Suomalaisen elokuvan synkkä vuosi

Kotimaisten elokuvien katsojaosuus jää tänä vuonna harvinaisen huonoksi. Eikä elokuvien tasokaan ole ollut juhlimisen arvoinen, paria poikkeusta lukuunottamatta.

Lokakuun loppuun mennessä on Suomessa käyty tänä vuonna 5,7 miljoonaa kertaa elokuvissa. Kotimaisiin elokuviin on myyty hieman yli 800 000 lippua.

Joulusesonki on vielä edessä, mutta ei se auta: kotimaisten elokuvien katsojamäärä on poikkeuksellisen huono.

Kotimaisten katsojaosuus vuonna 2009 jää parhaassa tapauksessakin siihen mitä se nyt on, 14 prosenttiin kaikista leffassakäynneistä.

Suomalaisen elokuvan uusi nousukausi alkoi vuonna 1999, jolloin sai ensi-iltansa neljä isoa hittiä (Häjyt, Kulkuri ja joutsen, Lapin kullan kimallus ja Rukajärven tie) ja moni muukin elokuva kelpasi hyvin yleisölle.

Sen jälkeen on alle 15 prosentin katsojaosuuteen jääty vain kerran, vuonna 2001. Esimerkiksi viime vuonna kotimaisten katsojaosuus oli 23% – ne saivat noin 1,6 miljoonaa katsojaa. (Tilastoja on Suomen elokuvasäätiön nettisivuilla.)

Tänä vuonna on nähdään vielä kaksi kotimaista elokuvateatteriensi-iltaa. 20.11. kankaille pääsee Miika Soinin Thomas, joka on taitavasti tehty ja lupaava, mutta enemmän lyhytelokuvan kuin pitkän draaman tuntuinen. En usko, että Thomas saa montaakaan tuhatta katsojaa, sillä se on nähty televisiossa jo viime jouluna. Enkä aivan ymmärrä, miksi se tuodaan (vasta) nyt kankaalle – loogisin perustelu olisi Jussi-ehdokkuuksien kalastelu, mutta nuo televisioesitykset vievät siltä Jussi-kelpoisuuden.

Joulukuussa saapuu Timo Koivusalon Täällä Pohjantähden alla, joka on trailerin perusteella juuri sitä mitä saattoi odottaa: kirjaimellinen, jäykkä ja paatoksellinen romaanifilmatisointi, jonka visuaalinen ilme on televisiotyyliä. Mutta sellainenhan menee Suomessa läpi, jos aihe on niinsanotusti tärkeä ja kansallinen.

Katsojia Pohjantähti voi saada jopa 400 000, joista tämän vuoden tilastoihin tuskin ehtii enemmän kuin 150 000 – maalaiset ja vanhukset liikkuvat elokuvateattereihin hitaasti.

Eivät katsojaluvut tietenkään ole laadun mitta, mutta täytyy sanoa, että vuoden kotimaisista aika monet ovat olleet tylsiä. Toinen jalka haudasta, Väärät juuret ja Pihalla laahasivat ja haukotuttivat. Ralliraita oli musertavan epähauska ollakseen komedia. Eikä tämä ole vain kriitikon narinaa, vaan kansa äänesti samoin – kaikki neljä jäivät rajusti alle levitysyhtiöiden katsojatavoitteiden.

Kuulustelu on hyvä tv-elokuva, mutta valkokankaalla esittäminen ei tuo sille merkittävää lisäarvoa.

Vuoden tähänastisia menestyjiä yhdistää se, että tekijät ovat tunnustettuja osaajia.

Vuoden katsotuin elokuva, Aleksi Mäkelän Rööperi jätti harmillisesti käyttämättä monia lähteenä olleen kirjan kiinnostavimpia elementtejä ja loppuratkaisu oli aivan naurettava, mutta silti paketti oli reteästi viihdyttävä taattuun Solar Films-tyyliin.

Vuoden paras kotimainen Kielletty hedelmä yhdisteli taitavasti art house- ja nuorisoleffaelementtejä ja saikin mukavasti katsojia, kuten Dome Karukosken elokuvilla on tapana.

Postia pappi Jaakobille ei ollut omaan makuuni, mutta ymmärrän hyvin, että moni pitää siitä, onhan se niinsanottua laatukuvaa. (Hyvät katsojaluvut sai näiden kolmen lisäksi Haarautuvan rakkauden talo, joka oli aikamoista sähellystä, mutta menestystä auttoi vuoden toiseksi nimekkäin tähtikaarti.)

Komea ja tinkimättömyydessään ainutlaatuinen Muukalainen ei löytänyt meillä katsojia, mikä ei ole ihme – haastava elokuva ei saanut elintärkeää tukea kriitikoilta – mutta kuluvan vuoden suomalaisleffoista se on ainoa, joka on kelvannut valkokangaslevitykseen ulkomaillakin – ainakin Saksassa ja Virossa. (Skavabölen pojat on saamassa Saksassa levityksen joskus myöhemmin ja Pohjantähteä aiotaan esittää Ruotsissakin.)

Suomalainen elokuva ei kestä toista vuotta, jona keskimääräinen taso olisi näin vaisu ja katsojaluvut melkein järjestään pahoja pettymyksiä.

Se veisi yleisöltä uskon ja tuotantofirmoilta rahat.