Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Sucker Punch ja hybris vuoden 2011 Hollywoodissa

Blogit Kuvien takaa 14.4.2011 11:31
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Kuulun ilmeiseen kohderyhmään: pidän Kill Billeistä, Matrixista, Inceptionistakin. Silti Sucker Punch on huonoimpia elokuvia, mitä olen kuunaan elokuvateatterissa nähnyt. Se on aivan sietämätön.

Minun käy sääliksi Zack Snyderia.

Esikoispitkänään hän ohjasi aika näppärän remaken George A. Romeron uraauurtavasta Dawn of the Deadista. En olisi uskonut, että Romeron klassikon – jota noin 16-vuotiaana pidin maailman parhaana elokuvana (videolaki, mikä se muka oli) – uusioiminen asiallisesti olisi ollut edes mahdollista.

Sitä seurasi 300, Frank Millerin sarjakuva-albumiin pohjautuva puupäinen cgi-verilöyly Spartan ja persialaisarmeijan kohtaamisesta Thermopylaissa. 300 oli muovista huuhaata, mutta lajissaan ihan hupaisa sotku ja hurja jättimenestys, jonka myötä Snyder sai vapaat kädet.

Sitten Watchmen, Alan Mooren palvotun graafisen romaanin orjallinen elokuvamuunnelma – ei mikään mestariteos (milloinkohan viitsisin tämän toistamiseen katsoa, saapa nähdä), mutta varsin kunniallinen yritys.

Vapaat kätensä (eli jättibudjetin) Snyder sijoitti ensimmäiseen omaan alkuperäisaiheeseen pohjautuvaan elokuvaansa. Sucker Punchia tehtiin pitkään ja huolella.

Kun haastattelin Abbie Cornishia pari vuotta sitten Cannesissa, Sucker Punchin kuvaukset olivat alkamassa. Yhtä pääosaa esittävä Cornish oli innoissaan elokuvasta ja kuvaili sen olevan se teos, mihin Snyder oli nopeasti nousujohteisen uransa tähdännyt, varma magnum opus.

Lopputulos on sietämätön, täydellisen epäkiinnostava.

Tarina on tavallaan sangen mielikuvituksellinen, mutta järjetön ja vailla logiikkaa. 1950-luvulla mielisairaalaan on teljetty kuvankauniita tyttöjä. Sairaala on salaa myös bordelli, jossa likat joutuvat tanssimaan seksikkäästi ja tietysti muutakin (mikä jää vähän arvoitukselliseksi). Blondi nimeltä Baby Doll saa päähänsä pakosuunnitelman. Sen toteuttamiseksi täytyy kuitenkin olla rohkea, ja aina kun tytöt joutuvat kiperään paikkaan, muuttuu elokuva heidän rohkeusfantasioikseen – jotka näyttävät miekkailu- ja ampumiskeskeisten tietokonepelien eri tasoilta. Myyttiset teemat muinaisesta Japanista ja maailmansodista menevät sekaisin. Jaksot ovat hieman kuin Inceptionin unia, mutta pikkupojan unista. On ilmeistä, että Snyder on ajatellut pakata kaiken fanboy-coolin yhteen elokuvaan. No ei onnistunut.

Yhtään kiinnostavaa henkilöhahmoa ja vetävää toimintajaksoa ei elokuvassa ole. Siinä on kaksituntisen trailerin fiilis, jatkuva odotus siitä että alkaisiko tämä jo, ja pitkälti cgi:n pauhuun pohjaavat action-jaksot tuntuvat usein käyttämäni vertauksen mukaan jonkun muun pelaaman tietokonepelin katsomiselta. Niiden keskellä näyttelijätkin ovat kovasti animaatiohahmojen näköisiä.

Eikä siinä kaikki. Jossain vaiheessa puhuttiin, että elokuvasta tulisi 3D. Sitä kuvattiin jälkikäteen tehtävä 3D-muunnos mielessä, ja kuvien asetelmista, syvyyksistä ja leikkauksesta näkyy, että tuo taakka on vaikuttanut raskaasti kokonaisuuden sujuvuuteen. Ilme on outo, kuollut.

Yritin katsoa Sucker Punchia kaksi kertaa. Ensimmäisellä kerralla pääsin noin puolen tunnin kohdalle, ennen kuin hermot menivät.

Toisella kerralla kestin hieman pidempään, kävin lataamassa akkuja ja palasin saliin.

En silloinkaan päässyt loppuun asti: kuin kaksi magneettia olisi asetettu vastakkain, allekirjoittanut ja Snyderin ”fantastisilla” visioilla täytetty valkokangas.

Osa elokuvasta jäi näkemättä. Ehkä en ole siis täysin oikeutettu antamaan mielipidettäni.

Mutta kun toisiaan syövät keinotekoisuuteensa tukehdutettu maailma, absoluuttisen sieluton henkilökaarti ja täysin vetämätön juoni, mitä jää jäljelle? Sadan miljoonan dollarin hybris-pommi, joka ei ole kelvannut kohdeyleisölle ensinkään.

Sucker Punch ensi-illassa 15.4.