Scorsese, Fincher, Soderbergh.. kuinka Netflixistä tuli elokuvantekijöiden ihmemaa
David Fincher ohjaa seuraavan elokuvansa Netflixille. Hollywoodin arvostetuimpiin ohjaajiin kuuluva Fincher tunnetaan esimerkiksi elokuvista Seitsemän, Fight Club, Zodiac ja Gone Girl. Laatu ja kaupallinen menestys ovat yleensä käyneet Fincherin uralla käsi kädessä.
Tulevan elokuvan nimi on Mank, ja sen nimiroolissa Herman Mankiewiczia esittää Gary Oldman – joka voitti vuosi sitten parhaan miespääosan Oscarin.
Pari vuotta sitten uutinen – että Fincher ja tuore Oscar-voittaja työskentelevät nimenomaan Netflixille – olisi ollut suuri. Nyt se ei ole kovin yllättävä.
Enää ei ole lainkaan ihmeellistä, että Hollywoodin kärkiohjaaja tekee leffan, joka menee yksinoikeudella verkkopalveluun perinteisen valkokangaslevityksen sijaan. Maailman parhaat elokuvaohjaajat tekevät nyt suunnilleen kaikki vuorollaan Netflixille. Siitä on tullut uusi normaali.
Fincher teki Netflixiille jo kahta sarjaa, House of Cardsia ja Mindhuntersia, jonka odotettu toinen kausi tulee palveluun ensi kuussa. Yksittäinen elokuva on viihteen ekosysteemissä kovasti erilainen rakennelma kuin sarja, josta luodaan odotusarvoltaan iso juttu koko kauden ajaksi, ja jota viihdealustojen talouslogiikkaan kuuluen pyritään tekemään useita kausia. Sarjapestissään Fincher kävi tekemässä showrunnerien määrittelemää tilaustyötä, josta on helppo pestä kädet kun tehtävä on suoritettu.
Elokuvassa on enemmän luovaa vapautta. Kärkitekijät voivat panna siihen enemmän itseään kuin sarjaan, joka perustelee olemassaolonsa ensisijaisesti herättämällä kestävää kiinnostusta. Kärjistäen sanottuna elokuva saa kokeilla esteettisesti, sarjan tulee miellyttää ja koukuttaa. Taloudellisessa mielessä elokuva on suurempi riski, ja taiteellisessa mielessä suurempi mahdollisuus.
Kenellä on kiinnostusta kustantaa hankkeita, joissa voi palaa paljon rahaa, mutta usein vastineeksi tulee enemmän kiitosta ja huomioarvoa kuin kovaa tuottoa? Niin, Netflixillä.
Netflix tarjoaa elokuvan isoille nimille valtavia resursseja – paljon suurempia ja paljon useammin kuin perinteiset Hollywood-studiot nykyään yhteenlaskettuna. Se antaa tekijöille vapauksia – sellaisia, joihin perinteisillä indie-elokuvien rahoitustahoilla ei ole enää aikoihin ollut uskallusta muuten kuin yksittäisinä uhkayrityksinä (joista muutenkin alkoi ainoana olla vastuussa perijä Megan Ellisonin vetämä Annapurna, joka on nyt talousvaikeuksissa).
Fincherinkin Netflix-elokuva on hanke, joka kuulostaa henkilökohtaiselta ja epätavalliselta.
Tarina sijoittuu vanhaan Hollywoodiin. Elokuvan keskushenkilö Mankiewicz oli toisaalta tuottelias viihteentekijä, toisaalta Orson Wellesin Citizen Kanen – ns. maailman parhaan elokuvan – etenkin myöhemmin ylistetty käsikirjoittaja. Mankiewicz oli alkoholisti, joka kuoli 55-vuotiaana. Oldman on nyt 61-vuotias. Elokuvasta tulee mustavalkoinen. Se säteilee Oscar-prestiisiä, sillä Hollywood rakastaa Hollywood-aiheisia elokuvia. Henkilökohtaisuuskerroin nousee sfääreihin, sillä käsikirjoituksen on aikoinaan laatinut Jack Fincher – ohjaajan isä, joka kuoli jo 2003. Jack Fincher ei ehtinyt eläessään saada yhtään käsikirjoituskrediittiä.
Samalla voidaan olla ihan rehellisiä: riippumatta siitä, kuka sen valmistaa tai maksaa, 1900-luvun ensimmäiselle puoliskolle sijoittuva elämäkertajuttu kirjallisesti lahjakkaasta, keski-ikäisestä juoposta ei olisi missään tapauksessa hittielokuva tai kovin suuren yleisön elokuva. Ei, vaikka se olisi väreissä. Onnistuessaankin Mank on suhteellisen suppean joskin innokkaan yleisön juttu. Edes vanhassa maailmassa (eli ennen draamariskinoton lopullista alasajoa viime vuosikymmenellä) eivät Hollywood-studiot olisi sitä lähteneet toteuttamaan muuten kuin korkeintaan jonkinlaisena vaihtokauppapalveluksena Fincherille. Vaikka oman kulttuurin nostalgia Hollywoodia hiveleekin, tämä on kuitenkin elokuva käsikirjoittajasta, Hollywoodin arvoasteikon alimmaisesta olennosta! [Tähän pakollinen sarkasmimerkintä.]
Mutta yleisöjä on moneksi. Jokainen Netflix-sarja ei ole Stranger Thingsin tai House of Cardsin tai The Crownin kaltainen menestys, eikä jokainen sen alkuperäiselokuva ole uusi Bird Box (joka menestyi), eikä jokainen ole onneksi uusi Mute, tuo Duncan Jonesin odotettu scifi josta kai kukaan ei pitänyt.
Netflix käyttää poskettomia määriä rahaa ollakseen korvaamattomin tilausvideopalvelu ja se haluaa puhutella erilaisia yleisöjä.
Koska Fincher on maailman taitavimpia Hollywood-tekijöitä, tietenkin haluan nähdä hänen seuraavan elokuvansa. Todennäköisesti tämän tekstin lukija on jossain määrin kiinnostunut itsekin. Eikä siinä kaikki. ainakin minusta tuntuu, että koska Fincherin edellisestä elokuvasta Gone Girl (2010-luvun taiteellisesti rohkein iso amerikkalaishitti?) on jo viisi vuotta, vasta Netflix mahdollisti sen, että kärkitekijä ylipäänsä sai olosuhteet, joissa elokuva kannattaa tehdä. Siis elokuvaa, ei sarjaa. Elokuvaa esteettisenä kertateoksena, taiteena.
Eikä tämä ihan tyhmältä ja sisäänpäinlämpiävältä teorialta tunnu, koska myös elokuvanteon lopettamista vannonut Steven Soderbergh on tehnyt Netflixille uusimman elokuvansa, Panaman papereita käsittelevän The Laudromatin. Pääosissa ovat Meryl Streep, Antonio Banderas ja Gary Oldman. Huippunimistä esimerkiksi Charlie Kaufman tekee seuraavaa elokuvaansa I’m Thinking of Ending Things Netflixille, eivätkä se ja Fernando Meirellesin elokuva Two Popes nykyisestä ja edellisestä paavista varmasti ole siloiteltuja: Netflixille nimenomaan sopii roso, kunhan tekijätkin ovat puoleensavetäviä ja painotus on draamassa, ei halvan sensaation jahtaamisessa. (Hollywood-studio rahoittamassa elokuvaa paavista on mahdoton kuvio: liian kiistanalainen aihe.) Ava DuVernayn pitäisi tehdä palveluun komedialeffa ja ehkä enemmän bisnes- kuin taideohjaajana tunnetulta Michael Baylta tulee pian kostodraama Six Underground. Parin seuraavan vuoden aikana Netflixiltä on tulossa satoja sille yksinoikeudella tuotettuja elokuvia, ja tietenkin sarjat päälle. Käynnissä on kaikkien aikojen sisältöbuumi.
Runsaudenpulan keskellä on toki järkäleitä, joita ei voi sivuuttaa, onnistuivat ne tai eivät. Martin Scorsesen uusi, digitaalisen nuorennusteknologian laajan hyödyntämisen myötä ohjaajan uran kalleimmaksi noussut teos The Irishman on valmistumassa syyskuuksi. Ennen Netflix-julkaisua se nähtäneen vain suppeassa valkokangaslevityksessä (jolla mahdollistetaan Oscar-ehdokkuus).
The Irishman ei ole silti maksanut ”kuin” 200 miljoonaa taalaa, kun Netflixin vuoden sisältöbudjetti, jolla elokuvat, sarjadraamat ja muu uusi sisältö maksetaan, on 8 miljardia taalaa. Saman verran menee vuosittain vanhempien palvelusta löytyvien elokuvien ja sarjojen oikeuksiin. (Tämän yhden lainarahalla operoivan toimijan vuodessa sisältöjen oikeuksiin käyttämällä summalla siis tekisi 10 000 suomalaista elokuvaa.)
Hups, huomaan kirjoittavani The Irishmanista ehkä noin kymmenettä kertaa – pakkohan taas todeta, että mukana siis ihan oikeasti ovat Robert De Niro, Al Pacino, Joe Pesci ja Harvey Keitel samassa mafiadraamassa, tätä ei ole koskaan aiemmin tehty!
Ja tässä sitä ollaan, Netflixin taitavasti rakentamassa huomiotalousansassa.
Netflix on taas voittanut näkyvyydessä jo ennen kuin Fincherin elokuvaa on tehty ja vaikkapa Soderberghin ja Scorsesen elokuvia nähty. Sen palvelu tuntuu korvaamattomalta. Toisin sanoen: hirveän vaikea kuvitella, että lopettaisin tilauksen, vaikka välissä tulisi pari kuukautta, joina en Netflixistä mitään katso.
Toki yhtenä argumenttina on laatu. Kieltämättä Netflixin laatukontrollissa on parantamisen varaa: monet suuremmat elokuvatuotannot, kuten Bright, ovat olleet yllättävän heikkoja. Mutta kun hommiin palkataan parhaita, persoonallisten elokuvien, pienten ja suurten, joukosta löytyy vääjäämättä sellaisia helmiä kuin Alfonso Cuaronin Roma.
Ehkä myös Mank lasketaan aikanaan helmiin.
Muokattu 31.7. klo 16.14: korjattu tieto, että Oldman voitti Oscarin jo 2018, ei keväällä 2019.