odotuksia Shogun Assassin on ällistyttävän vetävä elokuva. Se on remix, kuten Shogun Assassinin esittävän Night Visions-festivaalin esittely kuvailee, ja joskus remix on alkuperäistä parempi.

Niin, musiikissa. Eihän se niin pitäisi elokuvissa mennä. Miten tällaisella leikkaa ja liimaa -metodille koostettuun leffaan voi syntyä vetävää draamaa?

Ehkä siksi, että vaikka koostepaja oli penninvenyttäjänä ja B-elokuvien kuninkaana tunnetun Roger Cormanin tuotantotalo, ei vuonna 1980 koostettua Shogun Assassinia lyöty läskiksi. (Pelleilyä voisi ehkä odottaa siitä, että koomikko Sandra Bernhard on yksi äänistä.)

Ja siksi, että alkuperäinen kuvasto on niin lumoavasti kuvattu.

Alkuperäiset elokuvat ovat kaksi ensimmäistä osaa Lone Wolf and Cub -elokuvasarjasta, joka tehtiin Japanissa 1972-1973. Ne perustuivat Kazuo Koiken erittäin suosittuun mangaan. Tomisaburo Wakayama näyttelee Ogami Ittoa, shogunin teloittajaa, jonka oma klaani hylkää. Ogami Itto vaeltaa maaseudulla työntäen pientä poikaansa Daigoroa vaunuissa.

Yksi syy elokuvien komeuteen on – kirjaimellisesti – niiden väkivalta. Miekkailukohtauksissa on paitsi jännitettä, myös tavaton määrä väriä, nimittäin punaista. Verisuihkut ovat absurdeja, metrien pituisia ja vuolaita. ”A stunning visual ballet of violence and bloodletting”, ihaillaan elokuvaa maultaan yleensä hyvin konservatiivisen Leonard Maltinin suositun amerikkalaisen filmioppaan ylistävässä arvostelussa.

Darren Aronofsky yritti pitkään saada Lone Wolf and Cub -sarjan uuden elokuvaversion aikaan, mutta Black Swanin aikaan ohjaajaa haastatellessani hän totesi, että nyt hanke on haudattu. Olen myös lukenut Clint Eastwoodin kiinnostuksesta amerikkalaiseen LWaC-filmatisointiin jo 1970-luvulla.

Koko Lone Wolf and Cub -sarja on kunniapaikalla dvd-hyllyssäni, ja ne ovat monisävyisiä toimintaelokuvia, joista ei puutu jännittäviä moraaliasetelmia. Ne ovat leimallisesti japanilaisia, ja perustiedot sikäläisestä historiasta (Edo-kausi) ovat suotavia.

Mutta Shogun Assassin: yksinkertaistamalla ja vieraan kulttuurin väliintulolla syntyi alkuperäisiä vetävämpi elokuva. Sarjakuvamaisen estetiikan – jota englanninkielisen dubbauksen äreä ytimekkyys korostaa ja jonka huipentuma ovat Daigoron vaunujen kätketyt, tappavat aseet – vastapaino on Wakayaman ja näyttelijöiden totaalinen pokka. He näyttelevät vilpittömästi. Kaikki kuvassa on toteutettu huolellisesti. Kokonaisuudesta tulee osiaan suurempi.

Elokuva oli Cormanin tyyliin halpistuote. Euroopassa sitä ei nähty käsittääkseni valkokankailla lainkaan.

Itse näin Shogun Assassinin ensimmäisen kerran noin 14-vuotiaana. Se oli 1980-luvulla ennen videotarkastuslakia Suomessa vhs-levityksessä, vaikka verisyys oli sitä luokkaa, että elokuvatarkastamo olisi taatusti kieltänyt sen kokonaan. Se oli kiehtova ja kummallinen.

Muutama vuosi myöhemmin Wu-Tang Claniin kuuluva GZA julkaisi levyn Liquid Swords, joka on edelleen yksi kaikkien aikojen parhaita rap-kokonaisuuksia. Levyn suunnilleen kaikki biisit alkavat tuolloin vielä sangen vähän tunnetun Shogun Assassinin dialogisampleilla.

Vuonna 1998 Shogun Assassinin alkuperäisen soundtrack-lp:n hinta Ebayssa oli 30 dollaria, enkä ostanut. Harmittaa edelleen, nyt metkan syntetisaattoriklassikon hinta on viisinkertainen.

Kun hankin dvd-soittimen, Shogun Assassin oli yksi ensimmäisistä dvd-levyistäni. Kun ostin bluray-soittimen, sama juttu. Tuossa välissä Quentin Tarantino teki Kill Billit, joiden miekkailujaksoissa nimenomaan Shogun Assassin tai Lone Wolf -elokuvat ovat ilmeisiä vaikuttajia siinä missä japanilaiset Lady Snowbloodit.

Nyt Shogun Assassin on ensimmäistä kertaa koskaan mahdollista nähdä Suomessa valkokankaalla.

”I have decided to escape, to defy the shogun. Today I will begin walking the road to hell. But you will choose your own path. So, soon you may be seeing heaven. Choose the sword, and you will join me. Choose the ball and you join your mother, in death. You don?t understand my words, but you must choose. So, come boy, choose life or death.”

Kohtaus, jossa isä käskee taaperoikäisen Daigoron valitsemaan tulevaisuutensa – konttaamalla pallon tai miekan luo – on elokuvahistorian suuria neronleimauksia.

Shogun Assassin Night Visions -elokuvafestivaalilla la 3.11. klo 21. Linkin takana Night Visionsin verkkosivut.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Pidin Kill Billeistä. Jahka niistä niistä ikinä ilmestyy prologi, väli- tai jatko-osa, käyn varmaan katsomassa. Quentin Tarantino kuulemma on punonut kaikki elokuvansa ns. samaan universumiin, eli se mitä tapahtui Reservoir Dogsissa, on ”tapahtunutta” myös Kill Billin maailmassa ja niin edelleen. Mitä olette tästä mieltä? Varsin arvostettava ominaisuus.

Odotan mielenkiinnolla katsaustasi siitä, kun nyt tuoreiden uutisten mukaan Disney tanssii Tähtien sodan kanssa.