Taiteilijat tekivät liian hyvän videon

Joskus elokuvista kirjoittaminen on leipiinnyttävää. Tuntuu, että teokset asettuvat loppuunkalutulle mittapuulle toistensa viereen.

Niiden ominaisuuksien pohtiminen on turhauttavaa, kun melkein kaikki on niin samaa.

Joskus ”hyvienkin” elokuvien katsominen on uuvuttavaa. Haenko tyydytystä ja näennäistä nautintoa siitä, että näen edes jotain, mikä on ainoastaan vähän parempaa kuin se, mikä on ”huono”? (Puhumattakaan siitä, että ensimmäinen käännekohta on 29-35 minuutin kohdalla.)

Ovat he oikeassa, jotka sanovat, että elokuvan mahdollisuudet on hukattu jo sata vuotta sitten ja ”pitkä elokuva” on nykyään ainoastaan ahtaasti määritelty viihdeformaatti (jota sitten mennään katsomaan Finnkinon saliin tietyllä hinnalla)?

Miksi hirveän radikaalina sekä todella vaikeana ja siksi muodoltaan luotaantyöntävänä pidetään jo aavistuksen eri tavalla tekemistä, vaikka sellaista elokuvaa kuin He ovat paenneet? Se kuitenkin noudattaa helposti ymmärrettävällä tavalla samaa kieltä kuin kaikki muutkin teatterilevityksen saavat kotimaiset leffat.