Sodankylän elokuvajuhlat 2012: humoristinen Ruben Östlund, kitarakehari ja kriisipsykologia

Sodankylän festivaalit päättyvät viimeisiin näytöksiin tätä kirjoittaessani. Aloitan silti alusta: ensimmäinen täällä näkemäni elokuva oli The Guitar Mongoloid eli Gitarrmongot – suomeksi tyylille uskollinen nimi olisi Kitarakehari. Olin nähnyt Ruben Östlundin debyyttiohjauksen jo ruotsalaiselta dvd:ltä sen ilmestyttyä 2005. Dvd:n kansidesign on oivaltava ja itseironinen: takakanteen on koottu kehuvia kritiikkisitaatteja – ja kansien sisään haukkuja.

The Guitar Mongoloid toimi yleisön kanssa erinomaisesti: se on absurdi, fragmentaarinen musta komedia, jossa muun muassa nuoret miehet kännipäissään ja muuten voimiensa tunnossa vahingoittavat itseään ja hajottavat tavaroita, nuoripari pohtii, olisivatko he yhdessä jos jompikumpi olisi kasvoiltaan vammaisen näköinen, ja nimihenkilö, autistinen 13-vuotias poika soittaa kitaraa ja laulaa julkisilla paikoilla ihan miten sattuu.

Näytöksen jälkeen Östlund kertoi The Guitar Mongoloidin syntyneen Harmony Korinen esikoisohjauksen Gummon inspiroimana. Vielä enemmän mieleen tulee Korinen myöhemmin ohjaama Trash Humpers, jota voisi luulla nimenomaan Östlundin elokuvan vaikutuksen alaisena kehittyneeksi. Sodankylän ohjelmakirjassa mainitaan Östlundin yhteydessä toinen göteborgilainen, Roy Andersson.

The Guitar Mongoloidia katsoessa pohdin, ovatko myös Kansakunnan olohuoneen tekijät nähneet elokuvan, sillä Östlund on ihmisten arkikäytöksen tutkailija vielä enemmän kuin Roy Andersson. Anderssonin elokuvissa on metaforia, unimaisia jaksoja. Östlund esittää toden näköisiä tilanteita: vähemmän friikit hetket ovat kuin Kansakunnan olohuoneesta.

Östlundia kiinnostaa toisten vaikutus käytökseemme. Muiden mukana (Involuntary) -elokuvassa seurataan esimerkiksi jätkäporukan yhteishengen kiihtymistä ja äkkinäisiä rajoja, yllytyshulluuden seurauksia ja ennen kaikkea häpeän pelkoa.

Uusin ohjaajan elokuvista on Play, josta olen kirjoittanut laajemminkin, viime syksynä Östlundin haastattelun pohjalta: Maahanmuuttajapojat laskelmoivina ryöstäjinä: Onko ruotsalainen Play epäkorrekti elokuva?

Ainakin Sodankylän ensimmäisen Play-näytöksen jälkeen yleisöstä kuultiin väitteitä, että elokuva on rasistinen.

Yhteiskunnallisesti kiinnostava ja moraalisesti haastava Play on myös muotokokeilu: poikkeuksellisen pitkät kuvat pistävät katsojan tarkkailemaan ja tekemään omia johtopäätöksiään. (Tätä tutkitaan myös Incident by a Bankissa, lyhytelokuvassa, joka esitettiin Sodankylässä Kitarakeharin alussa. Se löytyy YouTubesta saksalaisella tekstityksellä, mutten suosittele katsomaan pienellä näytöllä, sillä erikoinen zoom-kerronta nimenomaan vaatii ison kuvan.) Silti Playssakin Östlund käsittelee sitä, mitä me näemme, kun katsomme toisia ihmisiä, ”lähimmäistä”.

Siitä kielii myös hänen seuraavan elokuvansa Turistin (tai Avalanchen, nimestä ei ole varmuutta) konsepti, josta ohjaaja avautui poikkeuksellisen avoimesti huomioiden, että kuvauksetkaan eivät ole vielä alkaneet. Siinä alppilomakohteen terassiravintolassa ruokailevat seurueet luulevat kuolevansa yhtäkkisen lumimyrskyn alle. Muutaman sekunnin paniikin jälkeen vaara on ohi ja ihmiset huojentuvat, mutta erään perheen tarina saattaa olla lopussa: isä kun on ennen sakean lumipöllyn laskeutumista livahtanut pakoon vain itsensä pelastaen, auttamatta vaimoaan tai lapsiaan. Östlundia tietenkin kiinnostaa, mitä lähes-katastrofin jälkeen tapahtuu.

Östlund kertoi minibudjettisen debyyttielokuvansa herättämästä keskustelusta. Häntä huvitti joidenkin ruotsalaiskriitikoiden käyttämä argumentti, ettei The Guitar Mongoloid ole ”elokuva”. Mikä tekee ”elokuvan” – tietysti tällaisten makumoosesten mielestä kaavoja totteleva, angloamerikkalainen kerronnan malli.

Haastatellessani ohjaajaa myöhemmin hän kertoi hauskan anekdootin tosielämästä. Joku ruotsalainen vainoaa häntä ja vaatii tunnustusta siitä, että Östlund on varastanut kaiken Ulrich Seidliltä. (Kirjoitin Seidlin, jonka tyylissä kieltämättä on paljon samanlaista lakonisuutta, viimeisimmästä elokuvasta Paradise: Love kuukausi sitten Cannesista.) Eräs tämän stalker-fanin yhteydenotoista on päätynyt YouTubeen: Argt Ulrich Seidl fan ringer Ruben Östlund.

Jokaiselle makunsa mukaan, epäkorrektia tai ei, mutta Östlund on uuden pohjoismaisen elokuvan terävimpiä auteureja ja jokainen hänen elokuvansa on erinomainen.