Seitsemän minuuttia Iñárritun virtuaalitodellisuussiirtolaisena – poliittista, emotionaalista ja elitististä
Kävelet aamuyön hämärässä aavikon hiekalla paljain jaloin. Horisontissa näkyy vuoria. Reppu painaa selässä. Seuralaisesi juttelevat, pelko kuuluu heidän äänissään. On kiire. Olette Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalla, ja mikäli jäätte kiinni.. no sitä ei halua ajatella.
Sitten kaikki tapahtuu nopeasti. Valo ilmestyy taivaanrannasta, jylinä ehtii juuri varoittaa siitä – turhaan. Helikopterin valokeila lähestyy vääjäämättä.
Kopteri lähestyy, meteli on sietämätön. Valonheitin sokaisee. Helikopteri laskeutuu, asemiehet juoksevat teidän luoksenne. Lapsi itkee. Asemiehet huutavat helikopterin melun yli, käskevät, lyövät jonkun maahan.
Toinen helikopteri näyttäisi saapuvan, mutta hektisessä tilanteessa et ehdi reagoimaan. Voit juosta, mutta ei se auta. Sinua tähdätään rynnäkkökiväärillä ja mies huutaa. Alas, alas! Hän tähtää tosiaan sinua. Katsot aseen piippuun.
Alejandro González Iñárritun uusi teos Carne y arena (Virtually present, physically invisible) on eräs Cannesin elokuvajuhlien läpimurroista, festivaalin historian ensimmäinen virtuaalitodellisuuselokuva.
Mutta onko virtuaalitodellisuusteos oikeastaan elokuvaa vai installaatio? Carne y arena on kokemus, jota varten pitää matkustaa Cannesin keskustasta ja festivaalien tapahtumapaikoilta Cannes-Mandelieun lentokentälle. Sieltä on varattu käyttöön kokonainen halli.
Yksin kokeminen erottaa sen elokuvasta, joka on perinteisesti luonteeltaan kollektiivista.
Carne y arena on auki vain toimittajille ja vain erityisestä kutsusta. Teoksen VR-elokuvaosuus kestää alle seitsemän minuuttia.
Kokemus on vaikuttava. Sisähallia ennen on odotushuone, johon mennään yksitellen. Siellä on oikeita Meksikon ja Yhdysvaltojen rajalta löydettyjä esineitä, kenkiä, selkäreppuja. Lasten selkäreppuja.
Omat kengät jätetään odotushuoneeseen. Hiekotettuun sisähalliin kutsutaan varoitusvaloilla. Kokija saa lasiensa ja kuulokkeiden lisäksi repun, jossa lienee tietokone, ja kolme avustajaa pitää huolta, etteivät kaapelit estä liikkumista eikä kokija törmää ehkä 120-neliöisen hallin seiniin.
Kun lasit ja kuulokkeet on saatu kohdilleen, alkaa varsinainen ”elokuva” (jota alussa kuvailin). Se tuntuu pidemmältä kuin alle seitsenminuuttiselta.
Voit tosiaan kävellä aavikolla, paeta, lähestyä toisia rajanylittäjiä, katsoa heitä silmiin. Tämä miljöö on ”olemassa” 360 astetta ympärilläsi ja useiden metrien, näennäisesti loputtomalla syvyydellä joka suuntaan. Sitä on virtuaalitodellisuus.
Inarritu haluaa välittää pelon tunteen. Tässä Carne y arena onnistuu melko hyvin.
Tosin minua jännitti eniten odotushuoneessa, ennen kuin tiesin mitä tuleman pitää. Hallista kantautui kova meteli, helikopterin jyrinä – ehkä juuri pohjustamaan tunnelmaa, ehkä siksi, että sisähalliin on haluttu konkreettista äänenpainetta myös sen lisäksi, mitä kuulokkeista kuuluu.
Taide ja tarinat levittävät empatiaa: näet toisia näkökulmia, koet maailmaa toisen kautta. Tässä mielessä Carne y arena on äärimmäistä elävää kuvaa ja elokuvaa. Se vie keskelle ahdistavaa, mutta monella tapaa todellisen tuntuista kokemusta ja väkivallan uhkaa, joka on korkeintaan lehtijutuista tuttu ja sikäli aiemmin lähinnä teoreettinen.
Omaa Carne y arena -kokemustani haittasivat tosin kolme asiaa, kaksi niistä teknologisia. Voisin vannoa, että kuva ei ollut aivan fokuksessa. Koska miljöö on pimeä, seikka ei hirveästi haittaa, mutta kokemuksen visuaalinen utuisuus oli varmasti paksumpaa kuin tarkoitus.
Toinen, ehkä pahin ongelma liittyi kuvan kolmiulotteiseen mallinnukseen: ihmiset olivat vähän kuin 3D-pelihahmoja. Kun katsoin heitä eri kulmista, mittasuhteet vääristyivät. Meksikolaisvanhus näytti päästään litteältä. Sotilas kyykkäsi koomisesti, vähän pelihahmon tapaan reisiään edestakaisin pumpaten. Tapahtumapaikaksi vaihtui aavikosta uncanny valley.
Kolmas ongelma oli henkilökohtainen, ehkä hassukin: en uskaltanut liikkua Carne y arenassa kovin paljoa. En siksi, että pelkäsin itse tapahtumia, vaan koska jännitin sisähallin seinään törmäämistä – ja tarkennetaan, en niinkään sitä, vaan että säikähtäisin avustajien kosketusta, kun he estävät minua kävelemästä seinää päin. Kokemuksen rikkoutumisen ja ulkopuolisen häirinnän uhka oli siis suurempi kuin sen sisäinen dramatiikka.
Vasta jälkikäteen kuulin, että kävelemällä ”ihmisten sisään” olisin nähnyt heidän sydämensä. Ymmärrän symboliikan, mutta eipä tullut mieleen kävellä hahmoja päin tai kosketella heitä. Se ei ole tässä meidän todellisuudessammekaan tapana.
Vasta Ylen Janne Sundqvistin jutun luettuani muistin, että rajanylittäjien puheissa oli tosiaan tarinallisuutta. En ehtinyt kiinnittää siihen huomiota, sillä tilanteeseen pudotettuna olin keskittynyt havainnoimaan maailmaa ympärillä. Unohdin detaljit tyystin.
En myöskään nähnyt jonkinlaisena unikuvana pakolaisia veneissä – näin sen sijaan jonkinlaisen hologrammimaisen sotkun, ja vasta New York Timesin jutusta luin, että se oli katastrofi merellä.
Olisin mennyt kokemukseen ehdottomasti uudelleen, mutta se ei ole mahdollista, koska vuoroja oli niin vähän. Uusinta ei tullut kysymykseen.
Carne y arenassa on tämä yksi suuri paradoksi. Sitä kokemaan on ylipäänsä kutsuttu vain murto-osa Cannesin kriitikoista ja toimittajista. Vuoroja on niin, että vain noin viisi ihmistä tunnissa ehtii kokemaan teoksen. Kun siitä lasketaan pois no-show’t ja myöhästyneet, kävijämääräksi jäänee vain viitisensataa. Toisin sanoen Carne y arena on Cannesin festivaalin eksklusiivisimpia teoksia.
Kun tähän lisätään lentokonehallin Fondazione Prada -kyltit eli sponsorin voimakas läsnäolo sekä Guardianin Peter Bradshaw’n sivuheittona mainitsema kysymys hädänalaisten kokemusten fetisoinnista, yksi asia ainakin korostuu: tällaisenaan Carne y arena on elitistinen taideteos. Ehkei se ole tekijöiden, vaan formaatin vika.