Blogit

Elokuvakriitikko Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Ruotsalaiselokuva The Reunion on aikuinen analyysi koulukiusaajista ja kiusatusta

Blogit Kuvien takaa 3.1.2014 16:02
Kalle Kinnunen
Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Ruotsin Jussien eli Guldbagge-palkintojen ehdokkuudet jaettiin.

Lukas Moodyssonin Me ollaan parhaita! ei saanut tärkeimpien kategorioiden ehdokkuuksia. Niitä ottivat etenkin suosittu Monica Zetterlundin elämäkertaelokuva, ristiriitaisen kriitikkovastaanoton saanut Shed No Tears ja Anna Odellin ohjaama The Reunion.

Pär Flyn ohjaamaa Monica Z:aa on esitetty Helsingissä tekstittämättömää. The Reunionia ei ole Suomessa vielä nähty.

Odellin jo Venetsian festivaaleilla palkittu elokuva ammentaa hänen omasta elämästään, ja sen konsepti on ensimmäinen laatuaan.

Taustalla ovat tapahtumat peruskoulussa parikymmentä vuotta sitten sekä Odellin saama tieto luokkakokouksesta, jonne häntä ei kutsuttu. Aiemminkin kohua herättänyt taiteilija rakensi näistä kipeistä ihmissuhteista metaelokuvan, jonka ensimmäistä osaa varten hän lavasti tuon luokkakokouksen.

Tässä jaksossa Odell esittää itseään ja näyttelijät hänen luokkatovereitaan. Hahmot ja käsikirjoitus on luotu Odellin mielikuvien ja -kuvituksen mukaan. On vaikea sanoa, kuinka karikatyyrisiä luokkatoverit ovat, mutta Odell ainakin vetää rooliaan yli. Hän ottaa kohtelunsa puheeksi ja menettää malttiaan. Jos Anna on Odell, hän ei anna itsestään loisteliasta kuvaa.

Puolivälissä selviää, että tähän mennessä nähty on elokuvaa elokuvassa.

Toisella puoliskolla Odell etsii luokkatovereitaan ja yrittää näyttää heille ensimmäistä puoliskoa. Nämä dokumentinoloiset kohtaukset ovat lavastuksia todellisista tilanteista, lähinnä Odellin yhteydenottoyrityksistä. Hänet nähdään Annana ja luokkatoverien roolit on annettu uusille näyttelijöille. (Hahmot esimerkiksi kysyvät, miksi tuon näköinen näyttelijä esittää minua luokkakokousjaksossa.)

Olisiko elokuva parempi, jos toisella puoliskolla nähtäisiin Odellin ja vanhojen koulukaverien oikeita kohtaamisia, eikä ”Annaa” ja näyttelijöitä? Mahdoton sanoa. Olennaista on, että The Reunion ei ole missään tapauksessa dokumentti, eikä väitä olevansa. Odell muuten sai myös parhaan naispääosan Guldbagge-ehdokkuuden.

Onko kyseessä eräänlainen kosto? Tuskin, vaikka siltä voi kuulostaa. Rakennelma on enemmän älyllinen kuin tunteellinen. Elokuva on sepite. Muoto sanelee sen.

Onko elokuva merkityksellinen? Varmasti. Kaiken keskellä on nokkimisjärjestys luokassa parikymmentä vuotta sitten, ja sen kaiut koko loppuelämän ajan. Odellin ei tarvitse ääneen sanoa, kuinka paljon kiusaaminen ja ulkopuolelle jättäminen häneen sattui. Elokuvan olemassaolo kyllä kertoo sen. Eikä Odell ole ainoa koulukiusattu.

Näin The Reunionin Venetsian elokuvajuhlilla. Elokuva on tiivis ja tavallaan jopa hauska, mutta raskasta katsottavaa. Odotan, että pääsen katsomaan sen uudelleen.