Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Skyfall: 007-elokuvasarjan kunnianhimoisin osa on myös yksi parhaista

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 25.10.2012 17:45

Skyfall on eräänlainen kaikkien aikojen James Bond -seikkailu. En tarkoita, että se olisi paras. Mutta se on kunnianhimoisimmin kirjoitettu elokuva 007-leffojen 50-vuotisessa historiassa.

Elokuvan rohkein hetki sijoittuu Lontoon metroon. Se on – oma tulkintani – ensimmäinen kerta koko elokuvasarjassa, kun Bond-hahmo on todellisten ihmisten keskuudessa ja tasolla. Daniel Craigin Bond on myös sankarin ainoa tulkinta, joka ylipäänsä voisi laskeutua brittiläisten julkisen liikenteen käyttäjien joukkoon. Toki kyseessä on takaa-ajo ja ilmassa on väkivaltaa, mutta kuvien ilme on tovin arkinen. Osuvasti jakson kanssa on leikattu ristiin keskustelu siitä, ovatko Bond ja M (Judi Dench) jo ammatissaan ajastaan jäljessä.

Siltä todella tuntui ennen Casino Royalea. Pierce Brosnanin aikana Bond hiljakseen löystyi teflon-kikkailijaksi, jonka tärkein tehtävä oli mainostaa tiettyä shampanjaa ja kalliita automerkkejä.

Craig taas tekee vaurioituneen, terapian tarpeessa olevan mutta kivikovaa esittävän Bondista virheettömästi jo kolmatta kertaa.

Skyfall astuu vielä askelen Casino Royalea pidemmälle kyseenalaistamalla agenttitouhut tyystin. Eikö tämä Casino Royalessa ”tylpäksi murha-aseeksi” luonnehdittu MI5-tiedustelupalvelun salamurhaaja olekin ihan menneen talven lumia, jäänne jostain kylmän sodan vuosilta? Esimerkiksi netti ei ole Skyfallissa vain kumma mörkö, vaan keskeinen osa todellisuutta – tietoverkkoa ei ehkä kuvata ”realistisesti”, mutta se ei ole vain vitsi, ja se on jotain mistä James Bond ei ymmärrä mitään.

Vastakkainasetteluista huolimatta Skyfall on myös ihailtavan elegantti 1960-luvun Bondien tapaan. Ohjaaja Sam Mendes ei käytä kahden edellisen elokuvan sinänsä toimivan ärhäkkää käsivaratyyliä edes kaikissa toimintakohtauksissa. Kuvaaja Roger Deakinsin kanssa Mendes asettelee kuvat rauhassa – ja näin lokaatioista saadaan paljon irti. Taitavimmin he kuvaavat Lontoota.

Skyfallin katsoisi toistamiseen jo Deakinsin hienovaraisen taiteen ansiosta.

Onko arvokas tunnelma Mendesin vai Deakinsin ansiota, vaikea sanoa. Bondit ovat paitsi ehdottomia tiettyjen sääntöjen noudattamisessa, myös tiimityötä. Rutiiniohjaajakin voi tehdä huippu-Bondin ilman, että hänen kädenjälkensä olisi tunnistettavaa: ei eri tavoilla laadukkaita Kultaista silmää ja Casino Royalea millään uskoisi saman miehen, Martin Campbellin ohjaamiksi. (Eikä uskoisi, että äärimmäisen ankean ja innottoman Zorron paluun ohjaaja Campbell olisi saanut koskaan mitään noin onnistunutta aikaan.) Tiettyä fiilistä kuitenkin vaaditaan. En oikein jaksanut uskoa tosikkomaisen ja aina kuivan Marc Forsterin Bond-osaamiseen, ja Quantum of Solace olikin pettymys heikkoine globalisaatiokritiikkeineen. Toisaalta Craigkin on ääneen todennut, että sen ongelma oli keskeneräinen käsikirjoitus. QoS kuvattiin käsikirjoittajien lakon lamautettua Hollywoodin.

Nuorena Bondeista intoilleessa, sittemmin vakavista draamoista (American Beauty, Revolutionary Road) tunnettu Mendes lataa elokuvaan ilahduttavasti, mutta maltilla sitä huumoria, joka Forsterilta tyystin puuttui. Toisaalta hän leikkii kuvilla ja kohtauksilla, jotka tuovat mieleen aivan muita elokuvia Indiana Jonesin seikkailuista ja Sam Peckinpahin elokuvista Uhrilampaisiin. (Muutakin suht ilmeistä, muistelisin, mutten ehtinyt tehdä jok’ikisestä silmäniskuista muistiinpanoa.)

Selkeimmin esikuvalta vaikuttaa Yön ritari. Bondin taustatarinaa avataan, ja hänellä on ikään kuin oma Alfredinsakin. Javier Bardemin näyttelemä Silva taas on outo tempuntekijä ja motiiveiltaan arvoituksellinen todenpuhuja kovasti Heath Ledgerin näyttelemän Jokerin tapaan. Kuten Jokerilla, Silvalla on myös sanoisinko pitkälle kehittynyt draaman taju.

Tuo yhteys ei – yllättäen – ole sinänsä ongelma. Mutta Skyfall käynnistyy kunnolla vasta, kun Silva esitellään, lähempänä 143-minuuttisen elokuvan puoltaväliä. (Esittelykohtauksessa valo jopa asettuu Silvan kasvoillekin niin, että hän todella näyttää naamansa valkoiseksi maalanneelta Jokerilta.) Samoin Silva on niitä kelmejä, joita seuraa välittömästi kiinnostuneemmin kuin itse sankaria. Se vähän nakertaa loppupuolen tehoa. Jos Skyfall on jollain tapaa pettymys, niin siksi, että se päättyy ennen kuin katsoja on saanut läheskään tarpeeksi hämärästä mutta karismaattisesta Silvasta.

Skyfall on myös Bond-seikkailu, jossa naisilla on poikkeuksellisen vähän vaikutusvaltaa agenttiin. Vastaavasti yhdessä Silvan ja Bondin välisessä kohtaamisessa on varsinainen pommi homoerotiikkaa – sitä ei yksikään teatterisalillinen tule ohittamaan hätkähtämättä ja myös nauramatta, koska tilannetta kevennetään purevalla one-linerilla.

No, kuinka hyvä Skyfall on Bond-elokuvaksi?

Yksi parhaista, ei epäilystä. Toimintaelokuvana ongelma on, että ainoa todella hengästyttävä action-jakso nähdään heti alussa. Itse tarinan viritykset ovat kuitenkin niin kireitä, että huomio ei herpaannu.. paitsi juuri silloin, kun suurin pyörä on liikkeessä ja katsojan oletetaan tuntevan jotain Bondin ja satimeen joutuneen hänelle läheisen henkilöhahmon välillä. Ei siellä ole, valitettavsti, oikein mitään. Tuo suhde, josta en nyt kerro spoileririskin vuoksi enempää, ei ole sitä mitä Mendes halusi sen olevan.

Silloin olin irti elokuvasta ja muistin, että tämä elokuvasarja on omien sääntöjensä vanki.

Kuuden vuoden takainen Casino Royale on edelleen paras Bond-elokuva. Sen lopussa huomasin hetken ajan uskovani, että James Bond on oikea, tunteva ihminen ja pahassa pulassa. Moiseen illuusioon ei Sam Mendes nyt kykene, vaikka John Loganin (Gladiaattori, Minä tahansa päivänä, Lentäjä) hioma käsikirjoitus on sinänsä uskottava.

Casino Royale oli massiivinen, oopperamaisen mahtaileva tragedia ja puhalsi elokuvasarjaan uuden elämän. Skyfall jatkaa siitä vahvasti eteenpäin, mutta ei nouse niin korkealle. Silti Skyfall on enemmän kuin katsomisen arvoinen.

Seuraa kirjoittajaa Twitterissä: @kallekinnunen

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu