Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Rock soi Teheranissa, mutta salaa

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 15.5.2009 12:10

Lähi-idässäkin harrastetaan pop- ja rockmusiikkia – välillä jopa oman terveyden ja vapauden uhalla.

Viime vuosina on tehty useita dokumenttielokuvia rock-muusikoista islamilaisissa maissa ja Lähi-idän kriisipesäkkeissä. Rakkautta & Anarkiaa -festivaalilla on nähty Iranin pop-alakulttuuria kartoittava Sounds of Silence sekä Heavy Metal in Baghdad, josta kirjoitin viime vuoden Berlinale-blogissani.

Cannesin Un certain regard-sarjassa paraatipaikan saanut No-one Knows About the Persian Cats kurkistaa Teheranin undergroundiin. Iranissa kaikille julkisislle musikkiesityksille on haettava lupaa, eikä niitä heru muulle kuin perinteisille paikallisille tyyleille. Mutta kaupungin kellareissa soivat niin räppi, fuusiojazz kuin farsinkielinen heavy metal, paljastaa dokumentaristi Bahman Ghobadi.

Ghobadi on ollut viime viikkoina muutenkin julkisuudessa: vakoojana vangittu ja sittemmin vapautettu Roxana Saberi on hänen morsiamensa.

Elokuva on tehty luonnollisesti salaa, eikä sille ole kotimaassaan tiedossa muuta kuin maanalainen dvd-levitys. Ghobadin pyrkimyksenä on selvästi ollut paikallisten popparien karun todellisuuden tuominen julki länsimaissa.

Valitettavasti Ghobadi on pakottanut muuten kiinnostavaan elokuvaan sepitteellisiä juoniaineksia, jotka tuntuvat kömpelöiltä. Kehyskertomuksessa indierokkarit yritävät saada viisumeita ja passeja paetakseen maasta keikoille – ehkä pysyvästi. Väärentäjien luona heitetään hyvää läppää siitä, kuinka Afganistanin passin tai viisumin sinne saa muutamalla dollarilla ja Irakiinkin pääsee melkein ilmaiseksi, mutta Euroopasta saa pulittaa kymmenen tuhatta dollaria ja USA:sta vielä tuplaten.

Dekadenteinta meno on tietysti konemusajuhlissa, joissa nuoret aikuiset juovat salaa poltettua viinaa ja itkevät humalassa – kuinka noloa.

Tilanteita on lavastettu, mutta keksityt osuudet katkeavat tuon tuostakin ja musiikki ja sen esittäjät nousevat pääosaan. Eräs The Strokesin paitaa käyttävä basisti (jonka yhtyeen musa toi mieleen Franz Ferdinandin) kertoo unelmakseen matkustaa Islantiin kuuntelemaan Sigur Rosia.

Etenkin Ghobadin valitsema indie-rock on jopa aika hyvää ja artistit valittu kiinnostavammin kuin Sounds of Silencessa, joka antoi iranilaisesta popista, konemusiikista ja rockista tosiasiassa ja valitettavasti varsin nolon kuvan.