Sodankylän elokuvajuhlat: kaukana, niin lähellä
Parhaan englanninkielisen elokuvalehden Sight & Soundin päätoimittaja kävi Midnight Sun Film Festivalilla ja kirjoitti ihastuneen jutun. Allekirjoittanut puolestaan ei ole koskaan päässyt Sodankylään asti.
Sodankylän elokuvajuhlat on tapahtuma, joka todella tunnetaan art house -piireissä. Kysy keneltä vain pidempään alalla olleelta eurooppalaiselta, ja hehkutusta riittää, riippumatta siitä, onko kyseinen henkilö vieraillut itse festivaaleilla vai ei.
Sight & Soundin Nick James on nyt käynyt: Let there be light, hän fiilistelee.
Amerikkalaisetkin tuntevat Sodankylän. Viime viikolla matkalla Karlovy Varysta Prahan lentokentälle sain autoseurakseni kalifornialaisen elokuva-pr-toimiston johtajan, joka paloi halusta päästä joskus Sodankylään. Hänkään ei ollut kuullut tapahtumasta muuta kuin hyvää.
Suomalaisena elokuva-ammattilaisena on häpeä myöntää, etten ole koskaan käynyt Sodankylän festivaalilla.
Kyseessä on tyypillinen lähellä ja siksi kaukana -ongelma. Joka vuosi sitä miettii, lähtisikö. Vieraslistaan ei ehkä ilmesty ketään aivan pakottavaa nimeä (tosin yhä harmittaa, etten hypännyt junaan 2001, kun paikalla olivat Francis Ford Coppola ja Sergio Sollima – karmeeta että siitäkin on jo kymmenen vuotta, mihin aika oikein pakenee).
Asuminen on vaikea järjestää, kun seudun ainoa hotelli on buukattu jo vuotta aiemmin täyteen enkä aikuisena oikein ole kiinnostunut nukkumaan koulun lattialla, mitä on ehdoteltu. Matka tuntuu jotenkin kauhean pitkältä, ja Cannesin hullunmyllystä on kesäkuun puolivälissä vasta pari kolme viikkoa. Ja olen todennäköisesti nähnyt melkein kaikki tärkeimmät uudet elokuvat jo muilla festareilla. Reissu ei todennäköisesti tarjoaisi työmahdollisuuksia freelancerille.
Ja pitäisikö uskoa pr-veteraani ja elokuvatuottaja Richard Lormandia, joka on ainoa Sodankylästä negatiivisiakin puhunut tapaamani ihminen. Hän kävi viime vuonna ja olli kauhuissaan hyttysten määrästä ja etenkin pienen koiransa puolesta, sen kimpussa ne verenhimiset moskiitot kuulemma pyörivät taukoamatta. Koiraparka kuulemma vain ulisi ja Lormand yritti kätkeä sen käsilaukkuunsa.
Tekosyitähän nämä ja hyttysten karkottamiseen tepsii Peter von Baghin mukaan Kossu, tosin ehkei sylikoirille, mutta ei minulla sellaista ole.
Viimeistään festarinjälkeiset Facebook-hehkutukset aina muistuttavat, että ehkä Sodikseen olisi sittenkin kannattanut mennä, jos ei muuta niin tapaamaan tuttuja ja nauttimaan tunnelmasta. Ja ilmeisesti Sodankylässä pätee jonkin sortin ”mikä tapahtuu siellä, pysyy siellä” -koodi, eli pahemmat sekoilut jätetään kertomatta. (Kyllä siellä kuulemma elokuviakin katsotaan, vaikka aika kosteita tarinat tuppaavat olemaan.)
Yritän parantaa tapani. Ehkä ensi vuonna.