Miksi suomalaisnäyttelijät nousivat esiin tärkeimmillä elokuvafestareilla?
Cannesin kilpasarjassa nähdään amerikkalainen elokuva, jossa Jasper Pääkkönen esittää keskeisen sivuroolin. Tämä on ennenkuulumatonta. Lisätään, että kyseessä on Spike Leen uusi ohjaus. Yhdistelmä Lee + Pääkkönen + Cannes olisi vielä muutama vuosi sitten ollut outo vitsi, mutta suomalaisessa elokuvassa ja suomalaisille näyttelijöille on tapahtunut paljon.
Un certain regard -esityssarjaan taas palaa näyttelijä Eero Milonoff, jolla on miespääosa ruotsalaiselokuvassa.
Suomalaisnäyttelijöiden pääosat Cannesin maailmanensi-illoiksi kelpuutetuissa elokuvissa ovat olleet näihin kahteen teokseen asti yhtä harvinaisia kuin suomalaiselokuvat Cannesissa. Maailman arvostetuimmalle ja ainakin eurooppalaisnäkökulmasta tärkeimmälle festivaalille on meiltä perinteisesti kelpuutettu vain Aki Kaurismäen teoksia. Näyttelijöitä on muutamia kertoja nähty sivuosissa, esimerkiksi Minna Haapkylä vuonna 2006 Nicole Garcian elokuvassa Charlie sanoo ja Jouko Ahola kolme vuotta myöhemmin voimamiehenä uruguaylaisessa Bad Day to Go Fishingissä.
Pääkkösen roolin lopullinen koko Black Klansmanissa selviää Cannesissa, kuten se, onko elokuvan nimi todellakin BlacKKKlansman, kuten joissain läheissä täsmennetään. Elokuva on joka tapauksessa kohtuullisen iso kesäensi-ilta Yhdysvalloissa, jossa kesä on tärkein leffasesonki. Cannes on vain osa sen matkaa.
Se on tiedossa, että Milonoffilla on elokuvassa The Border (Gräns) pääosa. STT:lle viime viikolla tekemässäni haastattelussa (jota ei ole verkossa) Milonoff kertoi saaneensa roolin nimenomaan siksi, että hänet oli bongattu Hymyilevästä miehestä, joka siis poikkeuksellisesti pääsi Cannesiin ja vieläpä voitti Un certain regard -esityssarjan siellä kaksi vuotta sitten. Siinä hän esitti sivuosaa, Elis Askia. Ohjaaja Ali Abbasi pyysi Hymyilevän miehen Kööpenhaminassa nähtyään Milonoffin agentin kautta koekuvausnauhaa ja sen nähtyään valitsi suomalaisen rooliin, jonka täyttäminen oli ollut vaikea paikka.
Mikä on tämä elokuva, jonka aikataulujen vuoksi Milonoff joutui jättämään Seitsemän veljestä -näytelmän?
The Border perustuu palkitun John Ajvide Lindqvistin novelliin. Ainoa aiempi Lindqvist-filmatisointi Ystävät hämärän jälkeen on yksi kaikkien aikojen menestyneimpiä ruotsalaisia elokuvia ja se vei ohjaaja Tomas Alfredssonin Hollywoodiin. The Borderin tuottaja Piodor Gustafsson oli viimeksi tekemässä Alfredssonin Hollywood-Norja -yhteishanketta Lumiukkoa.
Ystävät hämärän jälkeen oli omaperäinen vampyyritarina ja myös Gränsin tyylilajia on luonnehdittu joissain yhteyksissä kauhuksi. Milonoff ja Eva Melander näyttelevät peikkoja, siis vieraan lajin yksilöitä, jotka elävät ihmisten keskuudessa. Kyseessä ei ole lastenelokuva. Melkein valmiin version jo nähnyt Milonoff kuvaili elokuvaa hurjaksi ja arvioi, että se jakaa mielipiteet. Niin tai näin, nimenomaan laadukkailla fantasia- ja kauhugenren elokuvilla oli ikään kuin ohituskaista kansainväliseen menestykseen – niille on aina kysyntää eli markkinat ovat helpommat kuin vakavalla draamalla.
Lähtölaukaukseksi tarvitaan yleensä kuitenkin hyvä avaus isoilla festivaaleilla, ja Cannesia suurempaa ei ole.
Näin maailmalle mennään, ei ryminällä vaan työ kerrallaan. Hollywoodiin tai kansainväliseen menestykseen ei ylletä siitä puhumalla tai Los Angelesissa heilumalla. Meillä Suomessa ei ehkä ole noteerattu sitä laajuutta, jolla Laura Birn työskentelee juuri nyt maailmalla.
Pääkkönen teki määrätietoista työtä kansainvälistyäkseen näyttelijänä, pääsi Viikingit -sarjaan ja sitä kautta esille.
Samoin Milonoffin yllätyspaluu Cannesiin osoitti painavasti, että Juho Kuosmasen Hymyilevän miehen suksee ei koske vain tuota elokuvaa ja Kuosmasen mainetta. Näkyvyyttä saadaan ansaitsemalla se, eli tekemällä hyvää työtä. Usein tarvitaan sattumia – tai ainakin ne voivat auttaa.
Kansalliset elokuvakulttuurit ovat olemassa myös globaalisti katsoen. ”Suomalainen elokuva” oli muutama vuosi sitten vaikkapa eteläisestä Euroopasta tai Yhdysvalloista katsoen Kaurismäkeä eikä muuta. Sekin oli hienoa, mutta nyt tyyliltään leventynyt ”suomalainen elokuva” alkaa olla laajemmin kiinnostavaa – se ei ehkä ole vielä ilmiö, kuten tanskalainen elokuva viime vuosikymmenellä, mutta se on jotain mikä on olemassa. Eikä se ole yhden kortin, tyylin ja auteurin varassa, vaan festivaaleista ja jo jopa levitysmaista riippuen se on tällä vuosikymmenellä ollut myös Kuosmasta, Klaus Häröä, Selma Vilhusta, JP Valkeapäätä, Jalmari Helanderia ja Timo Vuorensolaa, muutamia mainitakseni.
Tällä viikolla odotetaan vielä kahden Cannesin sivusarjan, Director’s Fortnightin ja Critic’s Weekin ohjelmistojulkistuksia. Kumpikin tarkoittaa niihin valituille elokuville ja tekijöille konkreettista maailmanlaajuista näkyvyyttä. Ehkä joukossa on vielä suomalaisia elokuvia. Ennen se oli viittä vaille mahdotonta, nyt ei enää lainkaan omituista.
Muokattu 16.4. klo 12.34: täsmennetty Ystävät hämärän jälkeen -elokuvan menestyksestä kertovaa lausetta.