Tallinnan elokuvajuhlat 2010: venäläisen laatuelokuvan ahdingosta
Venäjällä on taas kukoistava elokuvateollisuus, vaikka lama on aivan viime vuosina raapaissut alaa pahasti. Tuotanto on lähinnä äärimmäisen kaupallista. Laatuelokuvat ovat altavastaajina.
Tästä puhuttiin tuottajapaneelissa Tallinnan festivaaleilla muutama viikko sitten.
Suurin osa uusista venäläisistä elokuvista – menestyksistäkin – on niin paikallisia, ettei niitä edes yritetä levittää oman kulttuuripiirin ulkopuolelle.
Ne venäläiset laatuelokuvat, jotka kiinnostavat maailmalla, eivät puolestaan menesty Venäjällä.
142 miljoonan asukkaan maassa ei auteur- ja art house -elokuva juhli.
”Venäjällä on 50 000 ihmistä, jotka käyvät katsomassa myös niitä”, totesi tuottaja Sergei Seljanov.
”Neuvostoliiton aikaan Tarkovskin elokuvat saivat kolme miljoonaa katsojaa. Kaksi miljoonaa heistä ei ehkä ymmärtänyt niitä, mutta ne olivat silti pakkokatsottavaa, ne olivat in.”
1990-luvulla elokuvateollisuus Venäjällä romahti: valtiollinen kiintiötuotanto loppui, uutta elokuvateatterit rapistuivat tai muutettiin muuhun käyttöön.
Siitä on noustu ja teatteriverkostokin laajenee koko ajan. Pietarilainen Seljanov on ollut kehityksen kärjessä – hänen tuottamansa Veli oli jo 1990-lopulla poikkeus, hitti kotimarkkinoilla ja pieni festivaalimenestys maailmalla. Se on nähty Ylelläkin. Paneelissa Seljanov puhui enemmän kuin muut, ja toiset panelistit lähinnä pyysivät häneltä kommentteja.
”Elokuvateattereita on saatu lisää, mutta laatuelokuvien katsojamäärä ei silti nouse”, Seljanov tiivisti.
Erinomaisen, Cannesissa kilpailleen ja Tallinnassa lopulta pääpalkinnon voittaneen ukrainalaisen My Joyn tuottaja Olena Jershova kertoi levitysvaikeuksista.
”Ranskassa My Joy levitetään 35 kopiolla. Saksassa kopioita on 25. Venäjällä kopioita on kaksi ja Ukrainassa kolme, ja niitäkin on vaikea saada teattereihin. Saksassa My Joyn levittäjä sai 80 000 euroa julkista tukea. Venäjällä sellaisia tukia ei ole.”
Tuotannoissakin iso ongelma on julkisen tuen vähäisyys: sitä tarjoavat välillisesti lähinnä valtiolliset televisiokanavat, ja ne eivät tue niinkään taidetta vaan mahdollisimman populaaria kamaa. Asetelma on siis melkein päinvastainen kuin perinteisesti länsimaissa, joissa julkinen palvelu rahoittaa taiteellisempaa tuotantoa.
Seljanov pohti, onko muutos mahdollinen.
”Sodan jälkeen Euroopassa ihailtiin Hollywoodia. Kymmenen vuotta myöhemmin alkoi syntyä omintakeista, laadukastakin tuotantoa. Kuinka voisimme motivoida katsojia? Kuinka voisimme tehdä laatuelokuvien katsomisesta taas trendikkään ilmiön?”
Ei ihme, ettei entinen elokuvan suurvalta juurikaan näy maailman leffateattereissa. Nähtiinkö Suomessakaan viime vuosikymmenellä muita venäläisiä ensi-iltoja kuin Käki ja umpihoopo Night Watch?