Takaisin pintaan ja luolasukeltajan moraali
Takaisin pintaan on jännittävä dokumenttielokuva.
Aiheena ovat luolasukellukset. Tarina on makaaberi: päähenkilöt lähtevät noutamaan Norjassa yhteisen luolasukelluksen aikana menehtyneiden toveriensa ruumiita. Viranomaisten pelastusyrityksistä luovuttiin, koska tehtävä oli liian vaarallinen. Olisi voinut tulla lisää ruumiita.
Tänään ensi-iltaan tullut elokuva lähestyy tapahtumia asiallisesti. Juan Reina on ohjannut dokumentin taitavasti.
En lähde kritisoimaan itse harrastusta. Kukin saa tehdä tässä maailmassa mitä tykkää, kunhan ei aiheuta toisille vaaraa tai hankaluuksia.
Dokumentin loppupuolella eräs sukeltajista kuitenkin puhuu harrastuksensa oikeutuksesta tavalla, joka on hämmentävä.
Minulle tulee outo olo ja vähän paha mieli, kun aikuinen mies perustelee hengenvaarallista harrastustaan toteamalla, että perhe kärsisi hänen pahantuulisuudestaan, jos hän ei saisi sitä harrastaa. Eli hän siis pistääkin henkensä luolissa alttiiksi lastensa vuoksi, ei vapaaehtoisesti.
Toki mies vaarantaa luolasukelluksessa fyysisesti vain itsensä. Mutta asian perusteleminen omien lasten hyvinvoinnilla on likipitäen sikamaista.
Ymmärrän, ettei tällaiselle harrastukselle ole muita perusteluja. Ei rallin ajamista, vinyylilevyjen keräilyä tai junien bongaamistakaan oikein voi perustella järkevästi.
Ymmärrän, että ihmisillä on vaarallisia harrastuksia ja mielihaluja ja se kaikki on ok. Mutta tuo perustelu! Yhtä hyvin voisi perustella, että äidin pitää saada piikittää viikonloppuisin heroiinia, jotta lapset kestävät häntä paremmin. Voisiko? Ei taitaisi mennä läpi.
En ymmärrä tätä tahallani väärin. Kuulin toiselta dokumentin katsoneelta, että kyseessä on sukeltajan huumori. Mielestäni se on raju heitto vitsinäkin: edelleen sukeltaja torjuu kuolemanriskiä ja vähättelee vastuutaan käyttäen omia lapsiaan välineenään.
Liioittelenko nyt harrastuksen riskiä?
Dokumentin olemassaolon syy kuitenkin on se, että kaksi miestä ihan oikeasti kuoli sinne luolaan Plurdalenissa. Ehkä olisin toivonut, että Reina kommentoi elokuvansa keinoin tuota perustelua. Sen sijaan loppupuheiden aikana kuullaan sankarimusiikkia, enkä löytänyt yhdistelmästä ironisia sävyjä.