Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Sisko tahtoisin jäädä: sympatiaa pissiksille

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 13.8.2010 06:03

Sisko tahtoisin jäädä on tehokas ja koskettava murrosiän kuvaus. Suosittelen kaikille.

Marja Pyykön esikoiselokuvan dynamiikka toimii: pääosien Ada Kukkonen ja Sara Melleri ovat aivan erinomaisia, sympaattisen kamala teini- tai ”pissis”-kulttuuri näyttää uskottavalta ja elokuva vetää saumattoman hyvin eteenpäin. Kliseitä ehkä on, mutta kun tarinassa on näinkin paljon imua, niihin kiinnittää huomion vasta jälkikäteen.

Mieleen tuli Catherine Hardwicken muutaman vuoden takainen Thirteen – molemmissa tämän ajan nuoret tytöt testaavat, kuinka lähelle tulta voi mennä ennen kuin palaa – mutta ehkä pidin tästä vielä enemmän.

Ainakaan Markus Selinin luotsaamaa Solar Filmsiä ei voi kukaan syyttää yksipuolisesta tuotannosta.

Havainto: Suomen elokuvapiirien pienuus näkyy tekijäpiirissä, vaan ei mitenkään haittaa: ohjaajan äiti on edesmennyt Nadja Pyykkö, jonka pitkäaikainen, myös edesmennyt elämänkumppani Arto Melleri puolestaan on Sara Mellerin isä. Ohjaajan aviomies Konsta Sohlberg on kuvannut elokuvan, ja hän on tietenkin mestarikuvaaja Kari Sohlbergin poika. Nepotismista ei ole kuitenkaan kyse, kun jälki on tätä tasoa.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Miksi nuo suomalaisten nuorisoelokuvien nimet pitää ottaa jostain 80-luvun suomirock -kappaleesta? Sisko tahtoisin jäädä, Pitkä kuuma kesä, Tyttö sinä olet tähti. Vieläkö Pelle Miljoona on siististi kuuli? Vieläkö hihaton farkkutakki on kapinaa? Täältäkö tullaan elämä?

Huomaa, että elokuvantekijät ovat eläneet nuoruuttaan 80-luvulla.

Mikä 80-luvun suomirock-kappale on Tyttö sinä olet tähti? Ei tule millään mieleen. Googlekaan ei auta.
– Ja Kalle Kinnuselle: Helsinki on syvä joen syvintä aluetta. Enemmän kuin sisäsiittoisuudesta epäillyt syrjäkylät.

Kauko Röyhkän biisistä Sinä olet tähti, kertosäkeessä lauletaan että ”Tyttö sinä olet tähti ja loistat vielä…”, mutta se onkin näköjään vuoden -97 levyltä, eli ysäribiisi, eikä kasari. Karukosken nuoruus taitaa ollakin ysäriä, joten ihan oikein siinä mielessä.

”Tyttöni, tyttöni, mene jo, sillä nuoruus on nouseva aurinko…”

Kun uudesta suomifilmistä on kysymys, yhtyisin mielelläni Sisko tahtoisin jäädä -filmin jo saamiin yllättäviin kiitoksiin, mutta kun eilen katsoin filmin, en huomannut aihetta. Kuten täällä osuvasti onkin jo otettu esille, mitä tekemistä – siis ihan oikeesti niinku silleen – Vicky Rostilla ja Pellellä on tämän hetkisen murkkunuoren elämässä? Viitteitä toki voi olla – elokuvan nimi herättää kaikuja, mutta ei sovi tähän elokuvaan. Vicky on varmasti ihan ookoo, mutta olisiko mukana kuitenkin sen takia, että myös ”me täti-ikäiset” samaistuisimme elokuvaan paremmin? Ja miksi budjetin takaseinän on pitänyt tulla vastaan siinä vaiheessa, kun ollaan ”Vickyn” live-keikalla? Joudutaan kömpelösti teeskentelemään, että kyllä se visky siellä jossain laulelee. Suomi-poptähden läsnäolo olisi tuonnut jonkinlaista uskottavuutta tyttöjen fanitukseen.

Tai ehkä ei sittenkään, koska myös keskushenkilö yhdellä kuuntelulla intoutuu kirkuvaksi Vicky-discipleksi. Muutenkin tunteet heittelehtivät – taustoituksitta – piikistä alhoon ilman kummempia syy-seuraussuhteita. Saattaa olla – en ihan usko – että murrosikäisten tyttösten mieli näin lapsellisesti tempoilee, mutta elokuvan pitäisi tehdä se uskottavaksi tämän filmitarinan puitteissa. Sitten kun on yhden kerran perheessä rääkäisty, niin perheenisän mielestä koko talo on heti hunningolla. Tässä elokuvassa myös isä käyttäytyi murrosikäisesti, mikä tietysti voisi olla pointti sekin, mutta valitettavasti aikuisnäyttelijöilläkään ei ollut elokuvassa kaarta tehdä perusteltua – ”uskottavaa” – roolia karikatyyrin sijaan.

Perusvirhe tekijöiltä on se, että viisitoistakesäisiä esittivät yhdeksäntoistiaat! Tekisi mieli pissistellä, että ”Hei, haloo!” Moinen onnistuu teatterissa, missä uskottavuutta voidaan venyttää enemmän. Se ei toimi Sisko tahtoisin jäädä –elokuvan perinteisessä keittiörealismissa.

Pääosanesittäjät voisivat onnistua toisenlaisessa elokuvassa. Mutta kun tässä kaikki – siis kaikki – ovat merkkejä, eivät henkilöhahmoja, eivät ihmisiä, niin tee ja tempoile siinä sitten. Tumma neito on ”paha tyttö”, vaalea ”perhetyttö”, isä on ”eroisä-yksinhuoltaja”, edellisen uusi puoliso on kääkkä, pikkusisko esittää ”pikkusiskoa”. Ja mitä tekee isoveli? Aiemmissa elokuvissaan kiinnostavasti väläytellyt nuori näyttelijä huolehtii pikkusiskon putkasta – don’t ask! – alkujaksolla, sen jälkeen kotona asuvaksi mainittu kaksykkönen isoveikka nähdään vasta lopulla toimittamassa tylynä siskon kuskaamista kadulle isän käskystä (15-vuotiaan heitteille jättö!). Semmoista sisaruksellista.

Sen verran annan periksi, että alku toimi. Oikein tempasi mukaansa se alkutekstikohtauksen uimahallijuhlinta. Veden pinnan kelluminenkin tuntui elokuvalliselta. Mutta heti kun päästiin alkukohtaukseen, esittämiseen ja joku avasi suunsa, tunnelma katkesi kuin veitsellä.

Tv-uutisissa Elokuvasäätiön johtaja Krohn ja kulttuuri(anteeksi, urheilu-)ministeri Wall-E’n (varmasti mukava mies, en vain voinut vastustaa kiusausta) antavat lausuntoja siitä, kuinka loistava tulevaisuus suomalaisella elokuvalla on ja että miten maailmalle tästä kohta näillä mennään. Ei mennä, ainakaan näillä.

On ymmärrettävää, että ensiohjaajalla on teoksessaan ensielokuvan tunnusmerkit. Roolit ovat ne, mitkä on käsikirjoitukseen laitettu, eivät eläviä, tuntevia ihmisiä. Kaikesta näkee, että johonkin on pyritty, ei vain vielä ole niitä keinoja, joilla perille päästäisiin. Ja se käsikirjoitus? Mitä siitä jäisi jäljelle, jos kliseet poistettaisiin? Kysyn tätä ihan vakavissani. Ensimmäisen elokuvansa tekijää ei voi syyttää, mutta eikö ole olemassa sellaista kuin tuottajataho, rahoittajataho edes, joka puuttuisi, työstäisi, keskustelisi, karsisi, kannustaisi, suuntaisi?

Mitä elokuvassa oikeastaan sanottiin? ”Että nuoruus on seikkailu suunnaton, kokeile vain, hämmästy vain, sä maailmaa?” Ja, että ”kyllä se siitä”? Kärjistyneimmätkään piirteet eivät johtaneet mihinkään, perheväkivalta tai täysin puun takaa tullut nuorisoväkivalta. Sanoiko elokuva itse asiassa, että kyllähän vanhuksen voi hakata, ilkeä ihminenhän se kuitenkin on, vai kuulinko väärin?

Ensitekijöitä ei voi syyllistää, mutta olisiko joku ympärillä voinut vaikka näyttää tekijäkaartille sellaiset suomifilmin onnistuneet nuorisokuvaukset kuin Täältä tullaan, elämä!, Sairaan kaunis maailma ja se Domen TSOT? Esimerkkinä siitä, miten homma (ainakin osittain) toimii, ja mitä on jo kotimaisessa elokuvassa tehty ja käsitelty. Ihan vain, ettei tehdä uudestaan uudestaan – ja ettei ainakaan tehtäisi huonommin.

Sillä elokuvan kohdeyleisö ansaitsisi parempaa, se ansaitsisi parasta. Olin kyllä kauhiast hämmästynyt, kun helteisenä perjantai-iltana kotikaupunkini elokuvateatteri oli täynnä teinityttöjä ja heidän poikakavereitaan. Sellaiseen törmäsin viimeksi Twilight 3:ssa. Ja sitten heille tarjotaan tämä elokuva, jossa ei ole päätä eikä häntää, vaikka yritystä onkin.

Tämän kesän positiivisimpana suomifilminä pysyy Vähän kunnioitusta. Siinä kömpelyys oli voimavara, niin kuin ihmisessä se voi näyttäytyä sympaattisena. Vähän kunnioitusta –elokuvassa keskustarina, vammaisen ja terveen suhde – tavalla, jollaista en muista koskaan aiemmin nähneeni – oli saatu aidon romanttiseksi, viattomaksi rakkaustarinaksi. Välittäminen loisti näistä näyttelijöistä (ja tekijöistä) katsomoon saakka. Mutta Romeo & Julia –kertomus päätettiin kuitenkin arkirealistisesti.

Sisko tahtoisin jäädä on pelkkä ”lip service” nuorisolle, ei kummoinenkaan kielari.

Nimimerkki ”pirta40”, mistä oikein puhut?

Naisetko syrjittyjä maassa, jossa presidentti, pääministeri, korkeimman oikeuden presidentti ja epälukuinen määrä naisia vaikuttaa politiikan ja muunkin yhteiskunnallisen elämän huipulla? Ymmärtäisin tällaisen houreen, jos sen esittäisi vaikkapa saudiarabialainen nainen vertailukohtanaan Suomi. Partiarkaalisuutta et Suomen kaltaisesta gynokratiasta löydä enää kivenkolostakaan.

Elokuvateollisuus tuottaa täsmälleen sellaista materiaalia, minkä se uskoo parhaimmin menevän kaupaksi. Jos naiset haluavat katsella tietyn tyyppisiä elokuvia, joita parhaillaan ei laajemmin tuoteta, kenellä tahansa (nais)ohjaajalla tai sellaiseksi hakeutuvalla on varmaankin elämänsä tilaisuus tehdä itsestään rikas. Enää puuttuu se tekemisen meininki. Kukaan ei teitä tekemästä estä.

Naisia saatetaan Suomessa lainsäädännöllisillä katvealueilla joiltain osin syrjiäkin, mutta käsitykseni mukaan olennaisesti vähemmän kuin miehiä. Aiheesta on kirjoitettu toki riittämiin, joten vain tyydyn viittaamaan hakukoneisiin vaikkapa hakutermillä ”miesasia”.

Mikäli närkästyksesi kohde on naisten näennäinen aliedustus esim. elinkeinoelämän tai tieteen piirissä, tiivis yleisesitys aiheesta voisi olla vaikkapa Ruukinmatruunan Baumeisteria siteerava blogipostaus ”Onko miehistä mihinkään?”.

http://takkirauta.blogspot.com/2009/06/onko-miehista-mihinkaan.html

Hannu Björkbacka tiivistää oivasti aatteet elokuvasta! Kiitos!

En ole sinänsä ottanut kantaa naisnäkökulman syrjintään elokuvamaailmassa. Minullehan ”J”:n kommentti varmaankin oli suunnattu.

Ei se ole mikään ongelma, ettei elokuvissa yleisesti ottaen esitetä naisnäkökulmaa. Se olisi ongelma, jos aktiivisesti estettäisiin tällaisen näkökulman esilletuominen. Jos naiset (ja mikseivät myös miehetkin) haluavat katsella elokuvia, joissa esiintyy vähintään kaksi naista, joilla on nimet ja jotka keskustelevat keskenään muistakin kuin miehistä, sellaisia elokuvia kannattaa käsikirjoittaa, ohjata ja tuottaa, koskapa elokuvateollisuus on voittoa tavoittelevaa toimintaa.

Tilanne on aivan sama kuin vaikkapa politiikan suhteen. Jos ja kun kansanedustajien enemmistö on miehiä, vaikka äänestäjäkunnan enemmistö on naisia, on muutoksen lähdettävä naisista itsestään. Jos he taas haluavat elokuvatarjonnan monipuolistumista, heillä on siihenkin hyvin yksinkertaiset keinot käytössään.

Eri asia sitten luonnollisesti on, kuinka mielenkiintoisia naisnäkökulmaa edustavat elokuvat olisivat naisten mielestä, miehistä puhumattakaan. Saattaa olla, että hyvinkin. En minä tiedä.

Hannu Björkbackan kommenttiin…

”Vicky on varmasti ihan ookoo, mutta olisiko mukana kuitenkin sen takia, että myös ”me täti-ikäiset” samaistuisimme elokuvaan paremmin? Ja miksi budjetin takaseinän on pitänyt tulla vastaan siinä vaiheessa, kun ollaan ”Vickyn” live-keikalla? Joudutaan kömpelösti teeskentelemään, että kyllä se visky siellä jossain laulelee.”

Itse näin asian lähinnä niin, että on aivan sama, mitä tai ketä Siiri fanittaa (hänhän tässä elokuvassa tytöistä se Vicky-fani on, Emilia vain seuraa perässä), kunhan hän vain uskoo fanituksensa kohteeseen. Saksalaiselokuvassa Christiane F. (1981) murkkuikäinen päähenkilö bailaa David Bowien keikalla. Jos ei satu pitämään Bowien musiikista tai tuntemaan tähteä mitenkään, tuo kohtaus on vain pitkäveteinen keikkataltiointi, joka ei varsinaisesti tuo elokuvaan mitään lisää. Sisko tahtoisin jäädä ei onneksi ratsasta yhden suomalaislaulajan cameolla.

Vicky Rostin ja Pelle Miljoonan laulujen sanoitukset ja rosoisuus sopivat elokuvan henkeen. Marginaalinuorena Siirille kelpaa fanituksen kohteeksi sellainen, josta hänen ikäisensä tyttö on kohtalaisen helposti voinut kuulla, mutta jonka jumalaista korniutta massateinit eivät tajua.

”Saattaa olla – en ihan usko – että murrosikäisten tyttösten mieli näin lapsellisesti tempoilee, mutta elokuvan pitäisi tehdä se uskottavaksi tämän filmitarinan puitteissa.”

Koskapa elokuvissa asioita ei olisi kärjistetty ja mutkia suoristettu? Siitä huolimatta itse koin tämän tempoilun hyvin uskottavana. Omakohtaiset kokemukset siireistä ja emilioista tietysti vaikuttavat. ;)

”Perusvirhe tekijöiltä on se, että viisitoistakesäisiä esittivät yhdeksäntoistiaat!”

Totta. Nämä näyttelijät olivat kuitenkin hienosti rooliensa sisällä, eivätkä onneksi niin vanhoja kuin joissakin kymmenien vuosien takaisissa kotimaisissa elokuvissa nuorisoa esittäneet…

”Sanoiko elokuva itse asiassa, että kyllähän vanhuksen voi hakata, ilkeä ihminenhän se kuitenkin on, vai kuulinko väärin?”

Oho! Elokuvan sanoma olisi ollut siis se, mitä demonimainen Siiri yhdessä kohtauksessa keskellä elokuvaa keksi? Aika hurja väite. Itse väitän, että leffan sanoma oli: ”Kokeile ja ota opiksesi(, karaistu ja viisastu).”

Olen samaa mieltä siitä, että elokuvassa näkyy ohjaajan ensikertalaisuus, mutta olen iloinen, että kliseisestä asetelmastaan huolimatta Sisko tahtoisin jäädä ei ole ainakaan suorasukainen ja kuiva valistusraina.

”Naisia syrjitään Suomessa monin tavoin”

Kyllä se on niin, että akat ovat Suomessakin se helpommalla pääsevä sukupolvi. Tarvitseeko naisten käydä armeijaa? Ei. Jos nainen valittaa, onko hän ruikuttava lesbo, jonka pitäisi kietoutua hameeseen? Ei ole. Jos nainen on työtön, onko hän luuseri? Ei edelleenkään ole, vaan olosuhteiden uhri. Jos nainen tappaa miehensä tai lapsensa, onko hän hirvittävä ihminen? Ei ole, vaan väsynyt yhteiskunnan uhri, jota ei autettu ajoissa ja jonka kurjuus purkautui epätoivoisena tekona.

Zetan feedbackiin – kiitos siitä:

”Itse näin asian lähinnä niin, että on aivan sama, mitä tai ketä Siiri fanittaa (hänhän tässä elokuvassa tytöistä se Vicky-fani on, Emilia vain seuraa perässä), kunhan hän vain uskoo fanituksensa kohteeseen. Saksalaiselokuvassa Christiane F.”

– Uskon, että tässäkin ikäryhmässä on Vicky-faneja, mutta en uskonut, että Siiri ”uskottavasti” sitä on. Taloudellinen kerrontahan on elokuvassa paikallaan, mutta kun jo seuraavassa kohtauksessa myös Emilia on kirkuva Vicky-fani (lipunsaantikohtaus), en ostanut sitä. Tietysti Emilia meni mukaan Siiriä peesaten, mutta kuitenkin.

”…murkkuikäinen päähenkilö bailaa David Bowien keikalla. Jos ei satu pitämään Bowien musiikista tai tuntemaan tähteä mitenkään, tuo kohtaus on vain pitkäveteinen keikkataltiointi, joka ei varsinaisesti tuo elokuvaan mitään lisää. Sisko tahtoisin jäädä ei onneksi ratsasta yhden suomalaislaulajan cameolla.”

– Luulen kyllä, että kaikki tunsivat Bowien tuohon aikaan ja tähden saaminen elokuvaan livenä oli myös melkoinen kaappaus. En ole tuota elokuvaa nähnyt, mutta jos se oli hyvä, niin tekijät ovat varmasti pohtineet, miksi se iso B siihen on laitettu. Lisäongelma Siskossa oli se, että kun se Vicky oli siihen fanituksen kohteeksi valittu, niin ei kai pienessä Suomessamme Rostin saaminen kuvaan olisi ollut ylivoimaisen vaikeaa? Kai suomipopin tekijät innolla tarttuvat ilmaiseen mainokseen? Kun artistia ei saatu kuvaan, jouduttiin feikkaamaan ja se näkyi kömpelösti, kun elokuva on armottoman realistinen väline, kun näin keittiörealistinen ote on valittu elokuvaan. Siis, miksi Vicky?

”Vicky Rostin ja Pelle Miljoonan laulujen sanoitukset ja rosoisuus sopivat elokuvan henkeen. Marginaalinuorena Siirille kelpaa fanituksen kohteeksi sellainen, josta hänen ikäisensä tyttö on kohtalaisen helposti voinut kuulla, mutta jonka jumalaista korniutta massateinit eivät tajua.”

– Tätä itsekin luulen tavoitellun, en vain pitänyt tapaa erityisen onnistuneena tai filmillisesti toimivana.

”Koskapa elokuvissa asioita ei olisi kärjistetty ja mutkia suoristettu? Siitä huolimatta itse koin tämän tempoilun hyvin uskottavana. Omakohtaiset kokemukset siireistä ja emilioista tietysti vaikuttavat. ;)”

– Luulen, että Siirin sellikohtauksen päänhakkaus olisi toiminut jossakin toisessa elokuvassa, paremmin perusteltuna. En oikein myönnä, että vaatimus sisäisestä logiikasta tarinalle ja henkilöille on puhkiselittämistä ja katsojen kuvittelun rajaamista. Nyt syntyi kuva, että Siiri on ”ongelmatapaus”, mutta hänestä ei välitetty henkilönä niin, että olisi näytetty, mikä siellä päässä tikittää. Hänestä ei kasvanut persoonaa. Samalla tavalla, minustakin se pikkusisko oli suloinen, mutta vain ja ainoastaan suloisen pikkusiskon näköisteos.

”Totta. Nämä näyttelijät olivat kuitenkin hienosti rooliensa sisällä, eivätkä onneksi niin vanhoja kuin joissakin kymmenien vuosien takaisissa kotimaisissa elokuvissa nuorisoa esittäneet…”

– En nyt ajatellut 50-luvun Kuritonta sukupolvea, ajattelin vain Täältä tullaan, elämää ja Milkaa (1980) tai Sairaan kaunista maailmaa (1997), joissa henkilöt olivat ”ikäisiään” nuoria ja joiden amatööriys toi onnistuneesti tuoreutta ja vilpittömyyttä elokuvaan.

”Oho! Elokuvan sanoma olisi ollut siis se, mitä demonimainen Siiri yhdessä kohtauksessa keskellä elokuvaa keksi? Aika hurja väite. Itse väitän, että leffan sanoma oli: ”Kokeile ja ota opiksesi(, karaistu ja viisastu).”

– Esitin sillä perusteella, että eihän hän osoittanut katumusta, kohdannut ja sovittanut rötöstään millään tavalla eli Nousiaisen vanhusjuttua, anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Odotin siltä asuntokohtaamiselta edes jonkinlaista ”tunnustusta”, väärin tekemisen käsittelyä. En nähnyt sitä näyttelijässä tai roolissa tai kohtauksessa, että mitään olisi tapahtunut ihmisessä. Olisiko voitu viedä pitemmälle sitä, että Emilia valehteli olevansa kodinhoitaja, ja sillä varjolla..? Tai olisiko voitu jotenkin välittää Emilian kokemus tai helpotus siitä, että hei!, ukkohan on entisensä, kun paha sisu palasi… Lapsellisia ehdotuksia kaiketi, mutta minä en olekaan ohjaaja enkä käsikirjoittaja. Toivoisin sitä taitoa ilmintekijöiltä.

”Olen samaa mieltä siitä, että elokuvassa näkyy ohjaajan ensikertalaisuus, mutta olen iloinen, että kliseisestä asetelmastaan huolimatta Sisko tahtoisin jäädä ei ole ainakaan suorasukainen ja kuiva valistusraina.

– Ehkä näin, mutta mitä uutta ja ennennäkemätöntä tai erityisen mielenkiintoista siinä oli? Verrattuna esimerkiksi ruotsalaisten nuorisoelokuvien taitoihin Fucking Åmålista Ystävät hämärän jälkeen –filmiin?
Loppunousu saippuakuplineen oli minusta aikamoinen Jumala koneesta –ratkaisu, joka taas olisi voinut toimia, mikäli se ei olisi noussut tyhjästä, siis vain sen takia, kun niin oli käsikseen kirjoitettu.
Aina kun joudun kirjoittamaan negatiivisen arvostelun, mielessäni on tietysti, että Tämä koskee minuun enemmän kuin…”, koska kyllä tässä hyvän suomifilmin toivossa aina eletään.

Olen viime aikoina pyöritellyt yhtä 60-luvulla tehtyä suomifilmiä, joka on kuvattu samoilla paikoilla kuin Sisko, jolloin Temppeliaukion kirkkoa ei vielä ollut rakennettu. Ihmettelen, miksi uudessa elokuvassa nätisti taltioiduilla paikoilla -kuvaustahan on kehuttu – ei ole sen syvempää merkitystä, kun ne tuossa 60-luvun leffassa ovat osa sielunmaisemaa.

Konkreettisia kysymyksiä: miksi Kristiina Haltun, hienon näyttelijän, hahmo oli pelkkä ilkeä äitipuoli? Miksi Pääkkösen isä oli kliseeyksinhuoltaja, jonka ammatti arkkitehtina kyllä selitti, miksi oli varaa pappa betalar -asuntoon 15-vuotiaalle (!), mutta miestä ei näytetty tekemässä työtään lainkaan? Miksi mukana oli isoveli alkukohtauksessa huolehtivaisena, sen jälkeen tätä (ilmeisesti kotona asuvaa 21-vuotiasta) ei nähty kuin aivan lopussa suorittamassa tylynä pikkusiskon kuskausta kodista ulos. Miksi tämmöistä sisaruksellisuutta? Ja pikkusiskon tehtävä oli olla pikkusiskoklisee (vaikka siis suloinen sellainen). Minulle tuli mieleen amerikkalaisten elokuvien valmiiksi pureksittu maailmankuva.

Tulee mieleen, onko se hyvä asia, että ensifilmiä pääsee tekemään liian nopeasti? Eikö ensin olisi hyvä olla näyttöjä lyhytfilmien tai tv-elokuvien parissa. (En ole tarkistanut, onko niitä tässä tapauksessa.) Ei minulla ole mitään naisohjaajia vastaan, esimerkiksi miksei Maria Ruotsala ole päässyt tekemään pitkää erinomaisen Ilonen talo –sarjan näytöillä?

”Siis, miksi Vicky?”

En ymmärrä tätä kritiikkiä alkuunkaan. Alkeisironinen suhtautuminen iskelmätähteen on aivan tyypillistä teinikäytöstä. Miten tällaiseen seikkaan voi jäädä noin kiinni?

”Ehkä näin, mutta mitä uutta ja ennennäkemätöntä tai erityisen mielenkiintoista siinä oli? Verrattuna esimerkiksi ruotsalaisten nuorisoelokuvien taitoihin Fucking Åmålista Ystävät hämärän jälkeen –filmiin?”

Aivan absurdia verrata valmistumisvuosikymmeniensä lajityypistä riippumatta parhaimpiin elokuviin.

KINNUNEN: ”En ymmärrä tätä kritiikkiä alkuunkaan. Alkeisironinen suhtautuminen iskelmätähteen on aivan tyypillistä teinikäytöstä. Miten tällaiseen seikkaan voi jäädä noin kiinni? Aivan absurdia verrata valmistumisvuosikymmeniensä lajityypistä riippumatta parhaimpiin elokuviin.”

Hyvä Kalle Kinnunen, kiitos kysymästä, yritän selittää, sillä ”rakastan väittelyn tuoksua aamuisin”.

Tyypillinen teinikäytös ei ylipäätään ole kiinnostavaa elokuvassa, se on vain klisee. Aivan kuin tyypillinen eroisäkäytös tai tyypillinen paha äitipuolikäytös tai pikkusiskokäytös… Tätä ”tyypillistä” kliseetä elokuva oli täynnä.

Tyypillisen yli ja ohi olisi pitänyt päästä persoonalliseen teinikäytökseen, tehdä Emiliasta ja Siiristä ihmisiä, eikä Thelma & Louise –wannabepaperinukkeja.

Elokuvassa Vickystä tehtiin iso numero, siksi minä kritisoin sitä, nähdäkseni ihan asiapohjalta. Siirihän iskosti idolisminsa – noin vain simsalabim – Emiliaan. Se oli se ponnin, jolla lähdettiin ruotsinlaivalle. Ja siellä sitten oltiin, muka, Vickyn keikalla ja mentiin, muka, Vickyä tapaamaan.

Väitteeni on, että jokainen näistä monista itse elokuvan – ei minun – Vicky-aiheen esille ottamisista oli kömpelö ja epäuskottava, huonosti perusteltu. Se, että muka näytettiin Vickyn keikkaa ja lavashow olikin selvästi feikattu, oli jo tökeröä. Mikäli Rosti olisi ollut paikalla omassa persoonassaan – ei kai nyt aivan mahdotonta järjestää Suomessa? – se olisi voinut perustella tuon suuren painon, mikä fanittamiselle filmissä pantiin. Lisäksi ihmettelen, miten kiltti Vicky oli valittu ihanteeksi, jos muuten niin haluttiin painottaa Siiriä ongelmatapauksena? Lisäki Vicky liittyi Pelleen, minusta viisitoistakesäisten Vicky- ja Pelle-intoilu ei nyt vaan ole luontevaa, se sopii paremmin vähän vanhemmille rokkinostalgikoille.

Toivoisin kyllä, että ammattiohjaajat, alan ihmiset, olisivat tietoisia ja ottaisivat huomioon nimenomaan parhaat esikuvat mitä löytyy, kuten Fucking Åmål ja Ystävät hämärän jälkeen, siis vähän vanhemman ja aivan tuoreen esimerkkitapauksen.

Niitä vanhempia esimerkkejä pitäisi pyörittää kaiketi jo elokuvakoulussa esimerkkeinä lajityypeistä. Ja katsoa tekijäporukalla sitten yhdessä, kun tiedetään, että ruvetaan murkkuteinifilmiä tekemään. Tämä oli tietysti pointtini – ja se, että ruotsalaiset hallitsevat nuorisoelokuvien teon. Halusin myös kiinnittää huomion siihen kardinaalivirheeseen, mikä Siskossa tehdään, kun kaksikymppiset koulutetut näyttelijät ja kaunottaret pannaan esittämään ”tyypillisiä” viisitoistakesäisiä murkkuja! Åmål ja Ystävät hämärän jälkeen käyttävät rooleissa oikean ikäisiä.

Omassa arvostelussani Siskosta http://www.kp24.fi/elokuvat mainitsin tietysti myös kotimaiset edeltäjät, Täältä tullaan, elämän (1980) ja Sairaan kauniin maailman (1997) – aivan ilmeisiä esimerkkejä! Niissäkin käytettiin rohkeasti oikean ikäisiä ja amatöörejä, jolloin uskottavuus oli täysin eri tasolla.

Mielestäni Åmål ja Ystävät hämärän jälkeen kertoivat vastakohtahahmojensa kautta nimenomaan lapsuudesta ja nuoruudesta, itsensä löytämisestä ja tavoista selviytyä vaikeista elämäntilanteista eteenpäin. Tätä kai Siskossakin tavoiteltiin. Eikö, Kalle Kinnunen, ennakkoperehtyminen lajityyppiin, sen tunnetuimpiin edustajiin, ja vaikkapa sitten mestariteoksiinkin, olisi hyvä kotiläksy aihetta käsittelevälle debytantille?

Vertailun vuoksi: Kun nyt otit puheeksi, minusta on kiinnostavaa – vaikka toki yritänkin ymmärtää – että ”vammaiselokuvassa” Vähän kunnioitusta et nähnyt mitään hyvää, vain kömpelyyksiä, mutta ”murkkuelokuvassa” Sisko tahtoisin jäädä et suostu näkemään mitään kömpelyyksiä, vaan suosittelet kaikille. Olet oikeutettu mielipiteeseesi – ja puolustan viimeiseen saakka jokaisen oikeutta olla väärässä – mutta minusta tässä on epäsuhta.

Mielestäni Vähän kunnioitusta on huomattavasti Siskoa autenttisempi tapaus kesän kotimaisissa uutuuksissa – riippumatta siitä, että se saa vähemmän yleisöä, ja Sisko on suositumpi. Vähän kunnioitusta uskalsi – toisin kuin rohkeaksi ja repäiseväksi pyrkivä Sisko – käyttää amatöörejä, ”alansa” parhaita asiantuntijoita, ja rinnalla muitakin uusia kasvoja. Vähän kunnioitusta toi esille oikeita ongelmia, vähän esillä olleita eikä keksittyjä kliseepulmia. Kuitenkin ihminen ja persoona näytettiin koskettavalla fiktiivisellä rakkaustarinalla. Ainakin minut sen nuorten rakkaus teki onnelliseksi, ja silmänikin kostuivat, mutta taidan olla romanttinen hupsu.

Siskosta en löytänyt katsojaa onnelliseksi tekevää kultahippusta, enkä liikuttunut, vaan ”jäin kiinni” tarkastelemaan suoritusta. Huomattakoon vielä, että Vähän kunnioitusta -elokuvassa love storya ei kuitenkaan päätetty ja ratkaistu Siskon tavoin käsikirjoituksesta yhtäkkiä lentävin saippuakuplin väkinäiseen happy endiin.

Toivottavasti en eksynyt asiasta? Valittuja yksityiskohtia koskevien kysymystesi osalta halusin vähän levittää ”big picturea” näkyviin erojen taustoittamiseksi ja valaisemiseksi. Näin poikkeavasti sitä voi elokuvat kokea! Otetaan se rikkautena. Otetaan sille.

Ystävällisin terveisin
~(;^)~ Hannu

Hannu Björkbackalle:
”miksi Kristiina Haltun, hienon näyttelijän, hahmo oli pelkkä ilkeä äitipuoli? Miksi Pääkkösen isä oli kliseeyksinhuoltaja, jonka ammatti arkkitehtina kyllä selitti, miksi oli varaa pappa betalar -asuntoon 15-vuotiaalle (!), mutta miestä ei näytetty tekemässä työtään lainkaan? Miksi mukana oli isoveli alkukohtauksessa huolehtivaisena, sen jälkeen tätä (ilmeisesti kotona asuvaa 21-vuotiasta) ei nähty kuin aivan lopussa suorittamassa tylynä pikkusiskon kuskausta kodista ulos. Miksi tämmöistä sisaruksellisuutta? Ja pikkusiskon tehtävä oli olla pikkusiskoklisee (vaikka siis suloinen sellainen). Minulle tuli mieleen amerikkalaisten elokuvien valmiiksi pureksittu maailmankuva.”
Lyhyesti: Elokuva on Emilian näkökulmasta. Kuka tahansa hänen isäänsä tai äitiään olisi esittänytkin, Emilialle esim. isä on pappa, joka betalar ja äitipuoli ikävä uusi nainen.

”Tulee mieleen, onko se hyvä asia, että ensifilmiä pääsee tekemään liian nopeasti? Eikö ensin olisi hyvä olla näyttöjä lyhytfilmien tai tv-elokuvien parissa. (En ole tarkistanut, onko niitä tässä tapauksessa.)”
Marja Pyykkö on ollut apulaisohjaajana useissa produktioissa pitkin 2000-lukua. Ensimmäisen oman kokonaan ohjauksensa hän teki 2004 (Tango). Lisäksi hänellä on historiaa näyttelijänä mm. nuorisoelokuva Kissan kuolemassa. On tässä aikaa kulunut…

Kiitos Zetalle tarkennuksista ohjaajan elokuva-urasta. Kokemusta siis pitäisi olla kerättynä aika monipuolisesti. Ehkä ongelma on liian läheinen suhde omaan ideaan ja käsikirjoitukseen, tai siis tosiaankin se, etteivät tekijät ole päässeet riittävän etäältä katsomaan kokonaisuutta, kun ilmeisesti ulkopuolista asiantuntemusta ei ole ollut käytettävissä. Elokuvahan on saanut hyviäkin arvioita, joten minun kielteinen jääköön omaan arvoonsa.

Emilian näkökulma olisi hyvä veruke, jos sitä olisi käytetty omaperäisesti ja saatu se toimivaksi. Yksiulotteiset karikatyyrit ja yhden asian hahmot eivät vain yksinkertaisesti toimi. Ei uusi nainen, ei isä, ei isoveli, ei pikkusisko. Suorastaan loukkaantua voi miessukukunnan puolesta, kun jokainen poikahahmo elokuvassa oli kielteinen ja onneton tapaus. Siitä isonveljen kummallisesta käytöstä puhumattakaan…

Kyllä elokuvan muidenkin hahmojen kuin vain päähenkilön pitäisi olla mielenkiintoisia, muuten tehdään vanhakantaista ylhäältä-alaspäin katsovaa lastenelokuvaa, jossa aikuiset ovat vähän hassuja eivätkä ymmärrä… Toisaalta, lastenelokuvasta, vaikkapa Onni von Sopanen löytyy ilmeikkäitä, persoonallisia vanhempien hahmoja, joihin näyttelijät voivat pureutua. Verrataanpa vaikka Sopas-elokuvan ja Siskon opettajahahmoja – on siinä eroa!

Valitettavasti en voi yhtyä suosituksiin ja kehuihin, joita myönnän elokuvan niitäkin saaneen, kun en löytänyt filmistä mitään uutta näkökulmaa tai tuoretta tapaa nähdä nuoruuden huumaa.

Mutta kiitos keskustelusta, sitä on aina mukava käydä.

~(;^)~

Haluan jatkaa vielä kommenttiani Björkbackalle, nyt kun sen saan rauhassa tehdä…

”Luulen kyllä, että kaikki tunsivat Bowien tuohon aikaan ja tähden saaminen elokuvaan livenä oli myös melkoinen kaappaus. En ole tuota elokuvaa nähnyt, mutta jos se oli hyvä, niin tekijät ovat varmasti pohtineet, miksi se iso B siihen on laitettu.”
Bowien sijasta sillä lavalla olisi voinut keikkua kuka tahansa nuorison suosima artisti, jonka nimellä olisi voitu myydä lisää lippuja leffaan. Elokuvan nimihenkilölle Bowien konsertti on vain yksi paikka, josta hakea kamaa ja heilua kaasussa. Artistin omasta päihdehistoriasta elokuvassa ei mainita, mutta musiikkia kuullaan sen verran, että elokuvaa Bowien takia katsovat olisivat tyytyväisiä.

”Esitin sillä perusteella, että eihän hän osoittanut katumusta, kohdannut ja sovittanut rötöstään millään tavalla eli Nousiaisen vanhusjuttua, anteeksipyynnöstä puhumattakaan. Odotin siltä asuntokohtaamiselta edes jonkinlaista ”tunnustusta”, väärin tekemisen käsittelyä. En nähnyt sitä näyttelijässä tai roolissa tai kohtauksessa, että mitään olisi tapahtunut ihmisessä.”

Kaikkien tämän elokuvan tarjoamien kliseiden jälkeen voi tosiaan olla hämmentävää, kun Lassie ei yllättäen palaakaan kotiin, ts. Emilian anteeksipyyntö jää sanomatta. Kohtaus korostaa omasta mielestäni Emilian keskenkasvuisuutta. Nousiaisen vanha mies ei näyttäydy missään vaiheessa pahana, vaan korkeintaan turhautuneena. Emilia ei omien turhautumisen kuohujensa keskellä pysty näkemään vanhusta aluksi kaltaisenaan elävänä ja tuntevana olentona. Eikö hän kuitenkin lopulta kadu tekoaan? Perustelen tätä sillä, että vanhuksen asunnossa ei ole sinne kuulumattoman Siirin lisäksi mitään, mikä ei saisi Emiliaa tuntemaan – pohjimmiltaan kilttinä tyttönä – sympatiaa ukkoa kohtaan. Hänhän selvästi kieltäytyy jatkamasta vanhuksen elämän tuhoamista, vaikka Siiri jaksaa yllyttää.

Kun anteeksipyynnön pitäisi koittaa, käsikirjoittaja-ohjaaja rikkoo kaavaa näyttämällä, miten vaikeaa sen tekeminen voi olla. (Jotain uutta sentään…) Ilmeisesti Pyykkö ei kuitenkaan ole onnistunut tuomaan tilanteen molemminpuolista hämmentävyyttä sekä Emilian ja vanhuksen raivostumisiin liittyvää yhtenevyyttä tarpeeksi esiin.

”Suorastaan loukkaantua voi miessukukunnan puolesta, kun jokainen poikahahmo elokuvassa oli kielteinen ja onneton tapaus.”

On itse asiassa hassua, että Solar Filmsiltä tulee monen sellaisen elokuvan jälkeen (mm. Matti, Rööperi), joissa on ollut onnettomia ja köyhähköjä naishahmoja, tällainen päinvastainen tapaus. Tasa-arvoa? :D

Kiitos keskustelusta myös minun puolestani.

Onneksi olkoon Marja Pyykölle vahvasta pitkän elokuvan debyytistä. Marja Pyykön ja muidenkin suomalaisten elokuvataiteilijoiden kattavat filmografiat ovat jokaisella napin takana Elonetissä, http://www.elonet.fi/

Antti Alasen Film Diaryssa oleva Sisko tahtoisin jäädä -elokuvan positiivinen arvio kannattaa myös lukea. Alanen löytää erilaisten tyttöjen tarinasta yhteyksiä mm. Lisbeth Salanderiin. Juttu löytyy helposti googlaamalla – linkkiä minulla ei juuri nyt ole – ja sen jälkeen Alasen blogi kannattaa tietysti merkata suosikkeihin.

Sitä Elokuva ja psyyke 2akkosta odotellessa!
~(;^)~

Pitäisikö jopa käydä katsastamassa sitten. Parempi kuin Pahat pojat?

Parempi toki kuin Pahat pojat, parempi kuin useimmat mitä näitä on.

Hyvä elokuva, hyvä Suomi.

Suunta hyvä. Seuraava vaihe vielä lahjakkuudessa arvoitus.

Tulokset vielä kapaloissa.