Rock Hudson taivaassa ja helvetissä: kulttiklassikko Tapaus Wilson lauantaina Yle Teemalla

Huomisillassa on yksi televisiovuoden mielenkiintoisimmista esityksistä. Yle Teema näyttää John Frankenheimerin ällistyttävän ja harvoin nähdyn Tapaus Wilsonin vuodelta 1966.

Elokuva – alkukieliseltä nimeltään Seconds, aiemmin Suomessa Tapaus Wilson 714 ja nyt Tapaus Wilson – on esitetty pari kertaa aiemminkin meillä televisiossa, vuosina 1976 ja 1988.

Uskoakseni jokainen sen pahaa-aavistamatta nähnyt muistaa ainakin loppuratkaisun. Näin pessimistisiä Hollywood-elokuvia on vähän.

Ei visuaalista tyyliäkään hevin unohda: näin ekspressionistista elokuvaa ei ole varmaankaan Hollywoodin rahalla sen koommin tehty.

Elokuvan alussa päähenkilö on John Randolphin näyttelemä keski-ikäinen, elämäänsä kyllästynyt mies, Arthur Hamilton. Mikään ei enää kiinnosta, avioliittokin on enää kulissi. Silloin kuolleeksi luultu ystävä ottaa yhteyttä ja ehdottaa toista mahdollisuutta. Koko elämän voisi aloittaa alusta, suurta rahasummaa vastaan tietysti.

Asiat eivät suju aivan kuten piti – tarjouksen tehnyt Firma ei hyväksy kielteisiä vastauksia – mutta pian Arthur Hamilton on plastiikkakirurgin käsittelyssä ja eräänlaisessa aivopesussa.

Päähenkilön näyttelijä vaihtuu: Arthur Hamiltonista tulee nuorekas ja komea Tony Wilson. Roolissa on tästä alkaen Rock Hudson.

Suurenmoinen uusi elämä hämmästyttää Hamilton/Wilsonin: hänellä on kaikkea, kaunis vaimo, upea talo, ura taiteilijana. Mutta uuteen identiteettiin sopeutuminen tuntuu heti raskaalta. Se ei sittenkään tyydytä. Pian Wilson rikkoo Firman antamia sääntöjä. Niin ei voi tehdä.

Elokuvan nimi ei viittaa niinkään sekunteihin, vaan toiseen mahdollisuuteen (ja siihen mitä Suomessa kutsutaan santsaamiseksi). Nimi on myös toisella tavalla monimerkityksellinen – parempi olla kertomatta enempää, ettei yllätys mene pilalle.

Kyse on mukautumisesta ja elämänarvojen kyseenalaistamisesta – ennen kaikkea halusta saada enemmän, eikä se ole ahneutta, vaan ihmisen luonnollinen piirre. Mihin voi tyytyä?

Perinteinen ”amerikkalainen unelma” ei näyttäydy tässä painajaismaisessa uuden mahdollisuuden anelussa kovin houkuttelevalta, ei välttämättä edes tavoittelemisen arvoiselta. Ja Secondsia voi pitää kirjaimellisesti painajaismaisena: välillä varovasti vääristyneen mustavalkokuvauksen avulla se tavoittaa aivan omanlaatuisen, utuisen, poissaolevan tunnelman.

Seconds on hurja elokuva, eikä ole sattumaa, että monet näyttelijöistä olivat 1950-luvun mustalistalaisia. Frankenheimer oli tehnyt kohutun Mantsurian kandidaatin muutamaa vuotta aiemmin, ja paranoia jatkui nyt vielä synkemmissä merkeissä.

Kuinka väkevä Seconds on? Esimerkiksi niin ankara, että Beach Boysin jäsen Brian Wilson ei sen nähtyään uskaltanut elokuviin yli 15 vuoteen – tarina on hänen omaelämäkerrassaankin.

Frankenheimerin filosofia on tyly. Amerikkalaisesta levitysversiosta poistettiin aikanaan muutama jakso, mutta ei se muuttanut itse asiaa. Seconds on tietysti eräänlainen Faust-muunnelma, mutta kertoo modernisti kaikille tutuista pakounelmista ja -harhoista, ehkä myös lopullisuudesta. Elämä on, mutta se täytyy elää itse. Satumaista muutosta ei kannata toivoa. Mieleen tulee F. Scott Fitzgeraldin kolkko toteama ”amerikkalaisissa elämissä ei ole toisia näytöksiä” (sekä erään suomalaisen punk-bändin kertosäe ”kossu, ei se sua unohtamaan auta, lotto, ei se sua paskasta nosta”).

Veistä kääntää lihassa se, että samastumiskohde, pohjimmiltaan sympaattinen Arthur Hamilton kuvataan niin toivottoman konformistiseksi, ettei hänellä enää ole mahdollisuutta muuttua – joskaan myös ”vapaa” hippimäinen boheemielämä ei kovin houkuttelevalta elokuvassa pitkään näytä. Olette/olemme kaikki lampaita, Frankenheimer tuntuu sanovan.

Vapaus voi olla liian suuri haaste.

Seconds oli pitkään harvinaisuus, jota ei julkaistu missään päin maailmaa vhs-nauhana. Tiedän, koska etsin sitä pitkään ja hartaasti. Dvd tuli markkinoille muutama vuosi sitten (vain USA:ssa – eurooppalaispainosta ei vieläkään ole, ja loppunmyyty jenkkiversiokin on nyt jo keräilyharvinaisuus) ja pääsin katsomaan uudelleen tämän merkillisen draaman, jossa on tavallaan sekä kauhugenren että tieteistarinan elementtejä – ne vain eivät ole kovin ilmeisiä.

Alejandro Amenabarin lässy Avaa silmäsi (Abre los ojos) ja sen Tom Cruise -amerikkalaisversio Vanilly Sky ovat ilmiselvästi velkaa Secondsille. Virallista uusintaversiota on kaavailtu (Roger Avary laati käsikirjoituksen), mutta hyvin epäamerikkalainen tarina ei ole saanut rahoitusta toista kertaa. Kyllä, Seconds on masentava kokemus. Mutta myös huikea elokuva.

Tapaus Wilson Yle Teemalla lauantaina 28.8. kello 21.58.