Sodomiaa ja rakkauden kummituksia: Cannes ei pelkää
Cannesin elokuvajuhlat ovat täydessä vauhdissa. Tapahtuman yllä leijunut terrorismin uhka on unohtunut, sillä parempaa ajateltavaa on sekä ammattilaisyleisölle kymmenissä päivittäisissä näytöksissä että markettipuolella diilejään hioville tuottajille ja levittäjille.
Vaikka turvatoimia on tehostettu, ei katukuvassa näy juuri aiempaa enemmän poliiseja. Erikoisjoukkojen autojen rivit ovat samat kuin ennenkin: parikymmentä pakettiautoa on iltaisin rivissä rantakatu Croisettella ja joitain yksikköjä on sijoitettuna sinne tänne keskustassa. Näkyvää uutta ovat vain tarkka-ampujat, jotka kauniine puuperäisine kivääreineen kävelevät ravintolakaduilla.
Tänä vuonna festivaali on takapainotteisempi kuin vuosikausiin. Yleensä kuumimmat nimikkeet ovat alkupuolella ja ensimmäinen viikonloppu on sietämättömän kiireinen. Nyt ennakkoon hyvin kiinnostavia teoksia on tasaisemmin pitkin 11-päiväistä tapahtumaa.
Henkilökohtaisesti odotan eniten mestari Paul Verhoevenin uutta trilleriä Elle. Se nähdään vasta viikon kuluttua lauantaina.
Eilen lehdistö näki Maren Aden draaman Toni Erdmann, jota monet kriitikot pitävät toistaiseksi vahvimpana Kultaisen palmun voittajaehdokkaana.
Saksalaiselokuvassa on hyvin omalaatuinen tarina: rakastava, mutta omassa huomiohakuisuudessaan mielettömän rasittava kuusikymppinen isä (Peter Simonischek) käytännössä vainoaa aikuista tytärtään (Sandra Hüller). Isä ilmestyy työ- ja yksityiselämän tilanteisiin kornissa valeasussa, puku päällä mutta valtavat tekohampaat suussa ja peruukki päässä, ikään kuin tytär olisi yhä lapsi, joka tällaisesta tykkää. Yhä uudelleen, yhä uudelleen. Paperilla tarina kuulostaa unimaiselta, mutta elokuvaa hallitsee piinaavan tilannekoomisuuden alla (kuvittele Pulttibois-sketsihahmoksi tekeytynyt isäsi putkahtamassa firman kokkareille Bukarestissa) vahva emotionaalinen realismi.
Toni Erdmann on tämän isän alter egon nimi. Elokuvan nimenä on rakkauden haamu ja hirviö.
Vanhempien suhde lapsiinsa, rakastamisen ja rakkauden kaipuun ristiriidat, käyttäytymisemme teennäiset koodistot, suoran puheen pelko – Toni Erdmannissa on paljon.
En kuitenkaan voi antaa omakohtaista arviota elokuvasta, sillä se oli aikataulussani perjantain neljäs elokuva ja sen kahden tunnin ja 43 minuutin kesto oli kropalleni liikaa. Otin ritolat jo tunti ennen loppua ja aion yrittää myöhemmin uudelleen. Poistumiseeni mennessä elokuva ei ollut vielä antanut vaikutelmaa, että tässä ollaan todellisen palmuehdokkaan äärellä. Jotkut kollegat twiiteissään mainitsivatkin, että hieno leffa, mutta tunnin liian pitkä.
Oma suosikkini tähänastisista kilpasarjan elokuvista on Alain Guiraudien psykoanalyyttinen vaellustarina Staying Vertical, josta ei puutu jungia, erektioita eikä susia. Siinä kaikki ihmisten kommunikaatio johtaa uuvuttaviin velvollisuuksiin.
Päähenkilö on elokuvantekijä, joka matkustaa maaseudulle etsimään susia, joita paikalliset vihaavat. Reissullaan hän saakin lapsen lammaspaimenen kanssa. Guiraudieta eivät juonitarinat kiinnosta, vaan elokuva etenee antaen päähenkilön erilaisten pelkojen toteutua. Ne kaikki liittyvät toisiin ihmisiin (ja lopussa susiin). Hahmo ilmaisee omia halujaan ja tunteitaan asteittain yhä vähemmän, mutta hän kokee ja täyttää loputtomia velvollisuuksia toisia kohtaan.
Edellisen elokuvansa Stranger by the Lake Guiraudie rakensi murhatrillerin muotoon, vaikka se oli myös ihmisten (seksuaalista) vuorovaikutusta ruotiva satiiri. Koko elokuva tapahtui järven rannalla homojen kruisailupaikoilla, biitsillä ja puskissa. Staying Vertical on vielä sitä queerimpi. Tässä elokuvassa mieshahmoista yksikään ei ole hetero tai homo. Kaikki osoittautuvat panseksuaaleiksi.
Staying Verticalin aikana ajattelin, että jollain tavalla tämä tavattoman omaperäinen tapa katsoa maailmaa muistuttaa henkisesti paitsi Fellinistä, Zulawskista ja Eraserheadista (joo, kerron myöhemmin), myös Charles Bukowskista. Sitten hoksasin, että tässäkin ollaan pystyssä kaiken aikaa, nimeä myöten.
Tässä maailmassa vanhan, sairaan ja homofobisesti ärisevän Pink Floyd-fanin salainen toive on yhdistetty sodomia-eutanasia, jonka toteuttamisessa päähenkilö kuuliaisesti auttaa (ja jonka Guiraudie säntillisesti näyttää). Sinäsä kiltti teko ja sen seuraukset ovat sentyyppisiä, joista Jouko Turkka olisi saattanut kirjoittaa teoksessaan Aiheita.
Tietenkin elokuva on hauska. Älkää silti odottako sitä Suomeen levitykseen.
Ehkä tällaiset elokuvat myös suojelevat festivaalia terrorismilta. Tämä ei ole ylevä konteksti semmoisen ideologian toiminnalle.