Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Tallinnan festivaalit: Miyazaki tylsä, The Wrestler toimii

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 3.12.2008 11:01

Tallinnan elokuvajuhlat eli PÖFF on helsinkiläisen Rakkautta & Anarkiaa -tapahtuman kaltainen rento yleisöfestivaali kaupungin ytimessä. Festivaalilla on kansainvälinen kilpasarja, ja sponsorit näkyvät, mutta tavallisella maksavalla kansalla on pääsy kaikkiin esityksiin ja liput ovat sangen halpoja, reilut 5 euroa.

Loppuunmyytyjä näytöksiä ei ole juuri lainkaan. Ymmärtääkseni ainoastaan Michael Winterbottomin uusi draama Genova, pääosassa Colin Firth, esitettiin kaksi kertaa täydelle salille. Välillä suurten, neuvostoajalla rakennettujen salien (kuten komea Kosmos) suhteellista tyhjyyttä on ollut pakko ihmetellä – sellaiset odotetut elokuvat kuten Darren AronofskynThe Wrestler ja Hayao MiyazakinPonyo on the Cliff by the Sea vetäisivät Helsingissä festariennakkonäytöksissä minkä tahansa salin takuuvarmasti tukkoon, mutta täällä täyttöaste on ollut 50 prosentin alapuolella.

Saavuin jo viikonloppuna. PÖFFin saldo on toistaiseksi hyvä. Tässä joitain valintoja.

Sota on
huumetta

Kathryn BigelowinThe Hurt Locker on parhaita, ellei paras amerikkalainen Irakin tilannetta käsittelevä elokuva. Päähenkiöinä on pomminpurkajien ryhmä, joka joutuu joka päivä kuolemanvaaraan.

The Hurt Locker ei pääse kovin syvälle kuvatessaan adrenaliininarkkareiksi kasvaneiden spesialistien sielunelämää. Pääpointti kiteytetään jo alun sitaatissa: sota on huumetta.

Elokuvassa on ennen kaikkea jännitystä ja toimintaa, kuten voi odottaa Myrskyn ratsastajien ja Strange Daysin ohjaajalta. Mutta toisaalta siinä on myös realismin tuntu ja mikä tärkeintä, siinä ei haise teeskentely. Ja juuri se on paljon enemmän kuin useimmista amerikkalaisten viimeaikaisista Lähi-itä-elokuvista voi sanoa.

The Hurt Locker ei tietääkseni ole tulossa Suomessa levitykseen. Se on pienimuotoinen, ja vaikka mukana on isoja tähtiä kuten Ralph Fiennes ja Guy Pearce, nähdään heidät vain yllättävissä cameorooleissa.

Pidin vähän tunnetun, mutta vakavimmissa piireissä erittäin arvostetun brittiohjaaja Terence Daviesin esseemäisestä Of Time and the Citystä. Davies esittelee mennyttä ja nykyistä Liverpoolia, sen muutoksia ja kulttuurin suuntaa – sekä piehtaroi uskonnollisen kasvatuksensa ja homoseksuaalisuutensa ristiriidoissa antaumuksella, sarkastisesti ja älykkäästi. Epätavallinen mies, epätavallinen teos – omakuva puettuna kotikaupunkia esittelevän dokumentin muotoon.

Mickey Rourke
voittaa Oscarin

Kävin katsomassa Aronofskyn The Wrestlerin jo toistamiseen: mainio elokuva ja ylivoimaisesti paras Aronofsky. Kohutun nuoren ohjaajan debyytti Unelmien sielunmessu tuntui jännittävältä aikanaan, mutta onhan se sangen naiivia saarnaamista kun tarkemmin katsoo. Inhosin Aronofskyn toista ohjaustyötä, tieteissatu The Fountainia, jonka ”filosofia” elämästä ja kuolemasta ja ikuisuudesta ja ties mistä oli ihan hirvittävää lööperiä.

Ankarassa ja koruttomassa The Wrestlerissä Aronofsky pysyttelee perusasioissa: traileri kertoo mistä on kyse. Mickey Rourke voittanee parhaan miesnäyttelijän Oscarin. Myös Marisa Tomei on erinomainen ja rohkea naispääosassa.

Nyt toisella katselukerralla yleisön keskellä huomasin, kuinka paljon elokuvassa on huumoria. Tällaiset asiat eivät aina lehdistö- ja muissa alan ammattilaisten ennakkonäytöksissä välity. Toisaalta yllätyin, että tallinnalaisyleisö ei juuri antanut aplodeja näytöksen päätteeksi, vaikka se muuten tuntuu olevan hyvien elokuvien jälkeen täällä tapana. Liian avoin loppu?

Uusi Miyazaki
oli pettymys

Ainoastaan uusi Miyazaki on ollut selvästi pettymys. Merihenkinen Ponyo alkaa upeasti. Sen ylitsepursuavan mielikuvituksellinen, mutta silti merkillisellä tavalla looginen maailma vetää aivan sanattomaksi… kunnes kaikki lupaavat jännitteet katoavat toisella puoliskolla, eikä loppuratkaisukaan tee minkäänlaista vaikutusta. Avonaiset langat jäävät veteen heilumaan.

Pastellisävyinen Ponyo tuntuu ennen kaikkea pikkulasten elokuvalta. Ohjaaja itsekin on sanonut suunnanneensa Ponyon viisivuotiaille.

Söpöilyarvosanaksi kymppi, elokuvalle seitsemän: ensimmäinen Miyazaki, jonka parissa koin ihan tylsiäkin hetkiä ja petyin lopussa. Melkein ärsyynnyin.

Ponyo saapuu Suomeen vasta pitkällä vuoden 2009 puolella.

Kaikki Kuvien takaa -blogin -merkinnät löydät täältä

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Aronofskyn debyyttihän tuo Unelmien Sielunmessu ei suinkaan ollut, vaan hänen ensimmäinen elokuvansa oli pienen budjetin sci-fi pläjäys Pi.

Toden totta. Pi oli ihan lupaava ja osoitti, että kyllä Aronofskyllä mielikuvitusta piisaa.

Pii oli hieno elokuva Aronofskylta. Unelmien Sielunmessussa ärsytti saarnaaminen. Fountainkaan ei pudonnut ollenkaan mutta silti uskoa Aronofskyyn on vielä. Odotan The Wrestleria innolla. On aina hienoa nähdä vanhentunut Mickey Rourke valkokankaalla!

Wrestleristä lukisin mielelläni lisää, just tämmönen kiinnostaa.

The Wrestler on laadukkainta draamaa pitkään aikaan. Paras kehäraakki kuvaus aikoihin, ja ylimalkaan.