Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Sucker Punch ja hybris vuoden 2011 Hollywoodissa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 14.4.2011 11:31

Kuulun ilmeiseen kohderyhmään: pidän Kill Billeistä, Matrixista, Inceptionistakin. Silti Sucker Punch on huonoimpia elokuvia, mitä olen kuunaan elokuvateatterissa nähnyt. Se on aivan sietämätön.

Minun käy sääliksi Zack Snyderia.

Esikoispitkänään hän ohjasi aika näppärän remaken George A. Romeron uraauurtavasta Dawn of the Deadista. En olisi uskonut, että Romeron klassikon – jota noin 16-vuotiaana pidin maailman parhaana elokuvana (videolaki, mikä se muka oli) – uusioiminen asiallisesti olisi ollut edes mahdollista.

Sitä seurasi 300, Frank Millerin sarjakuva-albumiin pohjautuva puupäinen cgi-verilöyly Spartan ja persialaisarmeijan kohtaamisesta Thermopylaissa. 300 oli muovista huuhaata, mutta lajissaan ihan hupaisa sotku ja hurja jättimenestys, jonka myötä Snyder sai vapaat kädet.

Sitten Watchmen, Alan Mooren palvotun graafisen romaanin orjallinen elokuvamuunnelma – ei mikään mestariteos (milloinkohan viitsisin tämän toistamiseen katsoa, saapa nähdä), mutta varsin kunniallinen yritys.

Vapaat kätensä (eli jättibudjetin) Snyder sijoitti ensimmäiseen omaan alkuperäisaiheeseen pohjautuvaan elokuvaansa. Sucker Punchia tehtiin pitkään ja huolella.

Kun haastattelin Abbie Cornishia pari vuotta sitten Cannesissa, Sucker Punchin kuvaukset olivat alkamassa. Yhtä pääosaa esittävä Cornish oli innoissaan elokuvasta ja kuvaili sen olevan se teos, mihin Snyder oli nopeasti nousujohteisen uransa tähdännyt, varma magnum opus.

Lopputulos on sietämätön, täydellisen epäkiinnostava.

Tarina on tavallaan sangen mielikuvituksellinen, mutta järjetön ja vailla logiikkaa. 1950-luvulla mielisairaalaan on teljetty kuvankauniita tyttöjä. Sairaala on salaa myös bordelli, jossa likat joutuvat tanssimaan seksikkäästi ja tietysti muutakin (mikä jää vähän arvoitukselliseksi). Blondi nimeltä Baby Doll saa päähänsä pakosuunnitelman. Sen toteuttamiseksi täytyy kuitenkin olla rohkea, ja aina kun tytöt joutuvat kiperään paikkaan, muuttuu elokuva heidän rohkeusfantasioikseen – jotka näyttävät miekkailu- ja ampumiskeskeisten tietokonepelien eri tasoilta. Myyttiset teemat muinaisesta Japanista ja maailmansodista menevät sekaisin. Jaksot ovat hieman kuin Inceptionin unia, mutta pikkupojan unista. On ilmeistä, että Snyder on ajatellut pakata kaiken fanboy-coolin yhteen elokuvaan. No ei onnistunut.

Yhtään kiinnostavaa henkilöhahmoa ja vetävää toimintajaksoa ei elokuvassa ole. Siinä on kaksituntisen trailerin fiilis, jatkuva odotus siitä että alkaisiko tämä jo, ja pitkälti cgi:n pauhuun pohjaavat action-jaksot tuntuvat usein käyttämäni vertauksen mukaan jonkun muun pelaaman tietokonepelin katsomiselta. Niiden keskellä näyttelijätkin ovat kovasti animaatiohahmojen näköisiä.

Eikä siinä kaikki. Jossain vaiheessa puhuttiin, että elokuvasta tulisi 3D. Sitä kuvattiin jälkikäteen tehtävä 3D-muunnos mielessä, ja kuvien asetelmista, syvyyksistä ja leikkauksesta näkyy, että tuo taakka on vaikuttanut raskaasti kokonaisuuden sujuvuuteen. Ilme on outo, kuollut.

Yritin katsoa Sucker Punchia kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla pääsin noin puolen tunnin kohdalle, ennen kuin hermot menivät.

Toisella kerralla kestin hieman pidempään, kävin lataamassa akkuja ja palasin saliin.

En silloinkaan päässyt loppuun asti: kuin kaksi magneettia olisi asetettu vastakkain, allekirjoittanut ja Snyderin ”fantastisilla” visioilla täytetty valkokangas.

Lue myös

The Spirit -ohjaaja Frank Miller: En pidä Batman-elokuvista

Osa elokuvasta jäi näkemättä. Ehkä en ole siis täysin oikeutettu antamaan mielipidettäni.

Mutta kun toisiaan syövät keinotekoisuuteensa tukehdutettu maailma, absoluuttisen sieluton henkilökaarti ja täysin vetämätön juoni, mitä jää jäljelle? Sadan miljoonan dollarin hybris-pommi, joka ei ole kelvannut kohdeyleisölle ensinkään.

Sucker Punch ensi-illassa 15.4.

Lue myös

The Spirit -ohjaaja Frank Miller: En pidä Batman-elokuvista

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Minusta tämä muoti-ilmiö missä naiset vetää kaikkia turpaan on ohi mennyt ilmiö, ei jaksa enää. Jotain uutta matoa koukkuun jo pikkuhiljaa.

Hyvä tuo Red Letter Median arvio: pointtina juuri, että fantasiamaailmassa millään ei ole seurauksia, mitkään säännöt eivät koske ketään ja ”ihmiset” voivat siis lentää vaikka satoja metrejä päin seinää ja selviytyä vammoitta. Onpa elastista. Millään ei siis ole mitään väliä.

”Minusta tämä muoti-ilmiö missä naiset vetää kaikkia turpaan on ohi mennyt ilmiö, ei jaksa enää. Jotain uutta matoa koukkuun jo pikkuhiljaa.”

Sitä sopii toivoa, mutta turpiinannolle taitaa olla pysyvä tilaus, pepistä lisbettiin aika lapsenomaisella ja yksioikoisella tavalla, eikä killbillyt tästä juuri poikkea. Tuossa Red Letter Median arviossa oli hauskasti kommentoitu myös tätä female empowerment -ilmiötä. Se tuntuu myyvän, pikkutytöille, mutta myös pojille, s/m-kamaa. Tällä kertaa jotain meni pahasti pieleen.

Kaikesta päätellen elokuva on surkea epäonnistuminen, mutta koska en ole sitä nähnyt, en voi sitä tietenkään haukkua.

Hieman ongelmallisena koen sen, ettei arvostelija katso elokuvaa loppuun asti.

Toivottavasti et julkaise leffasta blogia ”virallisempaa” arviota.

Joten palataan siihen, että äijät mättää kaikkia pahantekijöitä turpaan kaikissa elokuvissa ja TV-sarjoissa ja nainen siinä vieressä säikkyy ja kiljahtelee. Sitten on maailma taas hyvin ja turvallinen ja kaikilla hyvä mieli.

Itse ajattelen myös sen bordellimaailman olevan vain Baby Dollin fantasiaa, tähän viittaa mielestäni kaikki varsinaiset mielisairaalakohtaukset. Vertailla sopii vaikka alun piipahdusta ”teatterissa” ja ilotalon tanssiesityksen miljöötä.

Itseäni hämmensi elokuvassa eniten se että odotin sellaista Bitch Slap -henkistä räävittömyyttä ja rehellistä nuorten naisten vartaloilla herkuttelua, mutta eihän tuossa missään vaiheessa hyödynnetä moista mahdollisuutta. Yllättävän synkkä painajainenhan se taistelufantasioista huolimatta on.