Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Steven Spielbergin Tintti-elokuva on uuden animaation mestariteos ja täysverinen seikkailuelokuva

Blogit Kuvien takaa 14.10.2011 12:05
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus ylitti odotukseni reippaasti. Se ei ole ainoastaan parhaiten 3D:tä hyödyntävä elokuva, jonka olen nähnyt. Tintti on hengästyttävä parhaalla mahdollisella tavalla – erinomainen seikkailuelokuva, eikä vain animaatiogenren puitteissa.

Hergén albumin (1943) lukemisesta on kulunut ainakin parikymmentä vuotta, joten en kommentoi tarinan uskollisuutta. Sen tiedän, että mukana on myös aineksia Kultasaksisesta ravusta ja Punaisen Rakeemin aarteesta.

Onko maailma Hergén? Kyllä, mutta myös ohjaaja Steven Spielbergin (ja Peter Jacksonin, joka teki tähän 2nd unit-jaksoja ja ohjaa toisen Tintti-elokuvan, joka on vahvasti suunnitteilla). Kuvat ja hahmot ovat sarjakuvista tismalleen tuttuja, mutta elävät spielbergiläisellä sykkeellä, kuin 12-vuotiaan mielikuvituksessa.

Täydelliseen Hergé -vaikutelmaan pyrkiminen olisi tuottanut aivan erilaisen, tähän verrattuna minimalistisen elokuvan.

Samaan hengenvetoon on todettava iso helpotus: Spielberg ja kumppanit eivät ole sortuneet itsesensuuriin. Hergén sarjakuvissa on paljon asioita, joita amerikkalaisessa koko perheen animaatiossa ei olisi arvannut näkevänsä. Mutta aseet, kuolemat ja jopa Kapteeni Haddockin koominen alkoholismi (jonka ympärille on keksitty monta mojovaa visuaalista gagia) ovat säilyneet elokuvaan.

(Sain tästä vihiä jo kesällä, kun näin Sony-studion junketissa kymmenen minuutin pätkän elokuvasta. Sen jälkeen haastattelin Spielbergin useimpien elokuvien tuottajaa Kathleen Kennedya, joka korosti tätä uskollisuutta – ja sanoi yhdessä Stevenin kanssa katuvansa ratkaisua, että E.T.:n uusintajulkaisusta digitaalisesti poistettiin aseet poliisien käsistä, kun niiden ei katsottu sopivan koko perheen elokuvaan. Nyt he eivät olisi enää tehneet niin.)

Tintti ei ole puhtaasti näyteltyä elokuvaa, eikä täysin animaatiota, vaan kokonaan performance capture -tekniikkaa. Näyttelijät ovat esittäneet tilanteet studiossa. Heidän liikkeensä on tallennettu ja tietokoneanimaatio piirretty niiden päälle. Oikeastaan vain Tinttiä esittävälle Jamie Bellille on jätetty selvästi myös omia kasvonpiirteitä.

Näiden puoliksi digi, puoliksi ihminen -hahmojen kanssa on ollut ongelmia, kuten tästä Tintista aiemmin blogatessani huolissani kirjoitin. Avatarin na’vit olivat aika onnistuneita, Apinoiden planeetan synnyn kädelliset edelleen aika onnistuneita.

Nyt vaikutelma toimii. Hahmoissa on fotorealistisia yksityiskohtia, kuten ihohuokosia (ja Haddockin nenäkarvat), ja toisaalta ne ovat sarjakuvamaisen liioiteltuja – mutta kun silmät elävät, kokonaisuus toimii. Totuttelua tarvitaan, mutta vain muutama minuutti.

Toisaalta juuri tämä sarjakuvamaisuus auttaa nielemään sen, että alkupuolella Tintti puhuu paljon ääneen katsojalle (Miloulle) omia ajatuksiaan, jotka toisessa sarjakuvassa lukisivat ajatuskuplassa. Jos ihmisnäyttelijä lausuisi samat, vaikutelma olisi varmaankin vaivaannuttava. Ja jos elokuvan tahti olisi yhtään hitaampi, tällaiset seikat ja (sarjakuvallisesti uskollisen aseksuaalisen) Tintin maitomaisuus alkaisivat häiritä.

Mutta se vauhti! Elokuva osoittaa selvästi, kuinka tärkeitä vaikuttajia Tintti-sarjakuvat olivat, kun Spielberg teki Kadonneen aarteen metsästäjät. Tunnelma on samanlainen, eikä vain aikakauden vuoksi ja siksi, että taas pauhaa tutuntuntuinen John Williamsin orkesterimusiikki. Tällaista on aito-spielbergiaaninen seikkailuelokuva, jota esimerkiksi neljäs Indy ei ollut.

Spielberg muuten hankki Tintin oikeudet Hergéltä jo tuolloin, 1980-luvun alussa, juuri ennen taitelijan kuolemaa. Hyvä, ettei elokuvia tehty aiemmin. Tämä teknologia tekee lähtökohdalle oikeutta.

Indiana Jones -henkisten tunnelmien ja tilanteiden (esimerkiksi lentokoneen uhkaava propelli) ohella mukana on muun muassa viittaus Tappajahaihin. Siinä, kuten kaikessa muussakin on rento, mutta innostunut meininki: tuntuu, että elokuvaa on tehty suoraan sydämestä.

Aivan uraauurtavaa on 3D ja kuvakulmien käyttö tietokoneanimoinnissa. Tässä suhteessa Tintti on uuden ajan airut, aivan poikkeuksellinen ja toistaiseksi ainutlaatuinen (kunnes muut ottavat mallia) elokuva.

Yksi kolmiulotteisen elokuvan kehittämisen suurimmista haasteista on silmän ja aivojen hidas sopeutuminen kunkin kuva-asetelman syvyyssuhteisiin. Jos yhdestä kuvasta siirrytään liian nopeasti toiseen, aivot pistävät hanttiin.

Tintissä asia on ratkaistu tekemällä kuvista todella pitkiä. Silmä sopeutuu paremmin yhtäjaksoiseen kuvaan, vaikka ”kamera” liikkuisi. Eli sen sijaan, että kuvakulmaa vaihdettaisiin leikkaamalla toiseen, ”kamera” siirtyy toiseen paikkaan, se kiitää, liitää, tekee mahdottomia liikkeitä ja kieputtaa – olematta silti häiritsevän villi. Asiaa on selvästi mietitty todella huolella.

Onko tämä tulevaisuuden elokuvaa? Kyllä. Tavanomaisempienkin toimintaelokuvien vauhdikkaimmissa jaksoissa tullaan varmasti toimimaan näin: näyttelijät mallinnetaan ja kaikki rakennetaan ympärille tietokoneella. Tällaisessa ympäristössä 3D toimii hemmetin hyvin ja syntyy vahvin mahdollinen immersio.

Tuloksena on positiivisella tavalla unimaisia ”kamera”-ajoja, joissa miljöötä tarkkaillaan kuin vapaasti lentävän linnun perspektiivistä. (Jotain samanlaista oli hallusinatorisessa Enter the Voidissa.) 360 asteen pyörityksiä ympäri tilanteen on tuon tuostakin. Tässä trailerissa alussa näkyvä merirosvotaistelu oli ällistyttävä, mutta hurjinta antia on toimintakliimaksin takaa-ajo halki marokkolaiskaupungin (kohta 1:14-1:26 trailerissa, mutta elokuvassa aivan yhtä vauhdikasta, mutta saumattomasti yhtäjaksoista ajoa ehkä peräti kolme minuuttia, ajantaju meni).

Se tuntuu vatsanpohjassa, kiitos 3D-immersion ja sisäsyntyisen toden tunnun. En muista, milloin olisin kokenut jälkimmäistä animaatioelokuvassa.

Pelkästään detaljien rikkaus saa kaipaamaan uudelleen elokuvan pariin. Lopussa huomasin, että Spielberg on keksinyt laittaa ”kameran linssiin” heijastuksia Marokon auringosta. Varmasti aiemmin oli käytetty muitakin keinoja, joilla tietokoneanimaatioon helposti syntyvää muovisen keinotekoista vaikutelmaa aavistamatta estettiin ja rikottiin.

Tintti ei ole Kadonneen aarteen metsästäjien (mielestäni Spielbergin paras elokuva) veroinen genrensä huippu, mutta tarjoaa poikkeuksellisen mainiota eskapismia aikuisille. Hurja vauhti toki vetoaa varmasti myös lapsiin, samoin kuin harkittu ripaus törmäilyhuumoria, jolle tinkimätönkään Hergé-fanaatikko tuskin voi sanoa ei. Spielberg luottaa katsojaan iästä riippumatta. Tintin näkemisen jälkeen luotan itsekin Spielbergiin, monen vuoden jälkeen.

Fantastista, sanan molemmissa merkityksissä.

Tintin seikkailut: Yksisarvisen salaisuus ensi-illassa 4.11.