Rautaa rajan taa: Mauri Pekkarinen hevidokumentaristin hampaissa

Dokumenttielokuvien kevät saavuttaa kyseenalaisen huippunsa tänään, kun ensi-iltaan tulee Rautaa rajan taa. Suomalaisen hevimusiikin maailmanvalloitusta käsittelevä gonzodokkari on kiusallista katsottavaa.

Rautaa rajan taa on tekniseltä ja sisällölliseltä toteutukseltaan alle televisiotason. En ymmärrä, miksi sitä levitetään elokuvateattereissa.

Kantavat ajatukset ovat latteudeltaan tasoa hei, ooppera saa enemmän rahaa kuin hevimusiikin vienti maailmalle. Myös Helsinkiin rakennettava Musiikkitalo on dokkarin logiikassa hevin vihollinen: nekin rahat olisi pitänyt laittaa treenikämppien rakentamiseen hevibändeille.

Tällaisella ajatuksenjuoksulla ja argumentoinnilla tuskin pärjäisi äidinkielen aineissa enää yläasteella.

Kameran edessä viihtyvä ohjaaja Kalle Kujala on ilmeisesti katsonut vähän Michael Moorea ja Morgan Spurlockia ja keksinyt, että olisi kiva olla itsekin tommoinen dokumentaristi.

Hän ei ole jäsentänyt, mikä esikuvien elokuvissa on hauskaa.

Ei ole hauskaa, että osallistuva juontajahahmo menee keikalle tekemään artistihaastattelua ilmottautumatta – ja ilman lippua – ja yrittää juosta järjestysmiehiä pakoon. Se on noloa.

Kujala on vain ärsyttävä häirikkö – valitettavasti myös tehdessään haastatteluja. Käsikirjoituksen ja ennakkosuunnittelun puute paistaa läpi koko ajan.

Harmi, sillä elokuvan Mauri Pekkarinen -haastattelussa olisi potentiaalia jopa poliittiseen merkittävyyteen asti.

Kujala saa Pekkarisen sanomaan (hevistä), että vientiä ei ole vielä ollut: ”odotellaan, että tulisi jotain vietävää”, ministeri kuittaa kylmästi.

Kysymys populaarikulttuurin viennistä on tärkeä ja Pekkarisen kommentti on naurettava. Oli kyseessä  hevi tai purkkapop, musiikkiteollisuus voi tuoda maahan jopa useita satoja miljoonia euroja vuodessa – niinkin lähelle kuin Ruotsiin. Pr-arvosta puhumattakaan.

Valitettavasti Kujala ei osaa rakentaa Pekkarisen ylimielisyyden ympärille dokumenttielokuvan tarvitsemaa draamaa tai muutenkaan sellaisia journalistisia vasta-argumentteja, joista olisi herättämään keskustelua.

Kohtaus on sitä paitsi leikattu osin tarkoitushakuisesti Pekkarista halventamaan. Pekkarinen heittää Kujalan vähän myöhemmin näköjään ulos huoneesta, mutta miksi, se ei oikein selviä.

Minustakin tuntuu, että jos tuollainen tyyppi tulisi haastattelemaan, oven näyttäminen olisi ihan varteenotettava vaihtoehto.

Dokkari yrittää väkisin luoda railoa valtakulttuurin ja hevin välille, vaikka sellaista ei edes ole. Kujala on haastatellut myös Päivi Räsästä, joka sanoo nihilistisen musiikin olevan vaarallista, muttei kovin tarkkaan määrittele, mitä se on.

Niinpä: hevi sinänsä ei ole enää vaarallista. Se on ollut valtakulttuuria viimeistään Lordin menestyksen ja Matti Vanhasen pirunsarvimerkin jälkeen.

Rautaa rajan taa -dokkarin asenteet ovat 30 vuoden takaa, mutta myötähäpeän määrä liki ennennäkemätön.