Saara Cantellin Kohtaamisia on Suomen paras elokuva
En ole ollut näin innoissani kotimaisesta elokuvasta melkein viiteen vuoteen.
Näin perjantaina Tallinnan elokuvajuhlilla Saara Cantellin ohjaaman ja kirjoittaman elokuvan Kohtaamisia. Se on merkkiteos.
Miksi? Koska se ottaa mukaansa, eikä ole teennäinen, ei selittele tai lässytä, eikä yritä vääriä asioita, kuten pakahduttavaa syvällisyyttä.
Siinä ei ole niitä loppuunkuluvia näyttelijäkasvoja, joiden yleensä odotetaan myyvän kotimaista elokuvaa.
Kohtaamisia on draama, erittäin vahvoin (ja myhäilyttävän epäkorrektein) koomisin elementein, mutta tunneskaala pysyy oivallisen kompaktina.
Useimmissa viime vuosien hienoissa kotimaisissa (Miehen työ, Musta jää, Muukalainen) on joitain ilmeisiä ongelmia, jotka on helppo osoittaa teoksista. Mutta Kohtaamisia on ehyt, juuri siksi, että se on niin pieni. Melkein taskukokoinen, omilla ehdoillaan.
Elokuvassa on toisiinsa vaivattomasti liittyviä palasia eri henkilöiden – kaikki naisia – arjesta. Ollaan Helsingissä, ja kiinnekohtia ovat työ HYKSissä, solmuisat tai järjettömät miessuhteet, naapuruus sekä perhesiteet.
Pääosissa ovat Anneli Sauli, Jenni Banerjee (jota en tunnistanut), Meri Nenonen, Johanna af Schulten, Leena Uotila ja afrikkalaistaustainen Maryan Guuleed.
Rakenteen neronleimaus on se, että Kohtaamisia koostuu noin kymmenestä (en laskenut) yksittäisestä kohtauksesta, jotka ovat sirpaleita suuremmasta kuvasta. Ne on muuten kuvattu kukin yhdellä otoksella, mikä voisi olla kikkailua, mutta luo ihan poikkeuksellista intensiteettiä. Marita Hällforsin kameratyö on jännittävää sanan täydessä merkityksessä.
Tallinnan näytöksen jälkeen Cantell kertoi, että kohtaukset oli saatu purkkiin kukin noin kuudella otoskerralla. Huh! Olisin veikannut ainakin kymmentä. Elokuvasäätiön sivujen mukaan budjetti oli alle 600 000 euroa. Kyseessä on siis todellinen halpis.
Dialogi on elävintä ja todellisinta, mitä suomalaisessa elokuvassa on kuultu sitten sen mainitsemani viime kerran, kun kotimaisesta näin iloisesti yllätyin. Se oli Dome Karukosken debyytti Tyttö sinä olet tähti, jonka kirjoitti Pekko Pesonen, ja se iski syksyllä 2005 kuin salama kirkkaalta taivaalta.
En väitä, että Kohtaamisia olisi paras suomalainen elokuva koskaan, koska ei se sentään sitä ole (parin jakson merkitys kokonaisuudelle on hieman hakusessa), mutta tätä mosaiikkia katsoessa tietää olevansa hyvissä käsissä. Voi antautua elokuvalle, luottaen ohjaajaan.
Se on tunne, jota suomalaisissa elokuvissa pääsee kokemaan kerran hyvässä vuodessa, pari parhaassa.
On pakko siteerata Markus Määttäsen asian ytimeen iskevää Tyttö sinä ole tähti -arvostelua Aamulehdestä.
”Tyttö sinä olet tähti on Suomen paras elokuva, koska siinä ei ole ainuttakaan pysähtynyttä tai edes laahaavaa kohtausta.
Kotimaisen elokuvan perinteisiin kuuluu draaman intensiteetin häviäminen elokuvan keskellä; tarina muuttuu seisovaksi ilmaksi, jota loppukliimaksilla vähän tuuletetaan.”
Vuonna 2005 tietyn tönkköyden leimaamien suomalaisten elokuvien joukosta löytyi uuden tekijän välitön ja hengitttävä, ihan omanlaisensa teos. Niin nytkin. Myös Kohtaamisia on vapaa näistä uuvuttavista ikuisuusongelmista. Siitä välittyy tekemisen ilo. Siksi se on juuri nyt ”Suomen paras elokuva”.
Kohtaamisia saa meillä ensi-iltansa vasta maaliskuussa 2010. Sitä on näytetty festivaaleilla eri puolilla Eurooppaa ja yksi palkintokin on saatu, Lyypekistä. Juuri nyt Kohtaamisia on suomalaisen elokuvan paras käyntikortti ulkomaille.
Ja arvatkaa mitä: elokuvan rahoittava tv-yhtiö on pieni Yle Teema. Muita kanavia Kohtaamisia ei ilmeisesti ollut kehitysvaiheessa kiinnostanut. Ei se jättiyleisön elokuva ole, mutta hyvien arvioiden siivittämänä siitä tulee vielä pieni hitti, johon palataan, kun elokuvapalkintoja jaetaan.
Kohtaamisia ensi-illassa 5.3.2010.