Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Sensuurin uhri Punainen vaara Suomen ensi-illassa: Patrick Swayze ja Charlie Sheen vastaan neuvostomiehittäjät

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 10.5.2012 10:40

Eilen keskiviikkona sai Suomen valkokangasensi-iltansa Punainen vaara. Viivettä valmistumisesta on 28 vuotta. Elokuva oli viimeisiä meillä kylmän sodan aikana ulkopoliittisista syistä kiellettyjä. Vielä vuotta myöhemmin sensuuriin joutui Jäätävä polte.

Hollywood-studion kohtuullisella budjetilla tuottama elokuva on seikkailullinen, mutta verinenkin kertomus kolmannesta maailmansodasta. Ohjaaja John Milius on itse julistautunut sotahulluksi, joten sellaiseksi häntä ei voi kai oikein erikseen syyttää.

Patrick Swayne, Charlie Sheen ja kumppanit esittävät periamerikkalaisen pikkukaupungin high school -jätkiä, jotka neukkumiehityksen alkaessa pakenevat vuorilla ja aloittavat sissisodan.

Allekirjoittaneelle Punainen vaara – tässä tiukka traileri – on älyttömyydessäänkin 1980-luvun parhaita amerikkalaisia viihde-elokuvia. Suhteeni siihen on vähän kaksijakoinen. Rakastan elokuvan intohimoisuutta. Sen hyperpatriotismiin taas suhtaudun ajan kulumisen suomalla ironialla. Joka tapauksessa se vetää imuunsa mielettömän hyvin. (Kirjoitin blogiini siitä ja sen edelleen limbossa olevasta uusintaversiosta blogissani liki vuosi sitten: Kylmän sodan patrioottijulistus Punainen vaara ja merkillinen uusintafilmatisointi.)

Tällä kertaa kannibalisoin muutamia palasia Basso-lehden Elämää sairaammat elokuvat -juttusarjaani reilu vuosi sitten kirjoittamastani Punainen vaara-artikkelista. Varoitus, sisältää sitaatteja sitaattien sisällä. Varoitus muutenkin.

***

Saddam Hussein otettiin kiinni vinkkien perusteella Irakissa joulukuussa 2003. Operaation nimi oli Red Dawn. Iskuyksiköt oli nimetty Wolverineiksi.
Pian hirteen päätyneen diktaattorin sieppaus sai nimensä vuonna 1984 valmistuneesta kulttielokuvasta Red Dawn eli Punainen vaara. Nimi oli operaatiolle oivallinen, koska elokuva on ”isänmaallinen ja amerikanmyötäinen”, ilmoitti operaatioon osallistunut kapteeni Geoffrey McMurray.
”Olen syvästi imarreltu”, kommentoi käsikirjoittaja ja ohjaaja, John Milius.
Suomessa Punainen vaara on merkittävä siksi, että se oli yksi viimeisiä elokuvia, joita meidän elokuvasensuurimme 1980-luvulla kielsi Neuvostoliiton pyynnöstä.
Nuorisolle suunnattua elokuvaa, jonka pääosissa olivat Patrick Swayze ja Charlie Sheen, ei siis saatu näyttää Suomessa lainkaan, kenellekään.

***

Asetelma on absurdi: jäbät, joilla ei vielä parta kasva, taistelemassa valloittaja-armeijaa vastaan. C’mon!
Vastarintaliike-elokuva, jonka päähenkilöt ovat amerikkalaisia teinejä – c’mon!
Seikkailuelokuvan reippaus yhdistettynä äärimilitarismiin ja kaverien teloittamiseen – c’mon!
Mutta: Punainen vaara ottaa juonensa sataprosenttisen tosissaan. Siksi elokuva tempaa mukaansa ja – tätä voi olla vaikea uskoa – jopa koskettaa aidosti.
Punainen vaara on älykkäästi kirjoitettu viihdesotaelokuva ja vainoharhafantasia. Se kuuluu ”mitä itse tekisit” -lajityyppiin, jossa mattimeikäläisiä viedään merkillisessä, mutta silti jotenkin ihan mahdolliselta tuntuvassa tilanteessa. Juoni ei ole kaavamainen. Se tuntuu todelta, vaikkei paperilla siltä varmaan kuulosta.
Kohtaus, jossa kaverukset teloittavat ystävänsä on aivan sietämätön. Ja mikä hulluinta, läskipää-Jedin
(Swayze) ja kumppanien julma ratkaisu heikompaansa kohtaan alkaa tuntua täysin perustellulta: Näin on toimittava. Tämä on sotaa.

***

Miliuksen visio on vahva, koska hän uskoi täysin Punaisen vaaran esittämään mahdollisuuteen. Hän teki propagandaelokuvan, jonka katsoi tarpeelliseksi. Kun (neuvostoupseeri) Bella puhuu lomakkeesta 4473 (joiden perusteella kerätään kaupunkilaisia keskitysleirille), kyseessä ei ole vitsi. Tuo lomake on edelleen vapaata aseenkantoa kannattavien amerikkalaisten painajainen. Niiden perusteellahan kaikki sissivastarintaan kykenevät voitaisiin kerätä ja tuhota, jos vihollinen pääsisi kolmannessa maailmansodassa miehittämään Yhdysvaltoja.
Kaikessa militarismissaankin Punainen vaara on tehty rakkaudesta elämää, nimittäin sotilaselämää kohtaan. Väkivalta on luonnollista ja välttämätöntä Miliuksen maailmassa. Mutta esimerkiksi eversti Bella on rehti, todellinen soturi – hän ei halua pahaa siviileille, hän haluaa että taistelu käydään oikein säännöin.
Zen-fasistiksi itseään luonnehtinut Milius oli 1970-luvun puolivälissä samaa nuorten lupausten koplaa kuin Steven Spielberg ja Francis Ford Coppola. Hän kirjoitti
Ilmestyskirja Nytin ja osan Likaisesta Harrysta, mukaan lukien kuuluisimmat repliikit (”Do you feel lucky, punk?”). Hän tohtoroi Tappajahain käsikirjoitusta ja ohjasi Conan Barbaarin.
Elokuvahommien ulkopuolella Milius oli ultimate fightingin alkuaikoina lajin aktiivinen kehittäjä ja keksi, että siinä on parasta käyttää kahdeksankulmaista kehää.

***

”Yritin kertoa kaikille, että Punainen vaara ei kerro vain Neuvostoliitosta, vaan liittohallituksesta”, Milius kiteytti Uncut-lehdelle vuonna 2003.
”Demokraattihallinnon aikaan vajoan luonnolliseen vainoharhatilaan. Reaganin aikaan olin OK. Vanhemman Bushin aikaan oli parempi fiilis. George W. Bushista tykkään todella. Ei, minulla ei ole häntä mainostavaa puskuritarraa, mutta vähän aikaa sitten minulla oli. Siinä luki Give War a Chance.”
Kuten Quentin Tarantino on todennut, elokuvakerronnan ytimessä ollaan silloin, kun katsoja voi upota estoitta jopa maailmaan, jonka ajatukset ja ideologia ovat hänelle täysin vieraita.
”Minun yleisöni ei koostu Harvardissa eurosentrisiä tai afrosentrisiä kursseja käyvistä ihmisistä. Ei, he ovat enemmänkin jengiä jolla on rekkamieslippikset.”

***

Punaisesta vaarasta on Kansallisen audiovisuaalisen arkiston Orion-teatterissa toinen esitys vielä lauantaina klo 21. Mahdollisuus nähdä se kankaalta (ruotsalainen esityskopio on kuulemma ensiluokkaisessa kunnossa) on erikoislaatuinen. Count me in.

P.S. Elokuvassa nähdään suomalainen Jatimatic.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Minua(kin) kiehtoo kasarilaisessa Hollywoodin oikeistoelokuvassa se tosikkomainen rehellisyys, jolla (vastenmielisetkin) ideat ja vainoharhat esiteltiin. Vannoutuneena liberaalina diggaan erittäin paljon Red Dawnin ohella Ziton Invasion U.S.A. sta ja tietysti RAMBOista.(Taistelijaa en pidä lainkaan oikeistolaisena elokuvana.) Myös Reaganilaista henkeä puskevat Vigilante-leffat ovat kaikki sydäntä lähellä.

Nyky-Hollywoodin konservatiivit ovat oppineet piilottamaan yököttävän ideologiansa paljon taitavammin käärimällä ne pintatasoltaan sydäntälämmittäviin tarinoihin Forrest Gumpin tyyliin.

JÄÄTÄVÄ POLTE tosiaan ensin kiellettiin Suomessa alkuvuodesta 1986 ja sitten sallittiin saman vuoden lopulla. Kun yhtenä syynä oli ensin ollut, että elokuvan salliminen on omiaan huonontamaan suhteita ulkomaihin, niin voitiin todeta, että elokuvan kieltäminen huononsi suhteita ulkomaihin vielä enemmän (Suomesta tuli naurunaihe maailman mediassa). Itänaapurissa oli sitä paitsi alkanut vuonna 1985 glasnost ja ”kaikki käy” -meininki.

RED DAWN kiellettiin vuonna 1984 elokuvateatterilevityksessä, mutta ulkopoliittiset kriteerit eivät milloinkaan koskeneet videolevitystä tai muuta kotitallennelevitystä. Suomessa ei silloin ollut videolakia. Sellainen tuli voimaan vuonna 1988, ja videolain aikana RED DAWN tarkastettiin ja hyväksyttiin videolevitykseen K16-ikärajalla vuonna 1989.

Syy eri kohteluun oli se, että elokuvateatteriesitys on julkinen tilaisuus, ja videokatselu kuuluu yksityisyyden piiriin.

Saisko vähän lisää kannibalismia, eli listaa Basson elämää sairaammista elokuvista tänne kopsattuna? Ei tarttisi niin paljon googlen kanssa räveltää.

Bad Taste: ”Saisko vähän lisää kannibalismia, eli listaa Basson elämää sairaammista elokuvista tänne kopsattuna? Ei tarttisi niin paljon googlen kanssa räveltää.”

Kylläpä menee nyt asian vierestä. Yksinteoin, Forrest Gump, Idi Amin Dada, Yön saalistajat, Kinski Paganini, Death Wish 3, Musta Gestapo, Sensuela, Cruising, Sibelius, Mac ja minä, Battlefield Earth ulkomuistista ainakin, mutta lista ei ole täydellinen.

Kiitos asian sivuun johdattavasta listasta. A Boy and His Dog (1975) oli minusta naisvihassaan aika kipeä. Red Dawn ei herättänyt mitään erityisiä tunteita, näin sen videolta ja se oli vaan sen ajan perusvideomatskua, esim. Syvä joki jäi paremmin mieleen samoihin aikoihin katsomistani vuokravideoista.

Ja sitten voitaisiin palata takaisin aiheeseen.

80-luvun jälkeenkin (ja sitä ennen) on tehty jokunen hyvä toimintaleffa, mutta umpikonservatiivinen reaganilainen kasariaika on ihan oma lukunsa. Asetelma oli selkeä: Amerikka vs. Evil Empire. Ei ollut ikävää Vietnamin sotaa herättämässä moraalisia kysymyksiä. Kommunistit olivat kamalia ja sopivan kaukana. Myös arabiterroristit kelpasivat maalitauluiksi ennen kuin 9/11 toi islamistit liian lähelle länsimaista todellisuutta, jotta tätä uhkaa olisi voitu hyväksikäyttää reipashenkisissä toimintateurastuksissa.

Kylmän sodan jälkeen uhkakuvat muuttuivat vähemmän selkeiksi, ja koska maailma ei ollut enää yksinkertainen, myös toimintaelokuvia piti kirjoittaa monitahoisiksi moraaliteeteiksi. 2000-luvun oikeistolaisin ja fasistisin toimintasankari Jack Bauer tv-sarjasta 24 ei saanutkaan tappaa ja kiduttaa rättipäitä ilman omantunnontuskia. Siitä piti tehdä moraalisesti kyseenalaista ja ristiriitaista, mikä herätti katsojissa hämmentyneitä tunteita.
Kuten todellisessa elämässä.

Kinnunen, kommentoit blogissasi Ruotsi-printin alusta puuttuneen ”Saksassa Vihreät voittavat vaalit…etc” tekstiselostuksen. Olen varma että samainen teksti puuttui aikoinaan myös Suomi VHS-versiosta.

Proggis viitannee twitteriin. Juu, puuttui myös vhs-versiosta. Siksi kysyin, puuttuiko teksti kenties kaikista pohjoiseurooppalaisista versioista. Jotenkin tuntuisi luontevalta, että se olisi Saksassakin napsaistu veks.

Olin itse blogimerkintään kirjoittanut virheen, Bella oli nähdäkseni kuubalainen upseeri eikä neuvostoliittolainen. Pahoittelut!

Elokuvan yhtäläisyydet klassiikkoon Taistelu Algeriasta tuntuivat entistä vahvemmilta (melko suoriakin lainoja on pari) ja sankarien lumipuvut osoittivat, että Milius on perehtynyt Suomenkin sotahistoriaan.

Tässä vielä tuo teksti, jota itsesensuroitiin (levittäjän / studion paikallistoimistojen päätöksellä, uskoisin) Suomen ulkopuolellakin Euroopassa:

”Neuvostoliitto kärsii huonoimmasta viljasadosta 55 vuoteen.
Lakkoja ja ruokamellakoita Puolassa.
Neuvostojoukot miehittävät Puolan.
Kuuban ja Nicaraguan armeijoiden miesvahvuuudet saavuttavat 500 000.
El Salvador ja Honduras kaatuvat.
Vihreät saavat enemmistön Länsi-Saksan parlamentissa ja vaativat ydinaseiden kieltoa Euroopassa.
Meksiko kaatuu vallankumoukseen.
Nato hajoaa.
Yhdysvallat jää yksin.”

Aika hämmentävä tuo poisto on, taustainformaatio sentään lisää jonkin verran ”uskottavuutta” Miliuksen skenaarioon. Mielenkiinnolla odotan, miten uskottavasti remaken kiinalais…korjaan pohjois-korealaisten hyökkäys pohjustetaan uskottavasti.

Tämmöisen mietelmän kirjoitin HS:n Dvd-klassikko-blogiin, kun FS Film julkaisi Punainen vaara Definitive Edition -tupla-dvd:n huhtikuussa 2010:

”Vihreiden tultua valtaan Länsi-Saksassa NATO hajoaa, ja Neuvostoliitto miehittää Yhdysvallat liittolaisinaan Kuuba ja vallankumouksellinen Meksiko. Ankean näköiset KGB-tyypit ja Varsovan liiton sotilaat ilmestyvät periamerikkalaisiin hampurilaisbaareihin ja muuttavat drive in -teatterit suuriksi vankileireiksi. Ainoa elokuva, mitä voi enää esittää, on Sergei Eisensteinin Aleksanteri Nevski. Kahdeksan teini-ikäistä opiskelijaa pääsee pakoon vuorille ja ottaa sissiryhmälleen jalkapallojoukkueensa nimen Ahmat (Wolverines). Kylmä sotahan oli jo muutenkin loppumaisillaan tätä elokuvaa tehdessä, ja Neuvostoliitossa alkoi glasnost ja perestroika. John Miliusin toimintaelokuva jäi näin ollen yhdeksi kylmän sodan myöhäisistä elokuvallisista ilmentymistä. Elokuva näyttää myös miehitysvoimien sisäisen ristiriitaisuuden, kun Vietnamin sissisodan kannattajista tulee miehittäjiä. Neuvostoliitto lähettää vuoristoon Ahmoja vastaan karaistuneet Spetsnaz-erikoisjoukotkin, mutta tulos on lopulta yhtä heikko kuin Afganistanissa. Punainen vaara on mielenkiintoista katsottavaa nyt, kun NATO ja Yhdysvallat ovat vuorostaan kiikissä Afganistanissa Operaatio Karhunloukun yhteydessä syntyneitä Talebania ja Al Qaidaa vastassa. Siihen nähden Punaisen vaaran vaikuttavat vuoristotaistelujaksot herättävät yllättäviä mielleyhtymiä.”

http://blogit.hs.fi/dvdklassikko/2010/04/16/3007/

Tällä katselulla juuri tuo Antti Alasen mainitsema Aleksanteri Nevski sai repeämään – aloin nimittäin ajatella sitä neuvostosotilasta, jonka tehtävä on laskuvarjoloikata filmiprintti mukanaan, koska tokihan se on saatava heti pyörimään teatteriin. Hyvä vastapanos keskitysleirillä pyörivälle ”olette huorien kansakunta” -teokselle.

Näitä luetaan juuri nyt