Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Salmenperän Paha perhe kutkuttaa vaativan katsojan mieltä

Blogit Kuvien takaa 5.2.2010 07:37
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Aleksi Salmenperän Miehen työ on viime vuosikymmenen parhaita kotimaisia, ei aivan täysosuma mutta melkein. Sitä ja ohjaajan mainiota esikoista Lapsia ja aikuisia on esitetty ja palkittu myös Suomen ulkopuolella, joten Pahalta perheeltä toivoi paljon.

Elokuva lunastaa lupauksensa. Paha perhe on kiistatta kansainvälisen tason elokuvaa, josta mainiona osoituksena on sen pääsy Berliinin elokuvajuhlien viralliseen ohjelmaan, Panorama-esityssarjaan.

Pahan perheen on tuottanut Aki Kaurismäki. Sekin varmasti käy ulkomailla suosituksesta.

Aiheena on kriisi vauraassa eroperheessä, jonka lapset ovat suunnilleen parikymppisiä. Äiti on juuri kuollut. Lapsesta asti Tanskassa äidin kanssa asunut tytär saapuu Suomeen hautajaisiin. Isällä on uusi nainen ja uusi elämä, mutta jotain valtavaa taakkaa hän mielessään kantaa – ja yrittää muokata poikaa haluamaansa suuntaan.

Kun sisarukset pitävät toistensa seurasta, isä alkaa epäillä, että heillä on suhde.

Pahasta perheestä tuli mieleen Nicholas Rayn Peilin takana (eli Bigger Than Life). Ei niissä välttämättä niin kauheasti tyylillistä yhteistä ole. Aiheina kummassakin kuitenkin ovat keskiluokkaisen, ulkoisesti sliipatun elämän tyhjyyden osoittaminen ja isä, joka paineiden alla paljastaa pimeät puolensa, vajoaa vainoharhoihin ja kipeisiin täydellisyysfantasioihin.

Päähenkilöksi nousee on juuri isä, jolla alkaa keittää käsittämättömällä tavalla. Tosin Pahassa perheessä isä on kusipääpatriarkka alusta alkaen.

Elokuvan ja sen ilmeen yhteydessä on jo mainittu – tekijöiden ja kriitikoiden suunnilta – ainakin Yasujiro Ozu ja Georges Simenon, jopa julmuri Todd Solondz, mitä en ymmärrä lainkaan.

Katselin Royal Tenenbaumsia pari viikkoa Pahan perheen näkemisen jälkeen ja mieleen tuli, että Salmenperän elokuvahan on vähän kuin Wes Andersonia suomalaisittain: tyyliteltyä ja etäisyyden säilyttävää tarkkailua, mutta pinnaltaan karumpaa ja kolkompaa kuin amerikkalaiskollegalla. Väritkin ovat Pahassa perheessä vähissä. Huumori on samaan tapaan tulkinnanvaraista, vailla punchlineja, mutta Salmenperä ei kikkaile hassuilla montaaseilla ja sensemmoisella.

Molemmat kertovat perheistä joissa kommunikaatio ei pelaa, neurooseista, riittämättömyyden tunteesta ja kuitenkin halusta kuulua yhteen. Ja miehistä, ennen kaikkea.

Elokuvan on kuvannut Tuomo Hutri, eikä kuvauksen onnistuneisuudesta tarvitse sanoa enempää. Hutri saattaa hyvinkin olla Pohjoismaiden paras alallaan.

Värit ovat vaaleita, vaikka tunnelma on tummanpuhuva. Kontrasti toimii hyvin: statusperheen elämä on haaleaa. koska isä haluaa niin.

Kasvoja Salmenperä käyttää varmuudella, josta pidän erityisesti. Hän luottaa kasvoihin, siis näyttelijään.

Mutta kannattaakin. Ville Virtanen on roolissaan isänä aivan täydellinen, Pihla Viitala näyttää tyttärenä monipuolisuuttaan ja Skavabölen poikien vakava Lauri Tilkanen nousee vakaasti kohti Suomen ykkösluokka.

Monet parhaista elokuvista päättyvät kuvaan, jossa mies tuijottaa kameraan voimattomuutensa paljastaen: 400 kepposta, Idi Amin Dada, Michael Clayton, Paha poliisi: Määräsatama New Orleans

Paha perhe liittyy joukkoon. Ei se täydellinen ole – loppupuolella tarina vähän takerteli – mutta tinkimätön ja nautittavan osaavasti tehty elokuva on aina tapaus Suomessa.

Suureen yleisömenestykseen en valitettavasti usko. Elokuva kertoo kuitenkin mielen nyrjähtämisestä ja insestipaniikista, ja se välittää enemmän ajatuksia kuin myötäelettäviä tunteita. Mutta kyllä Paha perhe katsojansa löytää, vaikka sitten Suomen rajojen ulkopuolelta.