Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Steve McQueen ja Shame, elokuvakritiikki ja häpeä

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 14.1.2012 06:49

Eilen ensi-iltansa sai Shame, Steve McQueenin ohjaama draama newyorkilaisesta menestyjästä, jonka seksiriippuvuus on ajanut helvetilliseen kaksoiselämään. Hieno elokuva tullaan varmasti näkemään vuoden kuluttua monien kriitikoiden ”vuoden parhaat”-listoilla, ja pääosan Michael Fassbender on vahva Oscar-ehdokas.

Kuka Steve McQueen?

Ei, kyseessä ei ole ”70-luvun toimintatähti”, vaan vuonna 1969 syntynyt britti, joka on saanut muun muassa yhden kotimaansa tärkeimmistä taidetunnustuksista, Turner Prizen. Shame on hänen toinen ohjaustyönsä.

Muun muassa Suuressa pakoretkessä, Bullitissa ja parissa Sam Peckinpahin elokuvassa pääosaa esittänyt Steve McQueen kuoli 50-vuotiaana keuhkosyöpään. Hän olisi nyt 81.

Perjantain ykkösuutinen elokuvanystävien ja alan ammattilaisten keskuudessa Facebookissa oli se, että Metro-lehden kriitikko sujuvasti ja huoletta sekoitti McQueenit.

(Täällä kyseinen lehti pdf-muodossa.)

Moka oli vilpitön, mutta masentavan paljastava yleisellä tasolla.

Se ei ollut kirjoitusvirhe, eikä ajatusvirhe. Kriitikko paljasti, ettei tiennyt näyttelijä-McQueenin, aikansa suosituimman miesnäyttelijän kuolleen, saati että olisi kuullut tästä toisesta McQueenista, vaikka hänen esikoisensa Hunger on viime vuosien kiitetyimpiä eurooppalaisia elokuvia (video- ja kuvataidetaustasta puhumattakaan). Suomessa sitä ei nähty elokuvateatterilevityksessä, mutta ainakin Espoo Cinéssä, Sodankylän festareila ja dvd-levityksessä. Vaikka asianomainen kriitikko ruotii ensi-iltoja joka viikko, ei hän tunne nykyelokuvaa tuon kaupallisimman annin ulkopuolelta ilmeisesti ollenkaan.

Näinhän se tuntuu Suomessa usein olevan. Elokuvakritiikin arvo on heikko. Joissain julkaisuissa sitä pääsee tekemään, jos onnistuu valumaan lehdistönäytökseen ja sen jälkeen malttaa naputella muutaman sanan siitä, mitä mieltä niinku on.

Pitäisikö tässä olla elokuvajournalistina kollegan puolella?

Jokainen tekee virheitä, mutta moinen laajaa välinpitämättömyyttä heijastava nuijalla päähän -luokan sekaannus yksinkertaisesti laskee kritiikin arvostusta (entisestään). Mcqueengatea käsitelleessä Facebook-keskustelussa eräs elokuvantekijä totesi, että eipä tosiaan tarvitse kauheasti välittää siitä, mitä kriitikot sanovat.

(Jostain syystä Shame on aiemminkin aiheuttanut erityistä päänvaivaa toimittajille, kuten Elokuvauutisten juttu paljasti.)

Kenties seuraavaksi joku pahoittelee, kuinka lupaavan näyttelijä-ohjaaja McQueenin ura tyssäsi itsemurhaan, mutta hei, the show must go on.

Haastattelu Hungerista: Steve McQueenin terroristielokuva herätti kohua Iso-Britanniassa

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Hekumoin ajatuksella että Steve McQueen ohjaa elämäkertaelokuvan Michael Jacksonista. Käsiksestä vastaa tietenkin Jim Thompson ja ”Fassbinder” pääosaan.

Elokuvantekijöidenkin filmihistorian tuntemuksessa saattaa olla aukkoja.

Minä luen mielelläni David Thomsonin elokuvakirjoituksia? Vai oliko se sittenkin David Thompson, jonka kirjoituksia minä luen? Noiden Jimien romaaneista puhumattakaan…

En tunne Metro-lehden arvosteluja, vaikka yleensä mielelläni luen muiden juttuja, kun olen oman arvion kirjoittanut – etten vain vahingossa alitajuisesti poimi päähäni muiden mielipiteitä tai muita virheitä~(;^)~

Jos virhe oli yksittäinen, niin se sallittakoon. Kuten blogisti kirjoitti, me teemme kaikki virheitä. Jopa Hesarin tv-elokuvasivullakin niitä on toisinaan nähty.

Ja Facebookissa en ole, mutta jos olisin, niin sanoisin sille elokuvantekijälle, joka siellä kirjoittelee, ettei arvostelijoiden mielipiteitstä tarvitse tämän esimerkin valossa välittää – hänelle sanoisin, että ihan nyt vaan tutkailee ensin oman ammattiryhmänsä tiedontason.

Esimerkiksi tänne toisinaan kirjoittava Dome Karukoski nuoresta iästään huolimatta tuntee ja arvostaa vanhaa elokuvaa ja tietää sen tekijät.. En ole ollenkaan varma, että kaikki kotimaiset ohjaajat alansa taidehistorian tuntevat tai ovat siitä kiinnostuneita. Itse haastattelin kerran erästä maamme tunnettua ohjaajaa, joka ei tiennyt yhden elokuvahistorian suurimman filmintekijän kuolemasta. Olisiko hänen pitänyt (no, siinä nimenomaisessa asiayhteydessä ehkä kyllä).

Silti tämä ohjaaja tekee hyviä elokuvia – edelleen. Forgive and forget – tai toisinpäin! Ja muista, että olet kuolevainen, niin kuin muinaiset roomalaiset.

Virhe ei ollut yksittäinen kuten Suvi huomautti. Tero Toivasen kritiikeissä on viikosta toiseen virheitä, jotka kertovat siitä ettei kriitikko oikein jaksa perehtyä työhönsä tai ei ainakaan viitsi tarkistaa asioita, joista on epävarma. Virheitä sattuu kaikille, mutta en tiedä muita, joille niitä ”sattuisi” näin usein.

Onko joku ilmaisjakelumetro edes oikea lehti? No ei ole, eikä ole kyllä toimittajatkaan! Ja sen näkee tässä.

Niin, se elokuvatekijä jonka mielestä elokuvakriitikoilla ei ole mitään väliä, ei taatusti ole pahoillaan jos hänenkin elokuvansa saavat kehuja

Ihan tiedoksi, asian vierestä: Shame on yliarvostettu, aika mitäänsanomaton leffa, jota vaivaa kauhea pinnistely. Hunger oli parempi. Eikä Shamea pidä sekoittaa Shaneen eli Etäisten laaksojen mieheen.

”Esimerkiksi tänne toisinaan kirjoittava Dome Karukoski nuoresta iästään huolimatta tuntee ja arvostaa vanhaa elokuvaa ja tietää sen tekijät..”

Olisi ihan mielenkiintoista, jos tietyn asenteellisuuden vaivaama Hannu Björkbacka selventäisi mitä ovat ”vanha elokuva” tai ”nuori ikä”. Missä iässä tietyt elokuvat tulisi nähdä, miten seikka tangeeraa elokuvan valmistumisvuoden tai -vuosikymmenen kanssa ja onko seikoilla milloin on aloittanut elokuvien katselun ja tajunnut näkemänsä, merkitystä ja niin edelleen.

Onko esimerkin, 35-vuotiaan Karukosken tapauksessa kyse fyysisestä iästä, iästä elokuvien tekijänä tai tai niiden katsojana vai jostakin muusta. Pätee erinomaisesti myös elokuvakritiikkiin; ei aina ”nuoresta iästään huolimatta” vaan joskus jopa sen ansiosta.

HB: ”Ja Facebookissa en ole, mutta jos olisin, niin sanoisin sille elokuvantekijälle, joka siellä kirjoittelee, ettei arvostelijoiden mielipiteitstä tarvitse tämän esimerkin valossa välittää – hänelle sanoisin, että ihan nyt vaan tutkailee ensin oman ammattiryhmänsä tiedontason.”

Olen samaa mieltä siitä, että elokuvien katsomisesta on varmasti etua elokuvantekijälle. Onko elokuvahistorian vuosilukutuntemuksesta sinänsä hyötyä elokuvanteossa – en tiedä miksi olisi.

Esimerkiksi joku Werner Herzog ei ole välittänyt edes elokuvien katsomisesta, mutta hän on tehnyt järkyttävän hyviä elokuvia, jopa kaikkien aikojen parhaita.

Kiitän blogistia huomiosta. Kuten lainauksesta ilmenee, en ole väittänyt, että ”elokuvahistorian vuosilukutuntemuksesta sinänsä” olisi elokuvanteossa hyötyä – etkä sinäkään väitä minun niin väittävän. Sanonhan vain selvästi, että jos elokuvantekijä piikittelee Facebookiss kriitikkoa virheistä, hänen pitäisi tarkistaa, että oma selusta on kunnossa. Aina ei nimittäin ole (esimerkkini koski kotimaisia filmintekijöitä).

En tiedä kyllä, kuka täällä on esittänyt, että vuosiluvutkin pitäisi elokuvista muistaa (kriitikot/filmintekijät), vaikka tärkeää tietoahan sekin on, ei kai aivan merkityksetöntä? Käytännössä vuosikymmenen kun saa oikein, niin sekin on hyvä. Ja nämä tiedothan voi aina tarkistaa kirjoista ja netistä, jos niitä tarvitsee.
Omasta mielestäni elokuvan perustuntemus on hyvä niin kriitikoille, tekijöille kuin katsojillekin, jotta tiedettäisiin, mikä on todella uutta, mikä ”tribuuttia ja hommagea” tai muuta sämpläystä vanhoista filmeistä. Ja se on tietysti merkityksellistä kaikille niille, joita elokuva taiteena kiinnostaa. Eiväthän kirjanystävätkään lue vain uusinta Remestä?

Varmasti löytyy itseoppineita neroja, kuten Herzog. Mutta toki he ovat poikkeuksia. Oli ennen ihan normaalia, että elokuva opitaan kantapään kautta. Esimerkiksi Michael Powell teki lähes kaikkia elokuvantekoon liittyviä töitä ennen ohjausta. Hitchcock aloitti mykkäfilmien välistillien tekijänä! Ja molemmat he katsoivat elokuvia aina, kun aikaa jäi. Kotoisa esimerkki on näyttelijä-ohjaaja Jarno Hiilloskorpi, joka aloitti varhaisteininä kuvauspaikoilla, kouluttautui näyttelijäksi teatteriin ja elokuviin ja toimi pitkään teatterinjohtajanakin. Mutta hän oli myös – mikä harvoin muistetaan – yksi ensimmäisiä suomalaisen uuden aallon ohjaajia – ja filmihullu jos mikä.
Entisaikaanhan ammatit opittiin kisällipohjalta. Niin Herzog sen on varmasti oppinut, katsomalla muiden tekemistä tai osallistumalla niihin ja lähtemällä sitten lentoon omaan uniikkiin suuntaansa. Herzog on elokuvan runoilija. Mutta niin on Bressonkin – ja hänen kerrotaan pitäneen esimerkiksi James Bondeista! Scorsese on tunnetusti filmihullu, filmihistorioitsija omalla tavallaan myös. Kävelevä ensyklopedia.
Haastatteluissa filmintekijät ovat ihmisiä, sanovat sillä hetkellä mieleen tulevan asian. Aivan kuin omaa kirjaa/levyä/elokuvaa tekevät yleensä sanovat, etteivät lue/kuuntele/katsele muiden töitä (koska se sekoittaisi omaa tekemistä – juuri sillä hetkellä). Herzog on kertonut nähneensä ensimmäisen elokuvansa 11-vuotiaana. Hän on myös toiminut kummina nuorille filmintekijöille ja siten joutunut katsomaan heidän töitään ja antamaan palautetta. Lisäksi hän on toiminut festivaalien juryissä. Siis ihan varmasti katsonut elokuvia.
Jos katsoo, miten tarkasti Herzogin Nosferatu seuraa Murnaun Nosferatua – ja missä se siitä poikkeaa – on tietysti ihan selvää, tunteeko iso H elokuvahistoriansa – vuosilukuja myöten – vai ei. Ja voidaan kysyä, miksi Herzog käveli Saksasta Pariisiin Lotte Eisnerin kuolinvuoteen luo vuonna 1974, jollei elokuvien ”vuosiluvuilla” hänelle mitään merkitystä ollut. Lotte Eisner oli tunnettu filmihistorioitsija.
Herzog joutuu myös valikoimaan näyttelijät elokuviinsa. Se ei onnistu ilman, että hän katsoo muiden töitä. Hänen viimeaikojen Oscar-suosikkinsa on Colin Firth. Eikä Firth edes ole näytellyt hänen elokuvissaan.
Jos lukee vaikkapa Time Out –verkkolehden 100 parhaan brittielokuvan äänestystä, näkee miten paljon uudet ja vanhat elokuvantekijät ovat filmejä katsoneet. Sillä katsomisella on varmasti ollut merkitystä heidän työlleen, suorasti tai epäsuorasti. Ja joka kesä, kun kuunnellaan Sodankylässä vierailevia hienoja ohjaajavieraita, heiltä löytyy vastaus kysymykseen, mikä on se aution saaren elokuva. Terence Davies paljastui yhdeksi suurimmaksi filmihulluksi lapsuudesta saakka. Tuo ”fanittaminen” näyttäytyy hyvin luovalla tavalla myös hänenkin järkyttävän hyvissä elokuvissaan.
Aiemmin elokuvantekijän ammatti opittiin kisällimenetelmällä. Nykyään on koulut. Toivottavasti niissä opetellaan filmihistoriaa ja katsellaan elokuvia. Myös Suomessa.

En huomannut Mika Helmisen kommenttia äsken. (Tämä ei siis ole floodaamista, vaan vastaus kysymykseen~(;^)~

Kiitos myös Helmiselle. Ehkä kirjoitin ajatuksissani epäselvästi ”nuorista filmintekijöistä” – tai sitten en vain ymmärrä Helmisen kysymystä oikein? Mistä asenteellisuudesta on kysymys? Ikärasistina minua tuskin voi pitää~(;^)~

Minusta on itsestään selvää, että ”vanhemmat” ovat katsoneet enemmän elokuvia kuin ”nuoremmat” – jos ylipäänsä ovat niistä kiinnostuneet. Tämä koskee niin elokuvantekijöitä kuin arvostelijoita. Aikaahan on ollut vanhoilla ”fyysisen ikänsä” vuoksi ollut tähän harrastuneisuuteen pitempään, nuorilla vähemmän. Jos aikamatkat ajatuksena hylätään.

Kun ”nuori” filmintekijä tai arvostelija on katsonut yhtä paljon kuin se ”vanha”, se tarkoittaa, että hän on tehnyt enemmän työtä elokuvien katsomiseksi kurottaakseen aikaeron yli – varsinkin kun ”vanhempia” elokuvia ei ”uusintoina” juuri näytetä kuin elokuvakerhoissa – joita oli enemmän ”vanhaan hyvään aikaan” – ja arkistonäytöksissä ja festareilla. Siispä nuoren täytyy olla ahkera elokuvan opiskelija tai harrastaja – tai dvd-levyjen keräilijä.

Tuossa esimerkissä oli kyse Karukoskesta ohjaajana, joka tuntee elokuvahistoriaa. Kysyin pari vuotta sitten häneltä hänen suosikkiaan erästä tilaisuutta varten ja hän kertoi pitkään Carnén Paratiisin lapsista 40-luvulta suurena suosikkinaan. (Siis Karukoski ei ole itse 40-luvulta, Paratiisin lapset on. Tai on sen niminen tehty 90-luvullakin, mutta se on toinen tarina.)

En tietenkään tarkoittanut, ettei ”nuori” yleensä voisi arvostaa vanhaa elokuvaa, for heaven’s sake – totta kai voi. Sodankylässä näitäkin nuoria tapaa, esimerkiksi. (Sanottakoon nyt varmuuden ja kaikenlaisen tangeeraamisen välttääkseni, että muuallakin varmasti Kotkasta Rovaniemelle.) Minäkin näin Keatonini ”nuorena” ensi kerran.

Ja hyvä elokuvahan ei ”vanhene” koskaan – oli se sitten vanha tai uusi.

(En ehdota iän mainitsemista näihin kommenttipuheenvuoroihin. Nimi riittää, kuten Helminen tekeekin.)

Voitaneen jättää tuollaiset kriitikot omaan arvoonsa? Kyllähän nyt sen verran pitää olla ammattiylpeyttä, että ottaa edes hieman selvää arvostelemansa elokuvan ja sen ohjaajan taustoista.

Ehkä Shame on vain niin hyvä elokuva, ettei kriitikko voinut uskoa ohjaajan olevan joku tuntematon nimi? Häpeällistä tässä tapauksessa on vielä se, että tuo ohjaajan edellinen ja erinomainen elokuva Hunger tuli juuri televisiosta.

Mistäköhän tuo tieto ettei Herzog välittänyt elokuvien katsomisesta on peräisin?

Keke: ”Mistäköhän tuo tieto ettei Herzog välittänyt elokuvien katsomisesta on peräisin?”

Ohjaaja laukoo tällaisia Paul Croninin tuhdissa Herzog-haastattelukirjassa, jonka pariin pääsen loppuviikosta.

Voin siteerata sitten sitä, se on suosikkilähteitäni mitä siteeraamiseen tulee. (Tähän hymiö.)

Elokuvakritiikin taso ei kieltämättä ole kovin korkealla Suomessa. Itsestäni ei ole kovin hauskaa lukea arvostelua, jos tuntuu ettei arvostelija tunne elokuvia huomattavasti paremmin kuin minä, pelkkä sunnuntaiharrastelija. Liian usein myös tyydytään kertomaan onko elokuva hyvä vai huono, ikään kuin se olisi jotenkin olennaista. Toki elokuvan subjektiivinen laatu on tärkeä, mutta olennaista on se, mistä tekijöistä se laatu muodostuu, ei joku tähtien määrä.

Monesti tuntuu, että kriitikolla on mielessään joku omaperäinen ajatus, jota hän voisi valottaa, mutta palstatila ei riitä siihen. Masentavuuteen asti formatoidulta printtimedialta ei kai voi kuitenkaan odottaa, että arvosteltaisiin vaikkapa vain yksi elokuva viikossa, mutta perusteellisesti. Toisaalta varmaan aika sama, kun netissä on nykyään paljon pitkiä elokuva-analyyseja tietäviltä kriitikoilta. Terävin elokuvakirjoittamisen kärki eläneekin tällä hetkellä juuri blogeissa.

Lopuksi voisin pyytää Kalleltakin hiukan syvällisempää analyysia elokuvien suhteen, kun kuitenkin tiedän sinun siihen pystyvän. Liian usein vain kuittaat elokuvan huonona ja hyvänä (ainakin tässä blogissa) ja menet eteenpäin.

Eero L: Tämä blogihan ei ole se paikka, mihin Kalle kirjoittaa kritiikkejä. Niitä voi lukea ostamalla näitä masentavuuteen asti formatoituja printtimedioita.

Täällä mennään elokuva-alan ilmiöiden ja uutisten taakse, eikä julkaista arvosteluja. Ja hyvä niin!

Kiitos Katsojalle, joka tietää ja kertoo blogistin asiat. Viimeisessä Imagessa oli hyvä Rooney Maran haasto, mutta petyin, kun siinä lehdessä arvostelut (lyhyet) olikin sitten tehnyt joku muu.
Ehkä Suomen Kuvalehti on Kinnusen pääasiallinen arvostelupaikka – mutta harmi kyllä, eipä löydy siitäkään lehdestä joka viikko elokuva-arvosteluja, ainakaan Kinnusen. Oletan siis, että blogisti kiertää maailman festivaaleilla tekemässä hienoja haastattelujuttuja (Allen, Pitt), joten aikaa ei arvosteluille liiemmälti jää.

Onkohan siinä Croninin kirjassa juttua INVINCIBLESTÄ? Herzogin elokuvasta, jonka pääosassa oli Jouko Ahola? Elokuva ei toki Herzogin muistettavimpia – taisi tulla siinä vaiheessa, kun iso H tuntui joutuneen aallonpohjaan ja rutiiniin, mutta hänpä nousikin komeasti uuteen kukoistukseen heti pian. Invincible on ihan kiva ajankuva – juutalaisten sorrosta on kysymys ja Ahola on esiintyvä voimamies – mutta ei filmiä kovin tärkeäksi tekijäinsä uralla (Herzog, Tim Roth) voi pitää – Aholan uralla toki. Filmin kuvauksista tehtiin mukava pieni ”making of”, joka esitettiin televisiossakin.

Tunnen usein eräänlaista syyllisyttä siitä, etten kirjoita tänne enempää ajatuksiani itse elokuvista, uusista ja vanhoista. Se vaatii keskittymistä ja ajatusten tarkkaa muotoilemista. Liian usein sitä päästää itsensä helpolla.

Mutta toisaalta koen tämän blogin keskeisimmäksi sisällöksi ajankohtaisten asioiden käsittelemisen, ripeänkin uutisoinnin, sekä yleisempien elokuviin liittyvien ajatusten ilmaisemisen. Pyrin olemaan tarkka ilman että sorrun näpertelyyn tai saivarteluun. Kiitos kaikille kommentoijille nyt ja jatkossa, tärkeintä on että ajatukset pysyvät liikkeessä eivätkä jämähdä.

HB: Croninin kirja on erinomainen, kannattaa lukea. Inviciblestäkin on asiaa.

Kun nyt on sanottu useammasta suusta kuinka tämä kuvastaa suomalaisen leffakritiikin tilaa, niin millaisia ovat ilmaisjakelulehtien kriitikot Norjassa, Vietnamissa tai Meksikossa?

atp: ”Kun nyt on sanottu useammasta suusta kuinka tämä kuvastaa suomalaisen leffakritiikin tilaa, niin millaisia ovat ilmaisjakelulehtien kriitikot Norjassa, Vietnamissa tai Meksikossa?”

Se, että lehteä jaetaan ilmaiseksi, ei tee siitä julkaisuna yhtään sen vähempiarvoisempaa. Ei yhtään. Jos tekisi, en ehkä olisi tätä blogimerkintää kirjoittanut.

(Tiedän jotain kahdesta Metron lokaalipainoksesta. Tukholman Metron elokuvajuttuja voi lukea täältä: http://www.metro.se/noje/film/ Belgian Metron kuukausipalkkainen elokuvatoimittaja taas pyörii kriitikkona ja haastattelijana kaikilla olennaisilla festareilla maailmassa, mutta tietty Belgiassa ranskankielisenä Euroopan valtiona ja kulttuurialueena on vähän erilainen suhtautuminen elokuvaan kuin Suomessa).

http://fi.wikipedia.org/wiki/Metro_%28lehti%29

Disclaimer: tämä vapaa toimittaja on kirjoittanut Metroon muutamia juttuja ihan viime kuukausina, enkä näe syytä, miksen kirjoittaisi jatkossakin.

Onko ap ensisijaisesti elokuvakritiikkejä kirjoitteleva blogisti, vai bloggaava elokuvakriitikko?

Näitä luetaan juuri nyt