Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Suomalainen elokuva porskuttaa – miksi?

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 3.4.2013 06:01

Kotimaisiin elokuviin myytiin viime vuonna melkein 2,4 miljoonaa lippua. Ne ovat saaneet tänä keväänäkin jo yli miljoona katsojaa. Jatkuuko menestys?

Yle uutisoi viime viikolla, että kotimainen elokuva vetää ja Hollywood ei, eletään ”omituisia aikoja”. No, ei se aivan niinkään ole.

Vertailemalla yhden amerikkalaisflopin (Jack the Giant Slayer) ja näyttelijöiden televisiotuttuudesta hyötyvän kotimaisen supermenestyjän (21 tapaa pilata avioliitto) katsojamääriä ei voi tehdä vielä suuria päätelmiä.

Seitsemän toissa viikonlopun kymmenestä katsotuimmasta elokuvasta oli tuttuun tapaan Hollywood-tuotantoja ja top 20:ssa kotimaisia elokuvia oli yhteensä neljä.

Isoiksi etukäteen oletettuja tai ajateltuja kotimaisiakin on menestynyt vain keskinkertaisesti tai heikosti, esimerkkinä vaikkapa Kaappari ja Rakkauden rasvaprosentti. Vuoden toistaiseksi parhaat kotimaiset Kerron sinulle kaiken ja Kaikella rakkaudella ovat saaneet tyytyä varsin mataliin katsojamääriin. (Luvut on listattu Suomen elokuvasäätiön sivuilla.)

Eikä viime vuoden ennätysmäinen kokonaiskatsojamäärä Suomen elokuvateattereissa sillä selity, että nyt todella haluttaisiin elokuvateattereihin istumaan entistä enemmän. Tuotteet vain sattuivat olemaan kansainvälisesti ja paikallisesti hyviä ja ne markkinoitiin asiallisesti.

Kevään kotimaisten elokuvien suosion salaisuus on hyvin yksinkertainen. (Siksi viime vuoden toteutuneet ennätysluvut olivat ennakoitavissa jo kesällä.)

Katsojaryhmille on erilaisia elokuvia, jotka antavat kylliksi sitä mitä lupaavat, jotta niitä suositellaan tuttavillekin. Joskus niin ei ole.

Nyt on vilpitöntä junttikomediaa (Vuonna 85), sekoilua lapsille (Rölli ja kultainen avain), seesteisempi lastenseikkailu (Ella ja kaverit), luontodokumentti koko perheelle (Metsän tarina), ”raju” ryyppy- ja sikailujuttu (Juoppohullun päiväkirja), haastavampi draama/rikoselokuva urbaaniin makuun (8-pallo) ja Putouksen voimalla vetävä, melkein koko perheelle sopiva kevyt ihmissuhdekomedia (21 tapaa).

Sikäli voi puhua buumista, että jos kotimaisiin ollaan tyytyväisiä, niitä valitaan lippuluukulla jatkossakin.

Kukaan ei halua paluuta 1980-luvulle, jolloin vain Spede Pasanen ja kumppanit (ja muutaman vuoden ajan Visa Mäkinen) tekivät populaaria ja kutakuinkin kaikki muu oli suuren yleisön silmissä vähintäänkin epäilyttävää. Saati 1990-luvulle, joilloin Spede-elokuvatkaan eivät enää kiinnostaneet; vuonna 1996 saavutettiin pohjat, kun kotimaiset leffat keräsivät vain 190 000 katsojaa.

Kriitikkona en anna armoa huonoudelle tai tylsälle keskinkertaisuudelle, mutta monipuolisuus on koko suomalaisen elokuva-alan etu. 21 tapaa sai pääsiäisenä yli 18 000 katsojaa, vaikka menossa on jo sen kahdeksas viikonloppu elokuvateattereissa.

Elokuva ei ole kummoinen – silti jotain on tehty oikein.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Näitä luetaan juuri nyt