Tanskalaiskomedia Klovni - kyllä nolottaa kokeilee huumorin rajoja uskaliaammin kuin Borat

Tanskalaiset ovat maailman ironisin kansa. Ja outo: viiden miljoonan asukkaan maassa raju äärihuumoripaukku Klovni sai lähes miljoona katsojaa elokuvateattereissa.

Tuo detalji on kuitenkin mitä kaunein. Vau, mikä kansa.

Tänään Suomen ensi-iltansa saava Klovni on hauskin vuosiin näkemäni elokuva.

Jos pitää Brünosta, Boratista, Four Lionsista, Curb Your Enthusiasmista tai Eastbound & Downista, tykkää tästäkin aivan varmasti. (Ehkä listaan voi lisätä South Parkin, mutta uskoisin että osalle sen faneista Klovni on liikaa. Tämä kun ei ole piirtämällä etäytetty juttu.)

Toisaalta Klovni jakaa mielipiteet. Ennakkoesityksessä lähelläni istui seurueita, joiden en kuullut nauravan kai kertaakaan koko elokuvan aikana. Julistekin joutui sensuurin kynsiin.

Mutta ei tämä huumori ole ”sairasta”. Monille hankalinta on se, että päähenkilöistä alkaa nopeasti pitää ja heidän törkeä käytöksensä sattuu siksi enemmän (kuten noissa listaamissani elokuvissa ja sarjoissa). Me tunnemme nämä tyypit. Me saatamme nähdä heidän ongelmallisia piirteitään aivan lähellä – ja mahdollisesti itsessämmekin. Ainakin minä näin. Jossain helvetin Mr. Beanissa en näe muuta kuin kehnon pellen.

Klovni kertoo periaatteessa kiltistä, mutta ryhdittömyydellään asiansa aina tyrivästä Frankista ja hänen parhaasta ystävästään, purjehduskenkäfasisti Casperista, joka on päässyt elämässään pitkälle valehtelemalla ja käyttäytymällä äärimmäisen opportunistisesti.

Huumori on subversiivistä, siinä on tapakulttuurimme kritiikkiä ja sanomattomien asioiden nostamista pöydälle. Kaksikon toilailuissa on paljon samaa kuin Boratin sikailuissa.

Sitä paitsi pienimmätkin oivallukset ovat jatkuvasti nerokkaita. Kun Frank tulee kylään, Casper kipaisee luksusasuntonsa olohuoneen poikki iloisena ja siinä samalla hyppää kaukoidästä kotoisin olevan, lattiaa polvillaan kuuraavan kotiapulaisensa yli. Hoplaa! Myöhemmin seksiaddikti ja ääriheterona esiintyvä Casper joutuu tilanteeseen, jossa hänen koko ego-esityksensä asetetaan mitä murskaavimmalla tavalla kyseenalaiseksi.

Tälle tyylilajille Roope Mokka keksi Ylioppilaslehdessä joskus vuosia sitten nimen äärihuumori kirjoittaessaan Chris Morrisintuotannosta ja etenkin Jam-sarjasta. Kysymys kuuluu, saako tälle edes nauraa?

Kirjoitin äärihuumorista jutun TV-maailmaan muutama viikko sitten, kun Eastbound & Down alkoi Ylellä. Haastattelin André Wickströmiä ja Mokkaa. Siteeraan:

Me kaikki tunnemme Caspereita. Eikä Casperkaan ole pahantahtoinen.

”Hän nyt vaan on Casper, ’tällaista lipsahti’-miehiä. Toisaalta lääkärien ja juristien seurassa kuulee hirveintä törkyläppää. Etenkin juristien”, toteaa Wickström.

”Se uskoakseni johtuu siitä, että kun työssä on niin korrekti ja miettii jokaista sanaa, siitä vapautuu kotioloissa sanomalla asiat, joita ei saa sanoa. Juristiystäväni eivät ole rasisteja, vaan he kertovat epäkorrekteja vitsejä nauraen niiden äärimmäisyydelle.”

Miksi?

”Kun ajattelee kauheita asioita, niistä tulee patoutumia. Sitten on saakelin hauskaa sanoa epäkorrekti juttu ääneen oikeassa yhteydessä. Se on tapa saada tyhmää höyryä ulos.”

Miksi äärihuumoria pitää olla? Miksi pedofilian tai terrorismin kaltaiset asiatkin pitää joskus karnevalisoida?

”John Stuart Millin mukaan sananvapaudessa on kyse siitä, että kauheista asioista voidaan tehdä myös pilaa. Inhottavat asiat pitää voida ottaa julkisuuteen, jotta ne voidaan ampua alas. Se on sama asia kuin Hitlerin Taisteluni -kirjan julkaisemisen salliminen, jotta voidaan todeta sen typeryys”, arvioi Demos Helsinki -ajatushautomon tutkija Roope Mokka, joka on tutkinut modernia yhteisöllisyyttä.

”Briteissä asiaa tutkinut työryhmä katsoi, että terrorismia ja sen pelkoa voi vastustaa parhaiten tekemällä itsemurhapommittajat julkisessa keskustelussa naurettaviksi. Vaarallisia ovat asiat, joille ei voi nauraa.”

Klovni on eräänlainen päätös sarjalle Kyllä nolottaa (esitetty FST5:llä sangen matalin katsojaluvuin), mutta toimii mainosti itsenäisenä teoksena. Olin ennakossa kuuden ei-elokuva-alan ystäväni kanssa, joista kukaan ei ollut nähnyt alkuperäistä sarjaa, ja koko seurue piti näkemästään kovasti.

En ole kirjoittanut Klovnista arviota (ellei tätä haja-ajatuksien blogimerkintää lasketa), mutta koska pisteytän näkemäni uutuuselokuvat Iltalehden Leffaraatiin, piti päättää sille tähdet. Annoin viisi. Mietin asiaa pitkään, mutta ei kai elokuva, jolle nauroin kahdella katsomiskerralla kippurassa melkein koko ajan, voi ansaita vähempää.

Hauskempi kuin Borat? Helposti.