Spagettiwesternit ja Quentin Tarantino, lyhyt oppimäärä

Spagettiwesternien vaikutus Quentin Tarantinoon on tullut ohjaajan kahdessa viimeisimmässä elokuvassa yhä ilmeisemmäksi. Toiseen maailmansotaan sijoittuvassa Kunniattomissa paskiaisissa alkukohtaus oli melko suoraa lainaa Sergio Leonelta. Ensi viikolla Suomen ensi-iltansa saava Django Unchained on lännenelokuva, ja ennen kaikkea italialaistyylinen western. Sen inspiraation lähteisiin voi perehtyä Colttikonsertti-minifestivaalilla.

Yhtäläisyydet eivät jää vain yksittäisiin kohtauksiin ja musiikkilainoihin. Keskeisempää on asenne.

Spagettiwesternit olivat ensimmäinen postmoderni genre. Se tarkoitti paitsi lainailua elokuvasta toiseen ja pintatasoa syvemmälle menevää veijarimaisuutta, usein myös sankaruusfetissin hylkäämistä ja moraalin sävyjen tutkailua.

Spagettiwesternejä on pidetty nihilistisinä, mikä on osa totuutta. Tarantino on maininnut suosikkielokuvakseen Hyvät, pahat ja rumat, mutta lajityypin suosikkiohjaajakseen Sergio Corbuccin, valtavirran historiankirjoituksessa Leonen varjoon jääneen tekijän. (Aiheesta lisää Tarantino-haastattelussani. Corbuccista kirjoitin blogiini Venetsiasta 2010 ja vuolaammin Tarantinon Djangon innoittamana seuraavana keväänä.)

Leone oli anarkisti, joka näki rumissa ja näennäisen pahoissakin usein jotain (menetettyä) hyvää. Corbucci taas kuvaa maailmaa, jossa selvitäkseen monista tulee välinpitämättömiä ja joistain hirviöitä.

Kaikista spaguista tarantinomaisuuden selkein edeltäjä on kuitenkin nimeltään Sartana. Se on koominen, itsetietoinen ja kiistatta iloisesti nihilistinen.

Sartana on nyt mahdollista nähdä Suomessa, kun Django Unchainedin ensi-iltaa juhlistetaan Colttikonsertti-elokuvafestivaalilla 17.-20.1. Tapahtuman takana on Night Visions -festivaaliorganisaatio. Tarjolla on Tarantino-uutuuden ennakkonäytöksen ohella kymmenen spagettiwesterniä sekä yhden amerikkalaisen 1970-luvun B-länkkärin. Aikoinaan 1960-luvun lopulla Sartana jäi Suomessa sensuuriin. Nyt sen harvinainen filmikopio siirtyy Colttikonsertti-näytöksen jälkeen Tarantinon omaan yksityisteatteriin.

Gianfranco Parolinin ohjaamassa elokuvassa sankaria esittää Gianni ”John” Garko, tavallaan melko pökkelömäinen näyttelijä, jonka olemuksessa on ihan vähän Clint Eastwoodia. Itse Sartanan hahmossa on nähty James Bondia sekä ”ripaus Sherlock Holmes -tyyppistä neroilua, Draculaa ja (Garkon mukaan) Taika-Jimiä. Siis yhdistelmä sieltä sun täältä otettua populaari-mytologista peruskauraa, joka on kuitenkin tarkasti ja luonteikkaasti valittua”, luonnehtii Colttikonsertti -ohjelmasuunnittelija, Suomen spagettiwestern-auktoriteetti, ystäväni ja kollegani Lauri Lehtinen.

Sitä tarantinomaisuutta on elokuvan yhdistelmä leikkisyyttä ja kohtalokkuutta. Väkivalta on lopullista, ”todellista”, mutta elämä villissä lännessä on kuin hieman ylikierroksilla käyvää sirkusta: tyylilajina on oikeastaan itsetietoinen pop-taide. Ollaan jo todella kaukana niistä klassisista amerikkalaisista western-asetelmista, joista Leone ammensi omaan, tyyliteltyyn maailmaansa.

Sartana on elegantti opportunisti, mutta tekee siinä sivussa kuin vahingossa myös hyvää – hän on James Bond vailla vastuuta. Jos Tarantino ohjaisi 007-seikkailun, se olisi jotain tällaista (ja sehän olisi voinut tapahtua).

Suosikeilleen silmää iskevän Tarantinon omista elokuvista ei suoria Sartana-viittauksia löydy, mutta hänen kaverinsa Robert Rodriguez nimesi Macheten naissankarin Sartanaksi.

Colttikonsertissa nähdään myös neljäs Sartana-seikkailu Light the Fuse, Sartana is Coming (festivaalin elokuvaesittelystä: ”Sartanan tämänkertaisiin erikoisaseisiin kuuluvat intiaanitoteemin, robotin ja sytkärin välimuoto Alfie sekä uskomaton tykkiurkuharmooni, joista Djangokin olisi kateellinen”) sekä esimerkiksi Corbuccin The Hellbenders, jonka musiikkia Django Unchained kierrättää. Poliittista spagettia edustaa vallankumouswestern Naurava paholainen (A Bullet for the General), jossa riehuu Klaus Kinski.

Rajuimmissa spaguissa nähtiin kauhusävyistä verenvuodatusta. Siitä esillä ovat ultrabrutaali espanjalaiswestern Cut-Throats Nine ja vain hitusen siistimpi The Fighting Fists of Shanghai Joe, jossa kiinalainen kungfu-ekspertti ottaa mittaa Klaus Kinskin näyttelemästä skalpeeraavasta palkkamurhaajasta – siinäpä vähän erilaista western-tematiikkaa.

Brasiliaan sijoittuvan ultraharvinaisen ja abstrakteja sävyjä ehkä Glauber Rochan innoittamana tavoittelevan, Giovanni Fagon ohjaaman Viva Cangaceiron pääosassa nähdään Corbuccin useiden elokuvien ristiriitaisia sankareita näytellyt Tomas Milian. Viva Cangaceiro on hieman puuduttava, mutta tyyliltään aivan omanlaisensa. The Grand Duel taas on yksi paremmista Lee van Cleefin Leone-menestystensä jälkeen Italiassa tekemistä westerneistä.

Blaxploitaation puolelta esitetään afroamerikkalaiselle yleisölle suunnattu halpis Black Rider, jossa Fred Williamson on musta revolverimies. Tätä en ole nähnyt, ja todennäköisesti elokuva on löysä, mutta Williamsonin roolihahmojen röyhkeys on aina aivan omaa luokkaansa.

Colttikonsertti on mainio mahdollisuus tutustua (Leone poislukien) nykyään hyvin vähän tunnettuun genreen, jota Kavan esityssarjoissa on vuosien varrella kiitettävästi esitelty. Siellä esimerkiksi järisyttävän hyvän ja viime vuonna julkaistuun restaurointiin asti myös järkyttävän harvinaisen Luodin lain eli The Big Gundownin nähneet varmasti hymyilevät Django Unchainedin parissa: kummassakin on kohtaus, jossa saksalaisen revolverisankarin seurassa Villissä lännessä soitetaan Für Eliseä samalla, kun valkoiset vallanpitäjät päättävät ”työväenluokan” elämästä ja kuolemasta. Christoph Waltzin näyttelemä saksalaishahmo King Schultz näyttää muuten partoineen aivan Franco Neron parrakkaalta puolalaiselta palkkasoturilta Corbuccin Ammattitappajassa.

(Syvemmälle spagettiopinnoissa edenneet voivat ällistellä tosiseikkaa, että Tarantino on nimennyt Waltzin roolihahmon Kingiksi ainoastaan voidakseen soittaa tämän teemamusiikkina vuoden 1971 C-luokan italowesternin His Name Was King nimikkokappaletta. Suurin osa italialaisista lännenelokuvista on huonoja. Niitä tehtiin satoja.)

Colttikonsertti on myös siitä poikkeuksellinen filmifestivaali, että siellä tosiaan näytetään – uutta Django Unchainedia lukuunottamatta – elokuvat filmiltä, ei digikopioina.

Hieman päräyttävämpää siis kuin Tanskan elokuva-arkistossa Tarantinon Djangon innoittamana pyörivä uuswestern-sarja, jossa nähdään Rango, Kaikki kauniit hevoset ja muuta semmoista.

Muualla netissä: Colttikonsertti Night Visionsin nettisivuilla.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen