Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Salmenperän Paha perhe kutkuttaa vaativan katsojan mieltä

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 5.2.2010 07:37

Aleksi Salmenperän Miehen työ on viime vuosikymmenen parhaita kotimaisia, ei aivan täysosuma mutta melkein. Sitä ja ohjaajan mainiota esikoista Lapsia ja aikuisia on esitetty ja palkittu myös Suomen ulkopuolella, joten Pahalta perheeltä toivoi paljon.

Elokuva lunastaa lupauksensa. Paha perhe on kiistatta kansainvälisen tason elokuvaa, josta mainiona osoituksena on sen pääsy Berliinin elokuvajuhlien viralliseen ohjelmaan, Panorama-esityssarjaan.

Pahan perheen on tuottanut Aki Kaurismäki. Sekin varmasti käy ulkomailla suosituksesta.

Aiheena on kriisi vauraassa eroperheessä, jonka lapset ovat suunnilleen parikymppisiä. Äiti on juuri kuollut. Lapsesta asti Tanskassa äidin kanssa asunut tytär saapuu Suomeen hautajaisiin. Isällä on uusi nainen ja uusi elämä, mutta jotain valtavaa taakkaa hän mielessään kantaa – ja yrittää muokata poikaa haluamaansa suuntaan.

Kun sisarukset pitävät toistensa seurasta, isä alkaa epäillä, että heillä on suhde.

Pahasta perheestä tuli mieleen Nicholas Rayn Peilin takana (eli Bigger Than Life). Ei niissä välttämättä niin kauheasti tyylillistä yhteistä ole. Aiheina kummassakin kuitenkin ovat keskiluokkaisen, ulkoisesti sliipatun elämän tyhjyyden osoittaminen ja isä, joka paineiden alla paljastaa pimeät puolensa, vajoaa vainoharhoihin ja kipeisiin täydellisyysfantasioihin.

Päähenkilöksi nousee on juuri isä, jolla alkaa keittää käsittämättömällä tavalla. Tosin Pahassa perheessä isä on kusipääpatriarkka alusta alkaen.

Elokuvan ja sen ilmeen yhteydessä on jo mainittu – tekijöiden ja kriitikoiden suunnilta – ainakin Yasujiro Ozu ja Georges Simenon, jopa julmuri Todd Solondz, mitä en ymmärrä lainkaan.

Katselin Royal Tenenbaumsia pari viikkoa Pahan perheen näkemisen jälkeen ja mieleen tuli, että Salmenperän elokuvahan on vähän kuin Wes Andersonia suomalaisittain: tyyliteltyä ja etäisyyden säilyttävää tarkkailua, mutta pinnaltaan karumpaa ja kolkompaa kuin amerikkalaiskollegalla. Väritkin ovat Pahassa perheessä vähissä. Huumori on samaan tapaan tulkinnanvaraista, vailla punchlineja, mutta Salmenperä ei kikkaile hassuilla montaaseilla ja sensemmoisella.

Molemmat kertovat perheistä joissa kommunikaatio ei pelaa, neurooseista, riittämättömyyden tunteesta ja kuitenkin halusta kuulua yhteen. Ja miehistä, ennen kaikkea.

Elokuvan on kuvannut Tuomo Hutri, eikä kuvauksen onnistuneisuudesta tarvitse sanoa enempää. Hutri saattaa hyvinkin olla Pohjoismaiden paras alallaan.

Värit ovat vaaleita, vaikka tunnelma on tummanpuhuva. Kontrasti toimii hyvin: statusperheen elämä on haaleaa. koska isä haluaa niin.

Kasvoja Salmenperä käyttää varmuudella, josta pidän erityisesti. Hän luottaa kasvoihin, siis näyttelijään.

Mutta kannattaakin. Ville Virtanen on roolissaan isänä aivan täydellinen, Pihla Viitala näyttää tyttärenä monipuolisuuttaan ja Skavabölen poikien vakava Lauri Tilkanen nousee vakaasti kohti Suomen ykkösluokka.

Monet parhaista elokuvista päättyvät kuvaan, jossa mies tuijottaa kameraan voimattomuutensa paljastaen: 400 kepposta, Idi Amin Dada, Michael Clayton, Paha poliisi: Määräsatama New Orleans

Paha perhe liittyy joukkoon. Ei se täydellinen ole – loppupuolella tarina vähän takerteli – mutta tinkimätön ja nautittavan osaavasti tehty elokuva on aina tapaus Suomessa.

Suureen yleisömenestykseen en valitettavasti usko. Elokuva kertoo kuitenkin mielen nyrjähtämisestä ja insestipaniikista, ja se välittää enemmän ajatuksia kuin myötäelettäviä tunteita. Mutta kyllä Paha perhe katsojansa löytää, vaikka sitten Suomen rajojen ulkopuolelta.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Aleksi Salmenperä vaikuttaisi olevan aika ison kriitikkojoukon lemmikki. Tätä en ole vielä tähän kolmanteenkaan pitkään filmiin mennessä ymmärtänyt. Aineksiahan hänen kaikissa elokuvissaan on ollut – mutta ei tämän Pahan perheenkään jälkeen tee mieli sanoa ohjaajaa kuin lupaavaksi.

Erityisesti ihmetyttää, että uutuudenkin käsikirjoitusta on kehuttu. Itse kehuisin Ville Virtasen näyttelemistä, Hutrin kuvausta ja Pihla Viitalaa, sekä sitä iloista yllätystä, että Tilkanen on kehittynyt Skavabölestä.

Mutta elokuvan uskottavuus on hukkua jo aivan alussa, kun vaikuttavan oloinen perheenisä paljastuu täyspösilöksi tiiraillessaan nukkuvia sisaruksia. Isän reaktio on täysin ylimitoitettu, mikä vie uskottavuutta henkilöhahmolta, siis heikentää sitä vahvan ensikohtaamisen jälkeen. Myös kohtauksen mielenkiinto oli mielestäni sisaruksien varovaisessa – ja viattomassa – lähentymisessä, eikä isän meuhkaamisessa. Tähän liittyy sekin aivan käsittämätön juonen tarjous, että Salmelan kokkihahmo ilmiintyy tyhjästä insestiepäilyineen. Ja toisen kerran kun sekoillaan ravintolan keittiössä näiden samojen joutavuuksien kanssa. Ja kolmannen kerran: kun yhtäkkiä Salmenperä hukkaa täysin konseptinsa ja rupeaa leikkimään väkivaltaisilla kidnappauksilla, tainnutusvälineillä ja jäseniä leikkovalla samuraimiekalla? Että Tarantinoksi tästä sitten yhtäkkiä?

Valitettavasti Salmenperällä ei tunnu olevan mitään mielenkiintoa Pihla Viitalan tytön tarinaan, tai Virtasen hahmon ja kuolleen vaimon suhteeseen – jotka jätetään sivuseikoiksi ja juonen pakkotoiminnoiksi. On myös tosi ikävää, että yleensä niin hyvä Pertti Sveholm täysin hukataan mitättömään ja sisällöttömään rooliinsa. Puhumattakaan Asko Sarkolan kliseehahmosta. Hätäratkaisu on myös ottaa Reino Nordin kolmanneksi pyöräksi aivan hukkarooliin, josta seuraa vain tyhjänpäiväistä telttailua ja kitaranrimputtelua. Että mikäs siinä oli niin kuin pointti (paitsi itsestäänselvyydet)? Tyhjäkäyntiä ovat myös ramppaamiset asemalla ja pitikö tähän nyt tilisiirtojakin sekoittaa, kun ei sillä kolkytdonalla nyt sitten näyttänyt suurta merkitystä isä-Virtaselle sitten olevankaan.

Salmenperä esittelee käsiksessään kaikenlaisia aiheentynkiä, mutta mihinkään ei keskitytä eikä millään ole loppujen lopuksi painoa. Elokuva jää haahuiluksi ja tuijotteluksi.

Mutta Ville Virtanen oli hyvä. Samoin lopun renkaanvaihtaja – ja ne tuulessa lepattavat housut!

KK: ”Huumori on samaan tapaan tulkinnanvaraista”

Niinpä. Tuntuu menevän monelta kriitikolta täysin ohi.

Björkbacka näkee elokuvassa hyviä puolia, muttei suostu ymmärtämään, että ohjaajalla olisi mitään tekemistä asian kanssa. Miksi sitten Pihla Viitala, Tommi Korpela ja Ville Virtanen vetävät Salmenperän käsittelyssä elämänsä parhaat roolit? Miksi Tilkanen on parempi Salmenperän ohjaimissa kuin Skavabölessä? Miksei Björkbacka ole keskittynyt elokuvaan, kun niin moni asia on tullut juonessa jotenkin yllätyksenä?

Samurai-kohtaus (sormet irti ja suuhun) oli todella Tarantinomaisella tavalla ylilyövä, huvittava ja jännittävä samaan aikaan. Kuin Suomen ensimmäinen vastine Pulp Fictionin adreaniilipiikkikohtaukselle.

Huvittavaa että Björkback peräänkuuluttaa uskottavuutta/realismia kun elokuva on kuitenkin tehty ilmiselvästi tyyli edellä. Lukutaito..

Oi! Minähän tässä sainkin kommentteja, eikä Salmenperä tai Kinnunen – kiitos niistä.

1) Huumori saa olla tulkinnanvaraista, mutta huonoa huumoria se ei pelasta, eihän?

2) Näin elokuvassa hyviä puolia ja yksilöin ne. Mutta moitin nimenomaan käsikirjoitusta, joka kaikissa Salmenperän filkoissa on tähän saakka pettänyt. Kommenttini pointti oli nimenomaan käsikirjoitus, käsikirjoitus ja käsikirjoitus – joka sitten johtaa ”tulkinnanvaraiseen huumoriin” ja kömpelöihin ”tarantinomaisuuksiin”

3) Piikkikohtaus Pulpissa oli todella hyvä. Samuraimiekka taas Pahassa perheessä kaukaa haettu. ”Yllätyksiä” elokuvassa pitääkin olla, ne ovat taiteen suola, mutta ei mikä tahansa onnistu mihin tahansa sotkettuna, sormijuttu ei kertakaikkiaan perustellut itseään. Ja Salmelan, hyvän näyttelijän, rooli jäi muutenkin kyseenalaiseksi. Ensin hahmo ilmestyy tyhjästä (siis tämä kokki!) kantelemaan Virtaselle lasten sekstailuista. Myöhemmässä kohtauksessa ravintolan keittiössä sitten hölmöillään edestakas, kun kokki sanookin, että pitää olla tarkkana, kun näissä asioissa syyttelee.. Ja sitten se samuraimiekka – aikamoinen aasinsilta Tilkasen poikahahmon miekkailuharrastuksesta….).

En nyt ihan äkkiä usko, että Salmenperä välttämättä on parempi henkilöohjaaja kuin Zaida Bergroth. (Voi toki toisaalta kysyä, miksi Leea Klemola oli nerokas Skavbölessä, mutta Suosalo teatraalinen?) Pikemminkin uskoisin, että Tilkanen on joko a) harpannut aimo askeleen tai b) ymmärtänyt roolinsa paremmin tässä uudemmassa filmissä.

Mutta käsikirjoitusratkaisuja todella lähinnä ihmettelen – kuvaushan oli aivan loistavaa. Vai saitteko te todella jotain irti esim. Reino Nordinin sivuhahmosta? Oliko hänen ja Viitalan suhde saatu mielenkiintoiseksi? Haluaisitteko katsoa uudestaan sen telttakohtauksen ja volkkaripaon? Todellako?

Olin myös pettynyt, että Ismo Kallion vanhuksesta ei saatu mitään irti. Esimerkiksi JP Siilin Blackoutissa – oli elokuvasta muuten mitä mieltä tahansa – Kallion dementoituvalla vanhuksella on kunnon rooli, sanomista, koskettavauutta ja kaari. Salmenperällä dementikko on ”merkki, ei ihminen” (lainatakseni toista ajattelijaa aivan toisaalta).

Väitteeni siis on, että Salmenperän elokuva oli hyvin epätasainen käsikirjoituksesta johtuen (tai ohjaajan ratkaisuista). Kun renkaankorjausjuttu irtosi uusille urille (yllätyksenä), se toimi hienosti ja samoin lepatushousukuva. Mutta niin paljon jäi keskentekoiseksi, että mietti, tuliko lopun ”yllätys” sittenkin kuin toisesta, paremmasta elokuvasta. (Sitä edeltänyt kohtaus kahvilassa – jossa jotenkin liian sopivasti ei sattunut olemaan myyjää – jäi tyhjän päälle, vaikka tavoittelikin nuorten keskinäisiin katseisiin tunnetta ja painokkuutta ihan kunnioitettavasti.)

Miten perustelette loistavan Sveholmin heitteille jätetyn roolin? Oliko tainnutusaseen käyttö todella hulvaton käänne mielestänne? Oliko varjostajan käyttö hienosti toteutettu? (Now you see him, now you don’t?). Minusta se oli kökköä. Ja on karhunpalvelus ohjaaja/käsikirjoittajalle, jos heikkouksia kehutaan. Parempi ottaa esille vahvuudet ja huomauttaa puutteista ja rankaista syyllisiä.

Uskottavuus elokuvassa ei tarkoita välttämättä realismia, vaan sitä, että henkilöiden ja tyylivaihdostenkin pitää sopia elokuvaan – ei voi tehdä mitä vain edes ”tyyli edellä”. Olen mielestäni katsonut filmin varsin tarkasti. Otan mielelläni vastaan lisäkommentteja puolesta tai vastaan, mutta mielellään perusteluin ei huiteluin.

~(;^)~

Kiitos Hannu Björbackalle perustelluista mielipiteistä. En ole nähnyt pahaa perhettä niin kuin en kahta muutakaan Salmenperän elokuvaa. En katso suomalaisia elokuvia, sillä mielestäni kaikki suomalaiset elokuvat ovat ihan samanlaisia dark floorsia, AJ Annilan tuotantoa, Star Wreckiä ja Aki Kaurismäen tuotantoa lukuun ottamatta (no, eroaahan Rennykin joukosta, mutta on täysin samanlainen kuin perusjenkki). Toivottavasti tästä keskeytyy keskustelu, jossa näkemyksiä perustellaan enemmänkin. Seuraan sivusta kyllä mielenkiinnolla…

En ole koskaan kehunut Salmenperää käsikirjoittajana, joten en voi puolustella juonenkäänteitä tai lukuisia sivuhahmoja. Näyttelijäohjaajana hän on kuitenkin selkeästi yksi parhaista suomalaisista. Satun pitämään myös hänen käyttämästä tyylilajista, joka tässä oli viety loppuun asti. Pahassa perheessä lähes jokainen kohtaus on hauska, mutta Salmenperä jaksaa silti käsitellä tärkeitä asioita. Elokuvan musta huumori muistuttaa ehkä hieman erästä toista Aki Kaurismäen tuottamaa elokuvaa Tuhlaajapoika. En voi sille mitään jos Björkbackalle tämä tyylilaji ei sovi ja tuloksena on ”huonoa huumoria”.

En myöskään ymmärrä miksei yksi henkilöhahmoista voi olla merkki, kun niitä Björkbackan mielestä oli liikaa jo muutenkin? Vai harmittaako vain yksinkertaisesti Ismo Kallion puolesta? Elokuvaa arvioidessa olisi mielenkiintoisempaa puhua siitä mitä elokuvassa tapahtuu ja mistä se kertoo kuin kriitikon odotusarvoista.

Sveholm ei ehkä ollut parhaimmillaan, mutta toi ihan piristävää juntin hölmöilyä elokuvaan. Yhtälailla nauratti myös vakoilu ja tainnutusaseet.

Kahvilakohtaus oli loistava, ja Tildan etäiseksi ja arvoitukselliseksi jäävä henkilöhahmo on yksi mielenkiintoisimpia, mitä tässä maassa on tehty. Paha perhe on kuitenkin ennen kaikkea elokuva miehistä, johon etäinen naishahmo sopii.

Ei Paha perhe täydellinen elokuva ole, mutta tuntuu siltä, että Björkbackan katsomiskokemusta on häirinnyt vanhempien näyttelijöiden alikäyttö ja samaistumispuute elokuvan nuorempiin hahmoihin.

Jankkaamatta paras – mutta kyllä minä mielestäni aika selvästi perustelin, mikä elokuvassa ei toimi ja miksi. Totta kai ”vanhempien näyttelijöiden alikäyttö” harmittaa (kun tietää, mihin Sveholm pystyi Väärissä juurissa tai Ismo Kallio Blackoutissa, vastaavan tyyppisessä hahmossa). Minulla ei ole mitään ongelmaa samaistua vaikka Peter Paniin tai Mulaniin vaikka itsekin olen jo ”vanhempi” elokuvanystävä. Pidin kovasti Viitalasta ja Tilkasesta, joten tässä ei ollut ongelmaa. Ongelma oli kököissä kohtauksissa (kidnappaus, saarireissu, samuraimiekka, telttailu) ja henkilöhahmoissa (Salmelan kokki, Nordinin kilpakosija, Ismo Kallio, Sveholmin hahmo – ja kyllä se Hazardkin siinä aika lailla tuhlaantui!), joista ei osattu tehdä kokonaisia.

Mutta hienoa, että suomifilmi herättää kiinnostusta ja intohimoja.

Terästotuudelle: Jos olet pettynyt viime aikojan suomifiktioon, niin suosittelen dokumentteja!
Viime vuotiset Jussi-ehdokkaat Magneettimies, Liikkumavara ja Kansakunnan olohuone olivat toinen toistaan parempia. Ja nyt on lupausta ilmassa, kun Mika Hotakaisen ja Berghällin Miesten vuoro saunadokkari ja esimerkiksi Koiso-Kanttilan toinen ”miesasia”-dokkari ovat uutuuksina odottamassa ensi-iltaa…

Kallion, Svenholmin, Nordinin ja miksei myös tuon Hazardin roolit olivat pieniä, eikä niiden olisi elokuvan ja tarinan puitteissa isompia tarvinnut ollakaan. Varmaan tästä syystä näyttelijöiden käyttö voi tuntua ns. haaskaukselta, jos ajattelee että jotkut tuntemattomat perusjampatkin olisivat hoitaneet saman homman. Mutta jos elokuvantekijällä on mahdollisuus valita pieneenkin rooliin hyvä näyttelijä, niin miksi hän ei käyttäisi tätä mahdollisuutta? Mielestäni paljon hölmömpää olisi lähteä keinotekoisesti paisuttamaan vaikka tuota Svenholmin roolia vain siksi, että ”kyvyt pääsevät oikeuksiinsa” kun elokuva ei kokonaisuutena tarvitse sitä paisutusta.

Huomasitteko myös Janne Reinikaisen elokuvan loppupuolella sairaanhoitajan roolissa?

Mun mielestä Pahan perheen käsiskin on erittäin hyvä pikkupuutteista huolimatta. Homma menee pitkälle, koska isän pitääkin mennä toiminnassaan liian pitkälle ja tajuta se sitten itsekin. Tämä kakkoskäänne meinataan vähän hukata emotionaalisesti, mutta loppu on taas ihan briljantti.

Suomen parasta dialogia, näyttelijänohjausta ja kuvausta.

Elokuva olisi vain pitänyt markkinoida komediana nimeltä Murrosikäisen kasvatusopas, niin jotkut muutkin kuin kriitikot löytäisivät katsomoon.

Keskustelun ulkopuolisena haluan heittää näkökulman: suomalaiset elokuvat ovat samanlaisia elokuvan näkökulmasta ja tuotantotavasta johtuen. Näkökulmalla tarkoitan, että yritetään jotain syvällistä sisältöä eli yleensä opettaa ihmisille ”oikeaa eli vasemmistolaista näkökulmaa” , tai sitten tämä syvällinen tarkoittaa kariväänästä huutamassa rynkky kädessä perkele. Tuotantotapa on, että kaiken pitää olla tehtävissä ilman suurempaa alkuvalmistelua. Eli kamera käy, lavasteet pystyyn, päävalo tilanteeseen ja näyttelijä tulee puhumaan kameran eteen (teatterin puolella se tarkoittaa, että nostetaan lavasteseinä taustalle – jos pyörölava käytössä voidaan pariin otteeseen vaihdellakin – ja näyttelijä tulee puhumaan etu- ja takavalossa kaksi tuntia). Tapaukset jossa alkuvalmisteluja on täytynyt tehdä enemmänkin on harvassa: olivatko tällaisia hardwickin musikaali, jadesoturi… Suomalainen elokuva on sitä, että kuljetaan mistä aita on matalin (niin kuin on myös teatterikin). En tarkoita tällä, etteikö paha perhe voisi olla hyvä (epäilen sitä kylläkin). Paha perhe näyttää menevän vain tähän suomalaisen elokuvan ”oikean toimintatavan genreen”.

Hannu Björbackalle kiitos dokumenttivinkeistä. Halosen dokkareista olen kyllä digannut…

Katsoin vielä Pahan Perheen trailerin, ja jokainen kuva leikkaa keskelle kuvaa. Tämä on aina merkki keskinkertaisesta elokuvasta, ja varsinkin keskinkertaisesta kuvauksesta ja leikkauksesta. Ja tätä kuvaustako täällä kehutaan. Hei comeoon!

Katsoit trailerin ja teit siitä johtopäätöksen leffan leikkauksesta ja kuvauksesta. Onneksi trailerista voi jo päätellä kaiken elokuvasta.

Kaikenlaisiin ”keskustelun ulkopuolisiin kommentteihin” kannattaa suhtautua asianmukaisella välinpitämättömyydellä.

Trailerileikkaustyyli nyt aika harvoin on sama kuin koko leffan leikkaustyyli – traileriinhan otetaan nopeita väläyksiä joistakin keskeisistä kohtauksista.

Vaikka itsekään en ole Pahasta perheestä niin innostunut kuin monet, on mielestäni omituista haukkua koko nykysuomielokuva näkemättä 95%ia siitä.

Ja missä Pahassa perheessä on se vasemmistolaisuus? Voisi jopa väittää päinvastaista, eli elokuva keskittyy suomalaiseen hyvin toimeentulevaan yläluokkaan, jolla ei rahahuolia ole eikä taatusti tule olemaankaan, joten niitä huolia väsätään sitten väkisin kaikesta muusta.

Joo, ei meitin kommenteille pahasta perheestä kannata antaa isompaa huomiota, sillä en tosiaankaan ole nähnyt elokuvaa. Mitä traileriin tulee – usein traileri paljastaa kuvauksen hienouden jos sellaista oikeasti elokuvassa on. Ainakin näin on tämän suomalaisen leffan trailerin kohdalla:
http://www.youtube.com/watch?v=si8IqpZc8Fo

Enkä haukkunut suomalaista elokuvaa näkemättä siitä 95%:ia. Valitettavasti nähty on paljon eikä enää sitä samaa ollenkaan, kiitos. Katson vain suomalaisia elokuvia, joissa jotain oikeasti yritetään. Nyt kun Stone’s war ei kai olekaan tulossa teattereihin niin onko seuraava varteenotettava tapaus Rare Exports.

Postia pappi jakobille parhaan leffan ja ohjauksen jussinussit – on tää sairas maa!

Aika tarkkaan olen samaa mieltä Björkbackan kanssa.
Käsikirjoituksen ongelmista on paha mennä sanomaan mitään varmaa, vaikka niitä lopputuloksen perusteella piisaakin: satun tietämään, että teatterilevitykseen päätynyt versio on reilusti lyhennetty aiotusta (mitä se sitten mahtoi ollakin), useita kohtauksia on jäänyt kokonaan leikkaamon lattialle… mitä niissä sitten mahtoi olla, sitä voi vain spekuloida, mutta ainakin Ville Virtasen isän ja Reino Nordinin kohtaaminen Corona-baarissa puuttuu tyystin, eikä sellaiseen edes tarinan tässä kuosissa ole viitteitä.
Eli editointivaihe lie muokannut lopputulosta aika radikaalisti aiotusta, ehkä keskittyen oleelliseen, mikä on yleensä vain hyväksi – mutta samalla on voinut kadota reippaanlaisesti näitä täydentäviä sivuhenkilöiden osuuksia, mene tiedä.
Summa summarum: Salmenperä on edelleen lupaava, varsinkin henkilöohjaajana ja visualistina, mutta jäämme odottamaan jatkonäyttöä.

Näitä luetaan juuri nyt