Serge Gainsbourg -elokuva ja taiteilijaelämäkerrat

Profiilikuva
Blogit Kuvien takaa
Kalle Kinnunen on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.
Julkaistu yli kolme vuotta sitten

Kun Suomessa tehdään taiteilijasta elämäkertaelokuva, tuputetaan katsojille kaikki ne ”faktat” jotka he jo tietävät. Näkemyksellisyyttä ja tulkintaa vältetään visusti. Sibeliuksen ja Päätalon kaltainen soopa ei menisi missään muussa länsimaassa läpi.

Kun Ranskassa tehdään kansallisesta kulttuurisankarista suurelokuva, voidaan ohjaajaksi ottaa elokuvan parissa debytoiva sarjakuvataitelija ja antaa hänelle lupa käyttää vaikkapa animaatiota niin paljon kuin lystää. Ei tuottaja siellä sellaisesta hermostu.

Yksi eniten odottamistani elokuvista juuri nyt on Joann Sfarin Serge Gainsbourg -muotokuva Serge Gainsbourg (un vie heroique), josta on tullut ensimmäinen teaser-traileri.

Eleganttia, vähäeleistä. Biisi on toki tuttu kaikille Ranskassa ja monille muuallakin.

Sergen tytär Charlotte sai tänä vuonna Cannesissa Antichrist -elokuvasta parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Haastatellessani häntä Imageen hän kertoi, ettei alkuhämmennyksen jälkeen halunnut osallistua Sfarin elokuvan tekoon – hän olisi vain sotkenut ohjaajan näkemystä tuputtamalla omia neuvojaan siitä, millainen isä oli.

Kaunista.

Sfarin elokuvasta on tulossa näytelmän ja animaation hybridi, ja Sfar tulkitsee runoilija-muusikko Gainsbourgia oman filtterinsä läpi. ”Tosia” kohtauksia ei tarvitse odottaa. Gainsbourgin elämän keskeiset naiset (Jane Birkin, Brigitte Bardot jne) ovat näyteltyinä läsnä, mutta minkäänlaista autenttisuutta ei ole luvattu.

Jonkinlainen antiteesi tällaiselle lähestymistavalle on Sibelius, jossa (näköis)patsastellaan muka todenmukaisissa asetelmissa ja tilanteissa kaksi tuntia ilman, että katsojalle välittyisi sekunninkaan ajan fiilistä siitä, mitä taiteen tekeminen voi olla ja mitä se merkitsee. Timo Koivusalon elokuva on sellainen tyhjän paatoksen monumentti, että melkein minkä tahansa kohtauksen siitä voisi irrottaa sellaisenaan huumorisketsiohjelman kohokohdaksi.

Tai Päätalo, jossa samaan tapaan ollaan niin tohkeissaan sankaripäähenkilön, tuon ylvään poikkeusyksilön erinomaisuudesta, ettei hänelle anneta tilaa kehittyä, ei edes paljasteta taitojen luonnetta, odotetaan vain että hirveästä ensimmäisestä vaimosta päästäisiin eroon, jotta herra Päätalo voisi istua vihdoin rauhassa kirjoituskoneen ääreen ja kirjoittaa kirjansa, jotka lopputekstien mukaan myivät 3,6 miljoonaa kappaletta – oliko siinä numerosarjassa siis elokuvan tekemisen oikeutus? Hyi helvetti.

Kommunismin romahduksen jälkeen ei missään muualla läntisellä pallonpuoliskolla tunneta tällaista  kansallista omakehu-elokuvalajia – ja meillä se on kehittynyt ennen kaikkea taitelijoiden ympärille. Ainoa näkemäni vähän samansuuntainen elämäkertaelokuva, jossa kerronta ja sisältö oli yhtä alisteista tosisankarin tuttujen tekojen ihailevalle kuvailulle on meksikolainen sosialistisoopa Zapata, ja sen tekijöiden motiivit sentään olivat ainakin osin poliittiset, mitä voi pitää moraalisena puolustuksena – Sibelius ja Päätalo ovat ihan puhtaasti rahastamista tutulla ja kansallisesti tärkeällä kulttuurinimellä, ilman että olisi yhtään omaa ajatusta, yhtään mitään uutta annettavaa katsojalle kotiinviemiseksi.

Taiteilijasta ei voi tehdä elokuvaa, ellei tiedä taiteesta jotakin ja koe sitä itse.

(Mitä sitten ovat hyvät taiteilijaelokuvat? Ilman kummempaa järjestystä, vaikkapa sellaisia kuin Amadeus, Basquiat, Ed Wood, Shine, Capote, saman tarinan toinen kuvaelma Kunniaton, Andrei Rublev tietty. Jopa The Doors. Joissa ei haukata liikaa, eikä palvota. Ja uskalletaan ottaa vapauksia. Uskalletaan tulkita. Löytää taiteilijan modus operandi ja luonne uudesta kulmasta.)

Tietenkin voi olla, että Sfarin Gainsbourg-elokuvasta tulee rautalangasta väännetty totuuskuvaelma, halolla faktoja päähän hakkaava näköiskuvatus, mutta miksiköhän en usko niin?

Toivotaan, että elokuva nähdään aikanaan Suomessakin.