Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Sairaan kreisin sairasta, eli sähköinen oksennus Suicide Squad

Blogit Kuvien takaa 3.8.2016 00:02
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Tämän 150 miljoonaa euroa maksaneen leffan pitäisi olla yksi kesän suurimmista hiteistä maailmanlaajuisesti. Katsoessani Suicide Squadia mietin, milloin viimeksi olen vihannut elokuvateatterissa näkemääni elokuvaa näin paljon.

Suicide Squad on DC-sarjakuvaelokuvien eräiden pahisten kokoontumisajo. Se on tavallaan suoraa mutta sivupolulle suuntaavaa jatkoa Batman v Supermanille. Supermanin kuolemaan viitataan ja Ben Affleckin Batman on mukana tässäkin leffassa muutamien minuuttien ajan. Tapahtumapaikka on siis Gotham City.

Jared Leto on uusi Jokeri, jonka ominaisuudet rajautuvat aika tarkasti määritelmään ”psykoottinen piripää, jolla on valkoinen naama ja tatuoitu otsa”. Margot Robbie esittää hänen yhtä mielisairasta heilaansa Harley Quinnia, Jai Courtnay on australialainen kelmi, Adewale Akinnuoye-Agbaje (eli Kylmän ringin Adebisi) on tunnistamattomasti liskomiehen maskin alla, Will Smith on salamurhaaja jota kauheasti harmittaa, tyttärelle ei riitä murhaamiselta sekä linnassa istumiselta aikaa, ja Jay Hernandez esittää ikävää tyyppiä joka sytyttää ihmisiä palamaan tai jotain.

Nämä ovat jutun (anti)sankarit, mutta koska nyt ollaan ikään kuin vähän ”vakavia”, puhe on ”yli-ihmisistä”, eli ”supersankareista”.

Ja he eivät ole ”evil”, vaan ”bad”. Pahiksia, joista pitäisi pitää.

Elokuva kestää kaksi tuntia. Ensimmäiset 80 minuuttia jaksoin seurata sitä, vaikka se tuntui henkilökohtaiselta loukkaukselta. Suicide Squad on kaikilla ”normaaleilla” tavoilla huono elokuva, mutta voi kuulkaa, se on vasta alkua.

Miksi se on niin visvaista liejua?

Syynä ei ole ainoastaan äärimmäisen vastenmielinen tyyli”taju”, eikä synneistä pienin ole hyvien tai rockin klassikkoinakin pidettyjen biisien valjastaminen juntticooliin pelleilyyn (Black Sabbathin Paranoid käppäisesti leikatun toimintakohtauksen taustamusiikkina on huono, huono, huonompi idea). En ole aiemmin elokuvaa katsoessa kirjoittanut ylös havaintoa, että tämä muistuttaa erehdyttävästi jägerbattery-pizza-oksennuslammikkoa johon on vedetty sähköt. Mielikuva syntyi heti alkuminuuteilla ja vahvistui seuraavien kahden tunnin ajan.

Aina kun David Ayerin ohjaama elokuva ei hiero katsojan naamaan teininihilististä vihahuumoria, ylimakeilevaa väkivaltaa tai imbesilliä asefetismiä, se haluaa olla haudanvakavasti vinksahtanut. Niinku, sairaan kreisin sairas. Tai niinku darkkii.

Tämä on samaan aikaan sekä donaldtrumpilaisen korvaan typeryyksiä huutavan viha- ja uhoajattelun kavalkadi – heti alussa todetaan että nyt on kolmas maailmansota, vihollinen vain puuttuu – että juuri sellainen teos, jonka Syntyneet tappajiksi / Natural Born Killers -elokuvasta (sitä näkemättä) pöyristyneet ihmiset aikoinaan ajattelivat sen olevan. Fantasiaahan tämä on, toki, mutta samalla sosiopaattisen vittumäoonkreisi-käyttäytymisen romantisointia.

”Jos Avengersit ovat The Beatles, on Suicide Squad kuin Rolling Stones”, yritti eräs amerikkalainen bisnesanalyytikko kiteyttää elokuvaa. Ei aivan, musiikkivertauksena sanoisin enemmänkin näiden tyyppien olevan Tauski nyrkit ojossa – Ayerin sensibiliteetti on nimenomaan osastoa Ed Hardy ja liekkitatska. Sankarinsa kullakin.

Mietin läpikotaisin ilottoman Suicide Squadin eroa ”tavallisen” väkivaltaisen toimintaelokuvan normeihin. Tässä nimenomaan pahantekijät ovat ihailun kohteena, epämääräinen egoistinen viha ja mulkkuus on keskushahmojen ensimmäinen modus operandi, ja elokuvan ns. sielu on nimenomaan tämän kaiken nostaminen cooliksi. Välillä etsitään rajaa yleisemmän ihmisvihan ja rasismin välillä: Hernandezin hahmo on katugangsteri, joka on tappanut perheensä, koska lattarimies nyt on tietenkin katugangsteri ja hänellä on vähän noita temperamenttiongelmia. Tämä kaikki siis ensisijaisesti teineille suunnatussa sarjakuvatuotteessa.

Elokuvan naiskuva on ällistyttävä. Alkupuolella Batman tempaisee ensin Harley Quinnia nyrkillä naamaan ja kohta kuristaa tätä, vaikka nainen ei tee vastarintaa. Molemmat (anti)sankarinaiset ovat olemassa ainoastaan suhteessa miesystäviinsä. Toinen on miehensä apua odottava alleviivatun mielenterveysongelmainen lolitastrippari, jolla ei ole housuja, toinen on hiljainen, naamioitu japanilainen (tässä japanilaisen tunnistaa hiljaisuudesta, vinoista silmistä ja katanasta) joka supisee jotain menetetystä miehestään. Kolmanneksi suurin naisrooli on bikineissä keikistelevä mytologinen pääpahis, neljänneksi suurin on (ainoassa kohtauksessaan, en keksi tätä päästäni) ruokaa pöytään laittava ja seksiä lasten nukkumaanmenon jälkeen lupaava perheenäiti, joka saman tien tapetaan, koska hän nalkuttaa miehelleen. Elokuvassa on sentään yksi itsenäinenkin naishahmo, virkamies, joka on myös suunnilleen tarinan ikävin julmuri.

En pidä Suicide Squadia vaarallisena, sillä ihmiset ovat fiksuja. En jaksa uskoa kusipääelokuvista tulevan trendiä. Toki tällaisen katsominen on masentavaa (ja pelkään tapaavani jonkun tutun, joka vilpittömästi pitää tästä, ja sen jälkeen joudun arvioimaan hänet ihmisenä uudelleen), mutta elokuvaa tämä vain on ja huonoa sellaista.

Entinen poliisi Ayer nousi esiin hyvän Training Dayn käsikirjoittajana, ja on tehnyt ohjaajanurallaan aiemmin nimenomaan hemmetin rujoja elokuvia. Uuvuttavasti machofantasioivasta mukarealistisesta sotakuvauksesta Fury en kauheasti pitänyt, tönkkö Sabotage osoitti ohjaajan olevan osaavampi ja intohimoisempi tarkkaan kuvatun ääriväkivallan kuin sulavan actionin parissa, mutta on noilla ystävänsä. Suicide Squadin outoa sävyä selittänee se, että Ayer haluaa tehdä tylyä ja rankkaa, mutta supersankarileffa on varhaisteiniystävälliseen ikärajaan sidottua komiteaelokuvaa, jossa tärkeiden hahmojen tulee selvitä kaikeasta naarmuitta. Ollaan olevinaan niin överiä, niin sairaan kreisiä, vaikka ollaan yläasteen välitunnilla. Kenties juuri tuo ristiriita vie ääliömäisyyden kolmanteen potenssiin.

Näyttelijöiden tila on erittäin ahdas. Robbie on epäkiitollisessa osassaan housuttomana kilaribimbona niin hyvä kuin voi toivoa. Kymmenisen vuotta sitten Hollywoodin parhaiten palkattujen kärkikolmikkoon kuuluneen Smithin uratilanteesta hänen b-luokan superantisankariroolinsa taas on korutonta kertomaa.

Leton Jokeri on suuri pettymys, eikä vain siksi, että Jack Nicholsonin ja Heath Ledgerin tulkintojen mainitseminen on harvoja sanan ”ikoninen” perusteltuja käyttöyhteyksiä, joita supersankarileffojen historia on tarjonnut. Leton yhdentekevässä vittumäoonkreisi-hahmossa summautuu paitsi Suicide Squadin näkemys ”hulluudesta” (ts. sairaan kreisin sairasta), myös koko elokuvan täydellinen sieluttomuus ja pointittomuus. Mutta ei siitä tosiaan voi Letoa syyttää, kun ”tarinassa” on jäntevyyttä kuin siinä sirisevässä ja hiljaa savuavassa jekkubatteryoksulammikossa. Jokeri ei oikeastaan liity mihinkään, mutta hahmon vaan pitää olla mukana tässä leffassa, sillä nyt rakennetaan elokuvasarjaa Marvelin malliin, ja painotus on sanalla sarja, ei sanalla elokuva.

Niin, onko Suicide Squad yhtään ”hyvä” edes genressään? Siinä 80 minuutin kohdalla lakkasin välittämästä, koska elokuvassa ei kerta kaikkiaan ole tarinaa, rytmiä eikä muita jännitteitä. Ei tapahdu muuta kuin se, mitä seuraavaksi valkokankaalle lykätään. (Lähinnä sinne lykätään siinä vaiheessa enää tietokonetehoste-örkkejä.) Tuon pisteen jälkeen ei tapahtunut enää mitään, vaikka oli jotain ryminää ja tappamista.

Darkkii tai ei, sanoisin Suicide Squadin olevan yhtä tervetullut kuin tuntemattoman lähettämä kuva peniksestään. Asenne taustalla vaikuttaa samalta.