Suomen Drive, eli eteeristä gangsterikostoa Nicolas Refnin jalanjäljillä
Perjantaina tulee ensi-iltaan suomalaiselokuva, joka näyttää ja kuulostaa Driveltä ja Only God Forgivesilta. Vai mitä mieltä:
Budjetti ja resurssit ovat tosin ”aika” pieniä. Mielenkiintoni herätti jo ennen trailerin katsomista se, että tätä indie-elokuvaa, Lunastusta, kutsutaan lehdistötiedoissa ”artsploitaatio”-elokuvaksi.
Artsploitation ei ole vakiintunut käsite englannin kielessä, vielä vähemmän sitä on käytetty suomennoksena. Englannissakin käsitettä on käytetty käsittääkseni vain ironisessa tai halventavassa mielessä. Se on yhdistelmä sanoista art eli taide ja exploitation. Jälkimmäinen tarkoittaa elokuvajargonissa jonkin aiheen tai kohderyhmän hyödyntämistä kaupallisesti. Se on myös eräänlainen oma genrensä. Muissa yhteyksissä exploitation tarkoittaa kontekstista ja sävystä riippuen hyväksikäyttöä tai jonkin asian kaupallista hyödyntämistä.
Artsploitation voi tarkoittaa kahta asiaa: joko tekotaiteellisuutta tai sellaista taide-elokuvaa, jota häpeilemättä kaupataan provokatiivisilla aineksilla. Joku, joka ei pidä Lars von Trierin elokuvista ja haluaa alentaa ne vedätykeksi ja roskaksi, voisi kutsua niitä artsploitaatioksi. On siis yllättävää, että vakavan rikoselokuvan tekijät haluavat tätä sanaa luomuksestaan käyttää.
(Yhdysvalloissa on myös Artsploitation -niminen elokuvien levitysyhtiö, joka on ostanut mm. Bunny the Killer Thingin sikäläiset oikeudet.)
Katsoin Lunastuksen.
Artsploitaatio ei ollutkaan hullumpi termi kuvaamaan sitä.
Mara (Marton) Jelinkon ohjaamassa kostodraamassa on julmuutta, ihmiskauppaa, gangstereita ja värivaloleikkiä, joka on kuin suoraan Nicolas Winding Refnin parista-kolmesta viimeisimmästä elokuvasta. Äänimaailma on dronea ja päällekäyvää ja etäyttävää, joskin yksitoikkoista electronicaa. Kohtauksissa on jopa suoraa mukailua Drivesta ja Only God Forgivesista (ja ehkä myös toukokuussa valmistuneesta Neon Demonista, vaikken tiedä onko se aikataulullisesti mahdollista). Jelinko oli ensimmäisenä avoimesti myöntämässä Refn-estetiikan jäljittelyn, kun häneltä artsploitaatio-termistä kysyin.
Artsploitaatiota siis tosiaan: halutaan päästä taiteeseen, ja siinä taistelussa aseina ovat tosikkomaisuus ja tyylittely – mutta pyrkimys johonkin, ehkä johonkin genreen tai muuhun viitekehykseen on myös niin suuri (ja teknisestä osaamisesta huolimatta ero varsinaiseen asiaan niin ilmeinen), että tosiasiassa ollaan eksploitaatiota.
Ja kun koko ajan kyse on pääsemisestä ja tavoittelusta ja pyrkimisestä hampaat irvessä, valitettavasti se on fiilis katsojanakin.
Luokkatoverini Tero kirjoitti yläasteella äidinkielen aineen, joka oli yksityiskohtainen verisen tulitaistelun kuvaus ilman kummempaa tarinallista kontekstia. Opettajan mielestä se oli yksitoikkoinen. Arvosana ei ollut aivan huono, mutta opettajan ainoa kommentti oli arvosanan viereen kirjoitettu kysymys ”miksi kaikki tapahtui?”
Se tuli mieleen loputtoman tuntuisesta Lunastuksesta, vaikka elokuvan ilmeisen tason juoni kyllä solmitaan lopussa ns. nippuun.
En hetkenkään ajan uppoutunut elokuvan maailmaan. Lunastus on omista fetisseistään kiivaasti kiinni pitävä ja siksi tinkimättömyydessään tiettyä arvostusta ansaitseva teos.
Mutta on pakko sanoa, että käsikirjoitus on onneton. Sumeilemattomassa väkivaltaisuudessaan ja raiskauksineen Lunastus on myös aika luotaantyöntävä. Refnin metafyysisistä ja -elokuvallisista keinoista voi olla montaa mieltä, mutta niiden suuntaan flirttailu on Lunastuksessa aivan sietämättömän tyhjää ja päälleliimatun tuntuista.
Mikäli olisin äidinkielenopettaja, kirjoittaisin arvosanan viereen: miksi tämä elokuva on tehty? Mistä tässä nyt kerrotaan? Ei se oikein selvinnyt, paitsi se, että Jelinko diggaa Refniä.