Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Tappajan näköinen tylsimys, eli suomalainen elokuva etsii näkemystä

Blogit Kuvien takaa 19.1.2016 08:23
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Korni saksofoniseksi, loputon selittely ja paska naiskuva menivät jotenkin läpi, ja kestin kai itseään näyttelevän Ville Haapasalonkin. Mutta kun Viktor Kärppä, tuo Espoon Jason Bourne, tappoi omituisen pirivieterininjan sulavin liikkein jossain venäläisessä teollisuushallissa, piti kysyä: oletteko tosissanne.

En tiedä, ovatko.

Tuntuu että Tappajan näköisen miehen esikuvia ovat Vares-leffat ja televisiosarja Raid. Jotenkin sitä toivoo, että rima olisi korkeammalla.

Tappajan näköinen mies on elokuva Matti Röngän dekkarista. Se ei tosin ole itsenäinen elokuva, vaan kuvitettu kirja.

Lauri Nurksen ohjaama Tappajan näköinen mies muistutti näkemistäni elokuvista ehkä kaikista eniten parin vuoden takaisista ruotsalaista Nobelin testamenttia. Kumpikin perustuu dekkariin. Kummassakin juostaan tosikkomaisesti läpi liuta tosi hurjia tapahtumia, ja silti ne ovat tylsiä.

Kummassakin elokuvassa on väkevä televisioruudun maku, eikä ihme. Nobelin testamentti oli oikeastaan vain päähahmon, Liza Marklundin luoman Annika Bengtzonin tulevien tv-leffaseikkailujen lanseeraus, joka tehtiin isosti valkokankaalla. Tappajan näköisen miehen tekijöitä ja tuotantoyhtiötä (lähinnä tv-jutuista tunnettu Zodiak) voi tavallaan kehua teknisestä osaamisesta: lopputulos on lähes yhtä virtaviivainen kuin Nobelin testamentti, siis selvästi Vares-keskitason yläpuolella.

Tappajan näköisessä miehessä Viktor Kärppä (Samuli Edelmann) joutuu aviokriisiin, kun vaimon kanssa taloa rakennellessa eristeistä putoaa rahaa ja eri nimille tehtyjä passeja. Vaimoa ketuttaa, kun Kärppä on sittenkin yhä rikosten maailmassa. Voi hitsi. Katsojan oletetaan kai tietävän, mikä on tämän Kärpän tausta, niin epämääräiseksi se tarinassa jää.

Paljon tapahtuu. Poloniumia piilotellaan. Ihmisiä tapetaan siellä ja täällä, väkivaltaa on kuin rajuimmissa Vares-leffoissa. Tarina harppoo eteenpäin enemmän jaarittelujen kuin tapahtumien kautta. Martti Suosalon länkyttäjäpoliisi tekee ärsyttävyyden maailmanennätystä ja Krista Kosonen esittää sikamaisen päällekäyvää poliisia, joka on kuitenkin elokuvan sympaattisin hahmo, koska hänellä sentään on jotain selkeitä päämääriä elämässään. Maria Ylipää on Kärpän vaimo, jolla on yksi ominaisuus, kärttyisyys. Elokuvassa on myös noin viisi loppua, mikä on 95-minuuttiselle trillerille hieno suoritus millä tahansa matemaattisella mittarilla, dramaturgisesti ei niinkään.

Miksi kokonaisuus on niin pitkästyttävä?

Koska millään ei ole väliä.

Tappajan näköinen mies ei toimi, koska siitä puuttuu näkemys. Näkemys on elokuvan maailmankuva, sielu ja koko pointti. Ilman sitä juoni ei toimi eikä kiinnosta.

Jos elokuvassa on näkemys ja sen myötä elävä maailma, näennäiset epäuskottavuudet eivät välttämättä haittaa, koska leffa vetää sisäänsä.

Elokuva ilman näkemystä herättää vain yhden kysymyksen: miksi kaikki tapahtui? Sen voi tietysti jakaa tapauskohtaisiin osakysymyksiin, kuten mikä tämä Viktor Kärppä muka on, miksi näistä ihmisistä pitäisi välittää ja onko ainoa syy elokuvan olemassaoloon se, että Matti Rönkää myydään hyvin.

Siksi jäi epäselväksi, ovatko yllätysninja ja saksofonit seksikohtauksen taustalla itsetietoisia tsoukkeja. En kerta kaikkiaan tiedä, mikä on tämän elokuvan vire, mutta paatosta oli muilta osin ihan kamalasti, joten oletan että hetkittäiseenkään ironiaan ei pyritty.

Näkemyksettömässä elokuvassa väkivalta tuntuu aina haljulta, laskelmoidulta ja itsetarkoitukselliselta.

Sinänsä Tappajan näköinen mies voi olla kelpo vientituote. Jääräpäisessä tosikkomaisuudessaan se varmaan sopii Saksan televisioon paremmin kuin Vares. Venäjälle tämän luulisi menevän myös kaupaksi, kun iso osa leffasta tapahtuu siellä tai ainakin jonkinlaisessa venäläisen kulttuurin pseudomukaelmassa. Muuten eroa Vareksiin on vähän. Mahdoton tällaista on suositella elokuvateatterissa katsottavaksi.