Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Surrealistinen ja palvottu Holy Motors: omaan napaan tuijottelua ranskalaisittain

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 2.4.2013 15:59

Elokuva-arkiston kuukauden elokuvana esitetään Holy Motors. On hienoa, että se nähdään taas Suomessa. Edelliset ja tähän mennessä ainoat esitykset olivat Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla. Varsinaista teatterilevitystä ei tälle Leos Caraxin (Pont-Neufin rakastavaiset) viimeisimmälle, monet cinefiilit hurmanneelle ohjaukselle ole tiedossa. Henkilökohtaisesti voin arvostaa auteur Caraxin elokuvaa, mutta en saanut siitä oikein mitään irti.

Holy Motors sai maailmanensi-iltansa viime vuonna Cannesissa, ja se on saanut joissain piireissä hurmoksellisen vastaanoton. Kun näin sen Cannesissa ensinäytösten jälkeen, olin kaikkien kehujen jälkeen melkoisen pettynyt.

Persoonallinen Holy Motors ehdottomasti on. Se on assosiaatioiden elokuvaa. Alussa Carax näyttelee itseään ja avaa sormestaan tulevalla avaimella oven toiseen ulottuvuuteen, tarinoiden universumiin. Limusiinillä paikasta (tarinasta) toiseen matkustava näyttelijä Denis Lavant ottaa siellä yhä uusia rooleja (tappaja, bisnesmies, vanha nainen ym.) ja kohtaa kaikkea digiteknologiasta melodraamaan.

Holy Motorsin nimi viittaa tarinan kerrontaan itseensä, kertomuksien moottoreihin. Ihminen haluaa kertomuksia, niiden keinot ovat ”pyhiä” meille. Tällaisilla metatasoilla siis mennään, elokuvan/fiktion/tarinan maailmasta toiseen.

Vinjetit viittaavat tavanomaisiin elokuvan lajeihin, valtavirtaan, jota Carax oletettavasti halveksuu. Ainakin hänen ainoa selkeä viestinsä on tämä: konventiot ovat kauhean kauhean tylsiä, ymmärrättekö että tarinat ovat aina itsetietoisia. Se on kahden tunnin ajan toistettuna kyyninen sanoma. Taustalla maistuu Caraxin katkeruus omista kaatuneista elokuvahankkeista ja kai jonkin sortin pettymys koko maailmaan.

Toki kuvasto on usein rumankaunista tai hyvin kaunista.

Lavant on aivan suurenmoinen, yliluonnollisen hyvä, jos näyttelijäntyötä arvioidaan. Hän todella muuttaa muotoaan. Mukana ovat lyhyesti Hollywood-tähti Eva Mendes ja laulaja Kylie Minogue. Lavant ottaa myös Caraxille aiemmin lyhytelokuvassa esittämänsä ääri-irvokkaan monsieur Merden (”herra Paska”) rujon olemuksen ja viilettää muotikuvauksista varastettu neito Mendes kainalossaan ja (teko)penis ojossa pitkin Pariisia.

Huono juttu: liian usein vaikutelma on heh-heh.

Carax jättää kaiken niin avoimeksi, että Holy Motorsia on mahdoton pitää rohkeana elokuvana muuten kuin siitä näkökulmasta, että se ylipäänsä on tehty (eli taloudellisena riskinä). Viittaukset elokuvahistoriaan ja Caraxin omaan historiaan tuntuvat välillä oivaltavilta, usein vähemmän mielekkäiltä. Vinjetistä toiseen nytkähdetään. Moottori yskii.

Holy Motorsissa on paljon kiehtovaa, ja tällainen persoonallisuus on periaatteessa piristävää, mutta kokonaisuutena elokuva on kaksi tuntia erittäin solipsistista cinefiliaa. Suomeksi perinnetietoisen elokuvantekijän omaan napaan tuijottelua (katkeruudella maustettuna).

Kyynisyyteen ei Luis Bunuel sortunut. Nykykatsojalle tutuin surrealismin kanssa flirttailija David Lynch ei ole raskas kertoja, nyt Carax nimeomaan on.

Ehkä jaksan katsoa elokuvan vielä uudelleen. Mutta en jaksa kuunnella yhdenkään leffahullun selityksiä siitä, kuinka hieno trippi Holy Motors on, ellen kuule myös tulkintaa siitä. Tulkintoja varmasti on yhtä paljon kuin katsojiakin. Pelkään, että jokainen niistä on yhtä oikea. Toivon, että Caraxilla oli joku muukin pointti kuin se, että ymmärrettävä tarina on tylsä ja hän itse on hyvin fiksu.

Holy Motors Helsingin Orion-elokuvateatterissa ti 2.4., su 14.4., ti 16.4. ja pe 26.4. Esitysajat Kavan sivuilla.

Kirjoitin Orionin Kuukauden elokuva-elokuvasta Just the Wind marraskuussa.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Mitään nykyelokuvan yksinkertaistettua kritiikkiä en löytänyt paradoksien täyttämästä elokuvasta. En muista yhtään kohtaa. Tulkinta kuulostaa hämmentävältä. Ylipäätään olen sitä mieltä, että elokuvaa on tulkittu liiaksi vertauskuvaksi elokuvasta. Pikemminkin siinä on kyse taitelijaelämästä. Tai elämästä.

Jos katkeruutta löytyy, niin näin sen lähinnä vanhentumiseen liittyvänä. Mutta ennen kaikkea musta se on riemastuttavan toiveikas elokuva, koska elokuvasta on vaikea poistua uskomatta elokuvan voimaan (viihteenä), ja lopulta kaikkien vaikeuksien jälkeenkin Carax myöntää päähenkilönsä kautta, että hänen on pakko tehdä elokuvaa. Pakko keksiä itsensä uudelleen.

Kun nyt sanot tulkintaani hämmentäväksi, jatkan: nimenomaan koin jaksojen liittyvän elokuvaan. Ilmeisin tällainen jakso oli cgi-tehosteina rimpuilevien humanoidien miimikkokamppailu ja -syleily. Carax tuntui sanovan, että vaikka muoto muuttuu vaikka miksi, ihminen on kuvan keskellä. (Eikä muuta, ja tähän meni vartti venkoilua.)

Samoin elokuvan tehokeinoilla ja genreillä kikkailu, esimerkiksi Minogue-jakson (genreinä musikaali ja äärimmäisen sentimentaalinen melodraama) satiirinen/ivallinen tunnetiristys kiinnitti sen ennen kaikkea elokuvaan ja elokuvan kritiikiksi, ei tosielämään. Elämän kokemisessa ei ole erillisiä genrejä.

Muuten, minäkin yleistän: Holy Motorsista oli vaikea poistua olematta iloinen, että se on loppu.

Holy Motors oli parhaimmillaan huvittava pläjäys, pahimmillaan kovin ööö, ranskalainen.

Sitä katsoessa kuitenkin hahmotti miten vähän leffoissa yleisesti ottaen revitellään.

Eihän siitä mitään tulisi jos kaikki leffat olisivat silkkaa tekijänsä tajunnanvirtaa, mutta vaihtelu virkisti. Ainakin minua. En muista, että olisi mitenkään huokaissut helpoituksesta tarinan loppuessa. Sen sijaan Lynchin Inland Empireä pidin ja pidän erittäin raskaana katsottavana.

Kerrankin joutuu olemaan täällä kommentoijien kanssa vähän samaa mieltä ja pitämään blogistia ennakkoluuloisena daideilun vastustajana. Käytännössä kaikki Kinnusen twiitit jo Cannesin jälkeen olivat negatiivisia silloinkin, kun kyse ei ollut elokuvasta vaan Caraxin haastatteluista. Jos muistan oikein, niin jotain ”ikävä mies” tyyppistä leimausta ihan normaalista haastattelusta, jossa ei mielestäni ollut kuitenkaan mitään kovin järkyttävää.

Inland Empire oli tosiaan raivostuttava elokuva, joka parani loppua kohden hetkittäin, muttei koskaan jättänyt mitään miellyttävää kokonaiskuvaa, joka kuitenkin muista miehen töistä on löytynyt.

”Tulkintoja varmasti on yhtä paljon kuin katsojiakin. Pelkään, että jokainen niistä on yhtä oikea.”

Minun tekee mieleni sanoa, ettei minulla ainakaan ole. Pinnistellen voisin toki sanoa jotain – minä koin elokuvan käsittelevän ennen kaikkea näyttelijäntyön prosessia ja kommentoivan vain ikään kuin siinä sivussa elokuvantekemistä laajemmin – mutta valehtelisin, jos väittäisin pohtineeni Holy Motorsia juurikaan elokuvan päätyttyä. (Sen sijaan Inland Empirea olen todellakin pohtinut, ja jaksanut katsoa uudelleenkin, jos siihen nyt verrata pitää.)

Kestonsa ajan Holy Motorsin erikoisuutta kyllä jaksoi, Denis Lavant oli huikea ja aiemman kommentoijan tapaan pidin elokuvaa toki ”huvittavana pläjäyksenä”. Mutta että suurta taidetta suurista asioista? Tai vaikka että motion capture -puvuissa pomppiminen olisi pitänyt tulkita (edes) kommentaariksi ihmisestä kuvan keskiössä uudenkin tekniikan maailmassa? Minä luulin, että se oli vain hauskaa.

Näitä luetaan juuri nyt