Kalle Kinnusen elokuvablogi.

Rock Hudson taivaassa ja helvetissä: kulttiklassikko Tapaus Wilson lauantaina Yle Teemalla

Kalle Kinnunen
Blogit Kuvien takaa 27.8.2010 09:31

Huomisillassa on yksi televisiovuoden mielenkiintoisimmista esityksistä. Yle Teema näyttää John Frankenheimerin ällistyttävän ja harvoin nähdyn Tapaus Wilsonin vuodelta 1966.

Elokuva – alkukieliseltä nimeltään Seconds, aiemmin Suomessa Tapaus Wilson 714 ja nyt Tapaus Wilson – on esitetty pari kertaa aiemminkin meillä televisiossa, vuosina 1976 ja 1988.

Uskoakseni jokainen sen pahaa-aavistamatta nähnyt muistaa ainakin loppuratkaisun. Näin pessimistisiä Hollywood-elokuvia on vähän.

Ei visuaalista tyyliäkään hevin unohda: näin ekspressionistista elokuvaa ei ole varmaankaan Hollywoodin rahalla sen koommin tehty.

Elokuvan alussa päähenkilö on John Randolphin näyttelemä keski-ikäinen, elämäänsä kyllästynyt mies, Arthur Hamilton. Mikään ei enää kiinnosta, avioliittokin on enää kulissi. Silloin kuolleeksi luultu ystävä ottaa yhteyttä ja ehdottaa toista mahdollisuutta. Koko elämän voisi aloittaa alusta, suurta rahasummaa vastaan tietysti.

Asiat eivät suju aivan kuten piti – tarjouksen tehnyt Firma ei hyväksy kielteisiä vastauksia – mutta pian Arthur Hamilton on plastiikkakirurgin käsittelyssä ja eräänlaisessa aivopesussa.

Päähenkilön näyttelijä vaihtuu: Arthur Hamiltonista tulee nuorekas ja komea Tony Wilson. Roolissa on tästä alkaen Rock Hudson.

Suurenmoinen uusi elämä hämmästyttää Hamilton/Wilsonin: hänellä on kaikkea, kaunis vaimo, upea talo, ura taiteilijana. Mutta uuteen identiteettiin sopeutuminen tuntuu heti raskaalta. Se ei sittenkään tyydytä. Pian Wilson rikkoo Firman antamia sääntöjä. Niin ei voi tehdä.

Elokuvan nimi ei viittaa niinkään sekunteihin, vaan toiseen mahdollisuuteen (ja siihen mitä Suomessa kutsutaan santsaamiseksi). Nimi on myös toisella tavalla monimerkityksellinen – parempi olla kertomatta enempää, ettei yllätys mene pilalle.

Kyse on mukautumisesta ja elämänarvojen kyseenalaistamisesta – ennen kaikkea halusta saada enemmän, eikä se ole ahneutta, vaan ihmisen luonnollinen piirre. Mihin voi tyytyä?

Perinteinen ”amerikkalainen unelma” ei näyttäydy tässä painajaismaisessa uuden mahdollisuuden anelussa kovin houkuttelevalta, ei välttämättä edes tavoittelemisen arvoiselta. Ja Secondsia voi pitää kirjaimellisesti painajaismaisena: välillä varovasti vääristyneen mustavalkokuvauksen avulla se tavoittaa aivan omanlaatuisen, utuisen, poissaolevan tunnelman.

Seconds on hurja elokuva, eikä ole sattumaa, että monet näyttelijöistä olivat 1950-luvun mustalistalaisia. Frankenheimer oli tehnyt kohutun Mantsurian kandidaatin muutamaa vuotta aiemmin, ja paranoia jatkui nyt vielä synkemmissä merkeissä.

Kuinka väkevä Seconds on? Esimerkiksi niin ankara, että Beach Boysin jäsen Brian Wilson ei sen nähtyään uskaltanut elokuviin yli 15 vuoteen – tarina on hänen omaelämäkerrassaankin.

Frankenheimerin filosofia on tyly. Amerikkalaisesta levitysversiosta poistettiin aikanaan muutama jakso, mutta ei se muuttanut itse asiaa. Seconds on tietysti eräänlainen Faust-muunnelma, mutta kertoo modernisti kaikille tutuista pakounelmista ja -harhoista, ehkä myös lopullisuudesta. Elämä on, mutta se täytyy elää itse. Satumaista muutosta ei kannata toivoa. Mieleen tulee F. Scott Fitzgeraldin kolkko toteama ”amerikkalaisissa elämissä ei ole toisia näytöksiä” (sekä erään suomalaisen punk-bändin kertosäe ”kossu, ei se sua unohtamaan auta, lotto, ei se sua paskasta nosta”).

Veistä kääntää lihassa se, että samastumiskohde, pohjimmiltaan sympaattinen Arthur Hamilton kuvataan niin toivottoman konformistiseksi, ettei hänellä enää ole mahdollisuutta muuttua – joskaan myös ”vapaa” hippimäinen boheemielämä ei kovin houkuttelevalta elokuvassa pitkään näytä. Olette/olemme kaikki lampaita, Frankenheimer tuntuu sanovan.

Vapaus voi olla liian suuri haaste.

Seconds oli pitkään harvinaisuus, jota ei julkaistu missään päin maailmaa vhs-nauhana. Tiedän, koska etsin sitä pitkään ja hartaasti. Dvd tuli markkinoille muutama vuosi sitten (vain USA:ssa – eurooppalaispainosta ei vieläkään ole, ja loppunmyyty jenkkiversiokin on nyt jo keräilyharvinaisuus) ja pääsin katsomaan uudelleen tämän merkillisen draaman, jossa on tavallaan sekä kauhugenren että tieteistarinan elementtejä – ne vain eivät ole kovin ilmeisiä.

Alejandro Amenabarin lässy Avaa silmäsi (Abre los ojos) ja sen Tom Cruise -amerikkalaisversio Vanilly Sky ovat ilmiselvästi velkaa Secondsille. Virallista uusintaversiota on kaavailtu (Roger Avary laati käsikirjoituksen), mutta hyvin epäamerikkalainen tarina ei ole saanut rahoitusta toista kertaa. Kyllä, Seconds on masentava kokemus. Mutta myös huikea elokuva.

Tapaus Wilson Yle Teemalla lauantaina 28.8. kello 21.58.

Kalle Kinnunen

Kirjoittaja on vapaa toimittaja ja Suomen Kuvalehden avustaja.

Keskustelu

Kiitos Kalle!
Tällaisia vinkkejä kaipaisin enemmän SK:n nettisivuilta.

Kiitoksia tosiaan vinkistä. Ja kyllähän näitä tv-suosituksia on tullut ennenkin, viime viikolla esim. Cruising.

Parasta näissä Kallen vinkeissä on se, että ne painottuvat harvinaisempiin kulttitapauksiin. Jotain Teeman Kino Klassikkoja ei kannata hehkuttaa enää yhtään enempää jostain uusista hittileffoista puhumattakaan. Mutta näitä kannattaa vinkata.

Tänks a lot, Kinnuselle – en olisi minäkään varmaan huomannut! Ja kun juuri äskettäin joko Film Commentin vanhoista numeroista tai olisiko ollut Rosenbaumin sivustoilta kiinnostuneena luin elokuvasta lähemmin, elokuvasta, joka on pysynyt vain nimen häilyvänä muistona kaikki nämä vuosikymmenet, tuntui Kinnusen ”hehkuttama” Teeman valinta suorastaan telepaattiselta. Kiitos Teema, Kati Sinisalo ja kumpparit!

Sen sijaan Hepan tavoin en ole saanut tarpeekseni Kino Klassikoistakaan. Tarkoititko elokuvia Hermot pinnalla, Eschnapurin tiikeri & Maharadjan kosto, Taivas ja helvetti, Mahtavat Ambersonit ja muita sen kaltaisia joutavuuksia ilmaisulla ”Jotain Teeman Kino Klassikkoja…”? Eiköhän niitä hehkuteta niin kauan kuin elokuvia tehdään ja katsotaan. Ja se johtuu siitä, että ne panevat katsojan hehkumaan. ~(;^)~

Katsottu on! Juuri päättyi. Elokuvan on ansainnut kulttimaineensa, mielenkiintoinen kokeilu. Sukua varmaan myös Fullerin Shokkikäytävälle. Hudson teki rohkean, paljaan roolin, mutta Randolph oli vielä vaikuttavampi. Viininpolkemisorgia oli aikanaan varmaankin shokeeraava, ja oli yllättävää nähdä, että tällaista tehtiin -66 tähtinäyttelijän elokuvassa – mutta tokihan aika oli jonkin verran ajanut kuvaustyylin ohi. Frankenheimerin ideoissa ja valinnoissa on vaikuttavuutta, mutta hän on myös aika jähmeä. Siksi elokuva lienee jäänyt erikoisuudeksi. Mutta hätkäyttäviä kohtauksia ja elämänpaljastuksia. Ideoita enemmän kuin filmillistä vankkuutta. Särmää löytyi, vaikka jotkin kehittely sitten jäivät vaisuiksi (juhlat, orgia), kun ”Wilsonin” vaihtoehtoelämää ehdittiin seurata vaikutelmallisesti suurin piirtein vuorokauden ajan (vaikka vuodesta puhuttiin).

Seconds jäänee mielenkiintoiseksi kulttielokuvaksi, eikä nouse ihan ”subversive” (elokuvassa käytetty ilmaisu) -sarjan 60-lukulaiseksi klassikoksi Psykon tai Peeping Tomin tapaan.

Katsoessa mieleen tuli toinen saman ajan varhaisempi scifi-painajainen, Joseph Loseyn The Damned – joka on juuri julkaistu Hammerin kauhusarjassa Amerikoissa. Paljon samaa kunnianhimoa ja paikoitellen vanhentunutta ratkaisua, mutta erittäin positiivinen kokonaisuus. Losey-fanina pidän kyllä Damnedia parempana, sillä sen haluan nähdä vielä useasti uudestaan. (Se on vaikuttanut Kellopeli Appelsiiniin).

Mutta eivät Secondsinkaan vaikutteet turhia ole. Oli shokeeraavaa nähdä filmin avauksessa aseman seinällä iso teksti ”2046”! Huomasin ”ihan ite”. Ja sitten mietin, ettei se voi olla sattuma ja äsken googlasin oheisen linkin http://www.filmbrain.com/filmbrain/2007/07/influenceor-mer.html
jossa yhteyttä Secondsin ja Kar-Wain elokuvan välillä mietitään.

Mutta In Mood For Love on minulle kyllä se Kar-Wain huipputyö, 2046 -fllmissä olin nukahtaa…
Ilman tätä blogia olisin missannut elokuvan ja tämän yhteyden, joten kiitos. Ei mennyt aika hukkaan, vaikken ihan rakastunutkaan… Hei, sehän rimmaa~(;^)~

Heh, luulin jo olevani aivan höperö, kun rupesin miettimään tuota 2046-asiaa, mutta en sitten ollutkaan ainut.

Mainitaan nyt vielä Saul Bassin mahtava alkutekstijakso, joka oli niin painostava, että meinasi jäädä koko elokuva katsomatta. Youtubesta löytyy: http://www.youtube.com/watch?v=KEDCYAXcl6U

Saul Bass! Tietenkin! Silmäaihe muistuttaa tietty myös Psykosta ja Vertigosta… Silti ”kalansilmälinnsin” vaikutus on pitemmän päälle aika ruma, vaikka varmaan siihen painostavuuteen on pyrittykin. Ehkä vähemmän olisi ollut enemmän? Itse elokuvassa ”käytäväjaksossa”, kun Randolph on huumattuna naisen kanssa, samantyyppinen vääristely perspektiiveissä viedään turhan pitkälle. Tehokeinoon on ihastuttu liikaa ja se onkin vanhahtavinta filmissä. Se yhdistyy jotenkin siihen bulkkiin millaista 60-70 -luvun vaihteen ”psykedelia” elokuvailmaisuun pahimmillaan tuotti (esimerkkinä myös Easy Riderin hourailut, vaikka toki filmissä jokin hyväkin kohta).

Mutta Secondsin alun kuvaus oli kyllä tehokasta ja se syvätarkkuus mustavalkosävyineen! Vasta jälkeenpäin elokuvasta aikalais- ja muita arvioita kirjahyllystä kaivaessani huomasin krediiteistä, että kuvaaja oli siihen mennessä ja n. 130 filmiä kuvannut masteri James Wong Howe!

Silti jälkimauksi jää, että Frankenheimer on konkelo ohjaaja, hänen villit ideansa eivät taivu filmillisesti parhaimpaan malliinsa. Osin tämä tietysti lisää hänen outojen visioidensa outoutta… Jos käsiin sattuu David Thomsonin The New Biographical Dictionary of Cinema, kannattaa lukea Frankenheimerin osuus, Thomppa on kriittinen, mutta myös arvostava. Frankenheimer (1930-2002) teki viimeisimpinä filmeinään esim. Roninin ja Reindeer Gamesin, mutta Thomson arvostaa niitä ennen telkkarille tehtyä George Wallacea.

HB: ”Viininpolkemisorgia oli aikanaan varmaankin shokeeraava”

Jännittävä seikka: juuri tämä erittäin mieleenpainuva jakso poistettiin amerikkalaisesta levitysversiosta aikanaan.

Kiitos tarkennuksesta, KK! Luin jostakin, että jakso olisi ”vain” lyhennetty. Ei kai noin pitkää ja merkittävää kohtausta voi kokonaan poistaa? Olisiko kyse siitä, että hippireissu ja viinisammio näytettiin Amerikoissakin, mutta kaikki alastomuus leikattiin pois?